Seuraavana päivänä me Volodjan kanssa matkustimme kyytihevosilla
maalle. Ajatellessani erilaisia moskovalaisia muistoja, muistin myöskin
Sonitshka Valahinin, mutta vasta illalla, kun olimme ajaneet jo viiden
majatalon välit. "Onpa sentään kummallista, ajattelin minä, että olen
rakastunut ja kuitenkin olen sen kokonaan unohtanut; pitääpä ajatella
häntä enemmän." Ja minä aloin ajatella häntä niinkuin matkalla
ajatellaan, ilman yhteyttä, mutta elävästi, ja pääsin niin pitkälle,
että tultuamme perille pidin jostakin syystä välttämättömänä näyttää
surulliselta ja haaveksivalta kaikkien kotolaisten silmissä ja
erittäinkin Katinkan, jota pidin tämänlaatuisten asiain erikoisena
tuntijana ja jolle jo olin tehnytkin muutamia viittauksia sydämmeni
tilasta. Mutta huolimatta kaikista teeskentely-yrityksistäni muiden ja
itseni edessä, huolimatta siitä, että tahallani omistin kaikki
tuntomerkit, joita olin toisissa rakastuneissa huomannut, tulin
kaikkiaan ainoastaan kahden päivän kuluessa -- eikä sittenkään
alituisesti, vaan etenkin iltasin muistaneeksi olevani rakastunut, ja
vihdoin, kun olin päässyt maalaisen elämän tavalliseen kulkuun,
kokonaan unohdin rakkauteni Sonitshkaan.
Me saavuimme Petrovskin maatilalle yöllä ja minä nukuin niin sikeästi,
etten nähnyt rakennusta, en koivualeaa enkä ketään kotolaisista, jotka
olivat jo kaikki panneet maata. Köyryselkäinen ukko Foka tuli
avojaloin, jonkinlainen naisväen pumpulinuttu hartioilla, kynttilä
kädessä aukasemaan oven säppiä. Nähtyään meidät hän alkoi vavista
ilosta, suuteli meitä olkaan ja rupesi hätäisesti pukeutumista
puuhaamaan. Ulkoeteisen rappuset minä nousin puolinukuksissa, mutta
sisäeteisessä oli oven lukko, säppi, vino lattiamatto, halkolaatikko,
vanha, entisellä tavalla taliin tuhrautunut kynttiläjalka, kynttilän
tekemät varjot, tuo aina tomuinen kaksoisikkunain välys -- sen ikkunan
takana kasvoi muistaakseni pihlaja, -- kaikki tuo oli niin tuttua, niin
täynnä muistoja, niin lämpimässä ystävyydessä keskenään, että yhtäkkiä
tunsin itsessäni ikäänkuin tämän suloisen, vanhan talon hyväilyä.
Eteeni tuli ehdottomasti kysymys: kuinka olimme me, minä ja tämä talo,
saattaneet olla niin kauan erossa toisistamme? -- ja kiiruhtaen minä
juoksin katsomaan ovatko muut huoneet yhä samat. Kaikki oli
entisellään, oli ainoastaan tullut pienemmäksi, matalammaksi, mutta
minä itse olin tullut ikäänkuin pitemmäksi, raskaammaksi ja
törkeämmäksi; kuitenkin semmoisenakin kuin olin, otti talo minut
iloisesti syliinsä ja jokainen sen lattialauta, jokainen ikkuna,
jokainen astuin rappusissa, jokainen ääni herätti minussa äärettömän
joukon kuvia, tunteita, tapahtumia palaamattomasta, onnellisesta
menneisyydestä. Me tulimme entiseen lastenkamarimme: kaikki lapsuuden
satuhirviöt uudestaan häämöttivät nurkkien ja ovien pimeydestä;
kuljimme vierashuoneen kautta -- sama hiljainen, hellä äidinrakkaus
värjyi kaikissa esineissä, jotka olivat huoneissa; menimme salin läpi
-- meluava, huoleton lapsen-ilo näytti pysähtyneen tähän huoneeseen ja
odotti vaan, että se uudestaan elähytettäisiin. Työhuoneessa, mihin
Foka meidät saattoi ja mihin hän laittoi meille vuoteet, tuntui kuin
olisi kaikki -- peili, sermit, vanha puinen pyhäinkuva, jokainen
epätasaisuus valkosella paperilla verhotussa seinässä -- puhunut
kärsimyksistä, kuolemasta, siitä mitä ei enää tule koskaan olemaan.
Me panimme maata ja Foka toivotettuaan hyvää yötä jätti meidät.
-- Mutta tässähän samassa huoneessa kuoli äiti, sanoi Volodja.
Minä en vastannut hänelle, vaan olin nukkuvinani. Jos olisin jotain
sanonut, olisin ruvennut itkemään. Kun seuraavan päivän aamulla
heräsin, istui isä vielä puolipukeissa, aamunutussa ja sikari hampaissa
Volodjan vuoteella ja naureskeli hänen kanssaan. Iloisesti nytkäytellen
olkaansa hän hypähti Volodjan luota minun luokseni ja mäiskäytettyään
minua suurella kädellään selkään, painoi poskensa huuliani vastaan.
-- No, kiitos ja kunnia diplomaatti, puhui hän erikoisella leikkisällä
hyväilyllä, katsoen minuun pienillä, kiiltävillä silmillään. -- Volodja
sanoo sinun suorittaneen hyvästi tutkinnon, -- se on mainiota. Kun et
vaan hassuttele, niin oletpa sentään koko kelpo poika. Kiitos ja
kunnia, ystäväni. Nyt me täällä alamme viettää hauskaa elämää, ja
talveksi ehkä muutamme Pietariin; paha vaan, että metsästys on
päättynyt, muuten olisi meillä ollut lysti; no, Volodja, osaathan
pyssyä käyttää? lintuja on äärettömästi, minä tulen ehkä itse joskus
mukaan. Ja jos hyvin käy, niin talvella muutamme Pietariin, siellä te
saatte tavata ihmisiä, teette tuttavuuksia, nythän olette jo suuria
poikia; tässä äsken Volodjalle jo puhuin, -- nyt te seisotte jo tiellä
ja minun tehtäväni on päättynyt, voitte itse kulkea, mutta minun
kanssani jos tahdotte neuvotella, niin neuvotelkaa, en ole enää teidän
kasvattajanne, vaan ystävänne, ainakin tahtoisin olla ystävänä ja
toverina, ja neuvonantajana, missä voin, eikä mitään muuta. No, miltä
tämä nyt kuulostaa sinun filosofiasi mukaan, Koko? Hä? kelpaako vai ei?
mitä?
Minä tietysti sanoin, että se oli erinomaisesti puhuttu ja todellakin
pidin sitä sellaisena. Isällä oli tänäpäivänä jokin erikoisesti
puoleensa vetävä ilonen, onnellinen ilme, tuo uusi suhde minuun
niinkuin vertaiseen, niinkuin toveriin, pani minun vielä enemmän
rakastamaan häntä.
-- No, kerrohan minulle olitko kaikkien sukulaisten luona, olitko
Iivineillä? näitkö ukkoa? mitä hän sinulle sanoi? kyseli hän
kyselemistään. -- Olitko ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona?
Ja me juttelimme niin kauan pukeutumatta, että aurinko jo meni pois
työhuoneen ikkunoista ja Jaakko (joka oli yhä samalla tavalla vanha,
yhä samoin pyöritteli sormiaan selän takana ja käytti sanaa nähkääs) --
tuli huoneeseemme ja ilmotti isälle, että hevonen oli valjaissa.
-- Minne sinä lähdet? kysyin minä isältä.
-- Ah niin, ihanhan minä unohdin, sanoi isä harmistuneesti nytkäytellen
ja yskähdellen: -- minä olen luvannut lähteä Epifanovien luo.
Muistathan rouva Epifanovaa, la belle Flamandea? -- joka vielä kävi
äitinne luona. Ne ovat erinomaisia ihmisiä. -- Ja isä, kuten minusta
näytti, vähän hämillään nytkytellen olkaansa läksi huoneesta.
Ljubotshka oli juttelumme aikana jo moneen kertaan käynyt oven takana
kysymässä: "saako tulla?" -- mutta joka kerta oli isä huutanut hänelle
oven läpi, että "ei millään muotoa, sillä me emme ole pukeutuneet".
-- Kas sepä nyt jotakin! olenhan ennenkin nähnyt sinua yönutussa.
-- Et saa nähdä veljiäsi nimittämättömissä, huusi hän Ljubotshkalle: --
koputtakoot he lohdutukseksi sinulle oveen, se riittää. Koputtakaa nyt!
Mutta tämmöisessä asussa on puhuminenkin sinun kanssasi sopimatonta.
-- Ilkiöt! Tulkaa edes pian vierashuoneihin, Mimmi tahtoo välttämättä
teitä nähdä, huusi Ljubotshka oven takaa.
Heti kun isä oli mennyt, minä pian pukeuduin ylioppilaspukuuni ja tulin
vierashuoneeseen; Volodja sitä vastoin ei kiirehtinyt, vaan istui kauan
ylhäällä, jutellen Jaakon kanssa siitä, missä taivaanvuohet ja isot
kurpat parhaiten oleskelivat. Hän, kuten jo olen sanonut, ei kammonut
mitään maailmassa niinkuin hellyyksiä "velimiehen, papan tai siskon
kesken", ja välttäessään jokaista tunteen ilmaisua joutui siten toiseen
äärimmäisyyteen -- kylmyyteen, joka usein kävi kipeästi niihin
ihmisiin, jotka eivät sen syytä ymmärtäneet. Eteisessä satuin yhteen
isän kanssa, joka nopein lyhkäisin askelin kulki noustakseen vaunuihin.
Hänen yllään oli uusi muodikas, moskovalainen verkanuttu ja hän tuoksui
hajuvesille. Huomattuaan minut hän ilosesti nyykäytti minulle päätään,
niinkuin olisi sanonut: "no, kelpaanko?" ja taas minua ihmetytti tuo
hänen silmiensä onnellinen ilme, jonka olin pannut merkille jo aamulla.
Vierashuone oli yhä entinen valoisa, korkea huone, jossa oli tuo
keltanen englantilainen piano ja suuret, avonaiset ikkunat. Niihin
iloisesti katsoivat viheriäiset puut ja kellertävän punaset puutarhan
käytävät. Suudeltuamme Mimmin ja Ljubotshkan kanssa toisiamme minä
lähestyin Katinkaa ja yhtäkkiä huomasin, ettei enää sovikaan suudella
häntä, ja sanatonna pysähdyin ja punastuin. Lainkaan hämmentymättä
Katinka ojensi minulle valkosen pikku kätensä ja toivotti onnea
ylioppilaaksi pääsöni johdosta. Kun Volodja saapui vierashuoneeseen,
kävi hänen samaten Katjan tervehtimisessä. Oli todellakin vaikea
päättää, sen jälkeen kun olimme yhdessä kasvaneet ja joka päivä aina
nähneet toisiamme, miten nyt ensimäisen eron jälkeen oli kohtaaminen
toisiamme. Katinka punastui paljon enemmän kuin me muut; Volodja
sitävastoin ei tullut lainkaan tolaltaan, vaan vähän kumarrettuaan
Katinkalle meni Ljubotshkan luo, jonka kanssa myöskin jutteli aivan
vähäsen ja puoli piloilla, sekä meni sitten yksin jonnekin kävelemään.