Volodjalla oli semmoinen kummallinen mielipide tytöistä, että häntä
kyllä huvitti tietää olivatko he kylläiset, olivatko hyvin nukkuneet,
olivatko säädyllisesti puetut, osasivatko välttää virheitä
ranskankielessä, jottei hänen tarvinnut syrjäisen edessä hävetä; mutta
hän ei pannut kysymykseenkään, että he muka olisivat voineet ajatella
tai tuntea jotain inhimillistä, ja vielä vähemmin piti mahdollisena
mitään keskustelua heidän kanssaan. Kun he sattuivat kääntymään hänen
puoleensa jollakin totisella kysymyksellä (jota he muuten jo koettivat
välttääkin), kun he esimerkiksi kysyivät mitä hän ajatteli jostakin
romaanista tai kysyivät hänen luvuistaan yliopistossa, niin hän teki
heille vaan jonkun irvinaaman ja mitään sanomatta läksi pois, taikka
vastasi jollakin väännetyllä ranskalaisella lauseella, kuten: kom si
tri sholi t.m.s., tai tehtyään totiset, tahallisen tyhmät kasvot sanoi
jonkun sanan, jossa ei ollut niin mitään järkeä eikä yhteyttä
kysymyksen kanssa, lausui, tehtyään silmänsä sameiksi, esimerkiksi
sanan: _pullo_, taikka _markkinoille_, taikka _hapankaali_, tai jotain
semmoista. Kun minä joskus toistin Ljubotshkan taikka Katinhan sanomat
sanat, niin hän vastasi minulle aina:
-- Hm! Yhäkö sinä vielä niiden kanssa keskustelet! Ei, kylläpä olet
vielä takapajulla.
Olisipa pitänyt kuulla ja nähdä häntä sinä hetkenä ymmärtääkseen kuinka
pohjatonta halveksimista tämä hänen lauseensa sisälsi. Volodja oli jo
kaksi vuotta ollut "suurena", rakastuen alituisesti kaikkiin sieviin
naisiin, joita tapasi; mutta vaikka joka päivä näki Katinkaa, joka
myöskin jo kahden vuoden aikana oli kantanut pitkää hametta ja kävi
päivä päivältä yhä sievemmäksi, ei Volodjan juolahtanut mieleenkään
rakastua häneen. Tapahtuiko se sen johdosta, että proosalliset
lapsuuden muistot, kuten viivotin, lakana, juonitteleminen, olivat
vielä liian tuoreessa muistossa, taikka oliko se seuraus siitä
vastenmielisyydestä, jota hyvin nuoret miehet tuntevat kaikkea kotoista
kohtaan, taikka yleisinhimillisestä heikkoudesta laiminlyödä sitä
hyvää, joka ensi askeleella tulee vastaan, ja ajatella: "kyllä minä
tämmöistä vielä paljon elämässäni tapaan", -- olipa kuinka tahansa,
Volodja ei pitänyt Katinkaa vielä "naisena".
Volodja näytti koko tämän kesän aikana olevan hyvin ikävissään, syynä
hänen ikäväänsä oli se, että hän halveksi meitä eikä edes koettanut
sitä peittää. Hänen kasvoissaan oli alituisesti luettavana: "huh! mikä
ikävyys, kun ei edes kenenkään kanssa voi jutella!" Toisinaan hän jo
aamulla läksi pyssyineen metsästykselle tai luki jotain kirjaa
huoneessaan, pukeutumatta, päivällisiin asti. Jos isä ei ollut kotona,
niin hän päivällisillekin ilmestyi kirjoineen ja jatkoi lukuansa,
puhumatta sanaakaan kenenkään meidän kanssa, jonka johdosta meistä
kaikista tuntui kuin olisimme olleet syylliset hänen edessään. Iltasin
hän myöskin toisinaan pisti pitkäkseen vierashuoneen sohvalle, nukkui
pää käden varassa taikka lasketteli loruja kasvot ihan totisina,
toisinaan ei aivan sopivaakaan lorua, josta Mimmi kiukutteli, sai
punasia täpliä kasvoihinsa, mutta me olimme kuolla nauruun; mutta
muuten hän ei suvainnut puhua totisesti yhdenkään meidän perheemme
jäsenen kanssa, lukuunottamatta isää ja joskus minua. Minä puolestani
aivan tahtomattanikin matkin veljeäni tyttöjen kohtelemisessa, vaikken
tosin välttänyt hellyyksiä siihen määrään kuin hän, ja vaikkei tyttöjen
halveksiminen minun puoleltani ollut vielä läheskään niin varmaa ja
syvää. Ikävä pani minut tänä kesänä päälliseksi usean kerran koettamaan
lähestyä ja keskustella Ljubotshkan ja Katinkan kanssa, mutta
joka kerta huomasin heissä niin täydellistä kykenemättömyyttä
loogilliseen ajattelemiseen ja sellaista tietämättömyyttä kaikkein
yksinkertaisimmissa ja tavallisimmissa seikoissa, kuten esimerkiksi
mitä raha on, mitä yliopistossa luetaan, mitä sota on j.n.e., ja vielä
sellaista välinpitämättömyyttä kaikkien näiden kysymysten selvittelyyn,
että yritykseni ainoastaan vahvistivat huonoa käsitystäni heistä.
Muistan, kerran illalla Ljubotshka sadatta kertaa alkoi uudestaan
soittaa pianolla erästä sietämättömän kyllästyttävää juoksutusta.
Volodja makasi torkkuen vierashuoneen sohvalla, ja tuon tuostakin
ilkeän ivallisesti, kenenkään puoleen erityisesti kääntymättä,
murahteli: "kylläpä laskettelee!... taiteilijatar!... Bethóóven!...
(tuon nimen hän lausui erikoisen ivallisesti), vielä... vielä kerta...
annahan tulla vielä kerta... noin" j.n.e. -- Katinka ja minä jäimme
istumaan teepöydän ääreen, enkä muista, mitenkä Katinka oikein pääsi
lempiaineeseensa, keskusteluun rakkaudesta. Minä olin filosoofisella
tuulella ja aloin noin ikäänkuin ylhäältäpäin määritellä mitä rakkaus
on: rakkaus on halu saada toiselta sitä mitä itseltä puuttuu j.n.e.
Mutta Katinka vastasi minulle, että päinvastoin ei ole mitään
rakkautta, jos tyttö esimerkiksi toivoo päästä rikkaisiin naimisiin (!)
ja että hänen mielestään omaisuus on ihan mitätön asia, vaan että
todellinen rakkaus on se, joka voi kestää eron (ymmärsin hänen tuolla
tarkottavan rakkauttaan Dubkoviin). Volodja, joka luultavasti oli
kuullut keskustelumme, kohottautui kyynäspäilleen ja kysyvästi
huudahti: _onko Katinka venäläisiä_?
-- Aina vaan joutavia! sanoi Katinka.
-- _Pippurirasiaan!_ jatkoi Volodja korottaen ääntänsä joka tavulla.
Enkä minä voinut olla ajattelematta, että Volodja oli aivan oikeassa.
Erillään yleisistä, ihmisten keskuudessa enemmän tai vähemmän
kehittyneistä järjen, tunteen, taiteellisen vaiston taipumuksista on
olemassa yksityinen, eri seurapiireissä ja erittäinkin perhepiireissä
kehittynyt taipumus, jota sanon _ymmärtämiseksi_. Tämän taipumuksen
muodostaa _määrän_ tunteminen, ja edeltäpäin sovittu yksipuolinen
katsantotapa asioihin. Kaksi saman piirin taikka saman perheen jäsentä,
joilla on tuo taipumus, sallivat aina juuri samaan määräpisteeseen asti
tunteen tulla ilmaistuksi, jonka määrän ulkopuolella he molemmat
näkevät jo ainoastaan korulauseen; ihan samalla hetkellä he molemmat
näkevät, missä kohden ylistys päättyy ja iva alkaa, missä päättyy tosi
innostus ja missä alkaa teeskentely, -- seikka, joka toisen piirin
ihmisille saattaa näyttää aivan toiselta. Saman ymmärryksen ihmisille
pistää jokainen esine samalla tavalla silmiin joko etupäässä
naurettavalta puolelta, taikka kauniilta taikka likaiselta puolelta.
Tämän yhtäläisen ymmärtämisen helpottamiseksi muodostuu saman piirin
taikka perheen jäsenien kesken oma kieli, omat puheenparret, jopa omat
sanat, jotka määrittelevät noita muille ihmisille olemattomia
käsitevivahduksia. Meidän perheessämme oli isän ja meidän, veljesten,
kesken tämä ymmärtäminen kehittynyt mitä suurimmassa määrässä. Dubkov
myöskin omituisen hyvin soveltui meidän piiriimme ja _ymmärsi_, mutta
Dmitri, vaikka oli paljon viisaampi häntä, oli tälle asialle ihan
tylsä. Emme kuitenkaan kenenkään niinkuin Volodjan kanssa, jonka kanssa
kehityksemme kulki yksissä oloissa, olleet päässeet tässä taidossa
sellaisiin hienouksiin. Jo isäkin oli kauan sitten jäänyt meistä
jäljelle eikä ymmärtänyt enää monta asiaa, jotka meille olivat niin
selvät kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Niinpä oli meillä Volodjan
kanssa muodostunut eri sana merkitsemään kunnianhimoista halua
kerskailemaan rahoista, eri sana merkitsi meillä myöskin jotain, joka
oli tuoretta, tervettä, komeata, vaan ei keikarimaista; nimisana,
käytettynä monikossa, merkitsi väärää himoa tähän esineesen j.n.e.
Mutta muuten merkitys riippui enemmän kasvojen ilmeestä, yleisestä
puhealueesta, niin että minkä uuden ilmaisutavan uudelle vivahdukselle
joku meistä olisikin keksinyt, toinen ensi viittauksesta jo ymmärsi sen
ihan samalla tavalla. Tytöillä ei ollut osaa meidän ymmärtämisessämme,
ja tuo oli pääsyynä siihen, että me tunsimme siveellistä etenemistä
heistä ja ylenkatsoimme heitä.
Ehkä heillä oli oma _ymmärtämisensä_, mutta se siihen määrään ei mennyt
yhteen meidän ymmärtämisemme kanssa, että siellä missä me jo näimme
korulausetta, he näkivät vielä tunnetta, meidän ivamme oli heistä
tosissaanolemista j.n.e. Mutta silloin en ymmärtänyt, etteivät he
olleet syylliset tähän asiaan, ja että tämä ymmärtämisen puute ei
estänyt heitä silti olemasta sekä sieviä että älykkäitä tyttöjä, vaan
ylenkatsoin heitä. Sitä paitsi, kun olin kerran omistanut tuon
avomielisyyden aatteen ja toteuttanut sitä äärimmäisyyksiin asti
itsessäni, niin syytin umpimielisyydestä ja teeskentelystä rauhallista,
umpimielistä Ljubotshkaa, joka ei pitänyt ollenkaan välttämättömänä
kaivaa esille ja seuloa kaikkia ajatuksiaan ja sisällisiä
vaikuttimiaan. Niinpä esimerkiksi se, että Ljubotshka joka kerta
siunasi ristinmerkillä isää yöksi, se, että hän ja Katinka itkivät
rukoushuoneessa, kun kävivät pitämässä jumalanpalvelusta äiti-vainajan
muistoksi, se, että Katinka huokaili ja muljahutti silmänsä nurin
soittaessaan pianoa, kaikki tuo tuntui minusta hirveältä teeskentelyltä
enkä minä voinut olla kysymättä itseltäni: milloin he ovatkaan oppineet
noin teeskentelemään "suuria", ja kuinka he eivät sitä häpee?!