Kun kävelyn jälkeen palasimme kotiin, ei Varinka tahtonutkaan laulaa,
kuten hän tavallisesti iltasin teki, ja minä otin sen omaan laskuuni,
kuvaellen että syynä siihen oli se, minkä olin sillalla sanonut.
Nehljudoveilla ei ollut tapana syödä illallista, vaan he hajaantuivat
aikasin ja tänä päivänä, jolloin Dmitrillä, kuten Sofia Ivanovna oli
ennustanut, todellakin oli hammaskipua, me läksimme vieläkin varhemmin
hänen huoneeseensa. Arvellen, että olin täyttänyt kaikki mitä sininen
kaulukseni ja napit minulta vaativat, ja että olin kaikkia suuresti
miellyttänyt, olin erinomaisen hyvällä tuulella; mutta Dmitri oli
sitävastoin riidan ja hammaskivun tähden vaitelias ja murjottavainen.
Hän istui pöytänsä ääreen, otti esiin vihkonsa, -- päiväkirjan ja sen
vihon, johon hänellä oli tapana iltasin kirjottaa vastaisia aiheitaan
ja menneitä toimiaan; alituisesti naamaansa rypistellen ja kosketellen
poskiaan hän kirjotteli hyvin kauan papereihinsa.
-- No, jättäkää minut vihdoinkin rauhaan, huusi hän sisäpiialle, jonka
Sofia Ivanovna oli lähettänyt kysymään miten hampaiden laita oli ja
eikö olisi syytä toimittaa kuumaa haudetta. -- Sitten hän sanoi
minulle, että vuoteeni laitetaan kohta kuntoon ja että hän itse pian
palaa, sekä läksi Ljubov Sergejevnan luo.
"Onpa sentään paha, ettei Varinka ole kaunis ja yleensä se, ettei hän
ole Sonitshka", mietiskelin minä jäätyäni yksin huoneeseen; -- "kuinka
hyvä muuten olisi yliopistosta päästyä saapua tänne heidän luokseen ja
tarjota hänelle kätensä. Minä olisin sanonut: ruhtinatar, en ole enää
nuori -- en voi rakastaa intohimoisesti, vaan tulen aina rakastamaan
teitä niinkuin hyvää sisarta." Äidille olisin sanonut: "Teitä minä
kunnioitan", ja Sofia Ivanovnalle: "uskokaa että pidän teitä suuressa
arvossa." Sitten, kääntyen taas Varinkan puoleen, olisin sanonut: "Siis
sanokaa yksinkertaisesti ja suoraan: haluatteko olla minun vaimoni?" --
"Haluan", olisi hän vastannut ja ojentanut minulle kätensä, jota minä
olisin puristanut lausuen sanat: "rakkauttani en tule osottamaan
sanoissa, vaan töissä." -- Entäpä, juolahti mieleeni, kun sitten
vielä ystäväni Dmitri rakastuu Ljubotshkaan, -- onhan Ljubotshkakin
häneen rakastunut! Silloinhan jommankumman meistä pitäisi luopua
naima-aikeista (Venäjällä lanko ei saa naida lankonsa sisarta. Suom.
muist.). Ja sehän olisi mainiota. Silloin minä menettelisin näin. En
puhuisi asiasta mitään, ennenkuin tulisin Dmitrin luo ja sanoisin:
"turhaan, ystäväni, salaamme toisiltamme totuutta: sinä tiedät, että
rakkauteni sisareesi voi loppua ainoastaan elämäni kanssa; minä tunnen
asiat, sinä olet riistänyt minulta parhaan toivoni, sinä olet tehnyt
minut onnettomaksi: mutta tiedä, että Nikolai Irtenjev kostaa
onnettomuuden uhraamalla elämänsä. -- Tuossa on sinulle sisareni", --
ja antaisin hänelle Ljubotshkan käden. Hän vastaisi: "ei, ei millään
muotoa!..." Mutta minä sanoisin: "ruhtinas Nehljudov! turhaan koetatte
olla Nikolai Irtenjeviä ylevämielisempi. Ei ole maailmassa häntä
ylevämielisempää ihmistä." Kumartaisin ja läksisin. -- Dmitri ja
Ljubotshka juoksisivat kyyneleet silmissä jäljessäni rukoillen ottamaan
vastaan heidän uhraustansa. -- Ja minä olisin voinut suostua ja tulla
hyvin onnelliseksi, jos vaan olisin ollut rakastunut Varinkaan... Nuo
mietteet olivat niin suloiset, että suuresti halutti ilmaista ne
ystävälleni, mutta avomielisyyden lupauksesta huolimatta tunsin
kuitenkin fyysillisestikin mahdottomaksi sitä ilmaista.
Dmitri palasi Ljubov Sergejevnan luota saatuaan tältä joitakin tippoja
hampaihinsa, mutta oli nyt vielä sairaampi ja siis vielä pahemmalla
tuulella. Vuoteeni ei ollut laitettu ja Dmitrin palvelijapoika tuli
kysymään, minne se oli laitettava.
-- Mene hiiteen! kiljasi Dmitri polkaisten jalkaa maahan. -- Vasjka!
Vasjka! Vasjka: huusi hän heti pojan jälkeen, joka kerralla korottaen
ääntään: -- Vasjka! laita minulle vuode lattialle.
-- Ei, anna minun maata lattialla, sanoin minä.
-- No, sama se, laita mihin tahdot, jatkoi Dmitri samalla vihasella
äänellä. -- Vasjka! miksi viivyt?
Mutta Vasjka ei näyttänyt käsittävän mitä häneltä vaadittiin ja seisoi
liikkumattomana.
-- Mitäs töllötät? laita vuode! Vasjka! Vasjka! kiljui Dmitri, yhtäkkiä
joutuen jonkinlaiseen raivoon.
Mutta Vasjka ei sittenkään ymmärtänyt ja jähmettyi pelosta.
-- Tahdotko sinä senkin vietävä, että minä sinut...
Ja hypähtäen tuolilta Dmitri juoksi pojan luo, kaikin voimin iskien
sitä nyrkillä päähän. Poika juoksi huoneesta. Pysähtyen ovelle Dmitri
katsahti minuun ja julman raivon ilme, joka hetki sitten oli hänen
kasvoillaan, vaihtui niin nöyrään, nolattuun ja lapselliseen ilmeeseen,
että minun tuli häntä sääli, ja vaikka kuinka halutti kääntyä pois, en
sitä tehnyt. Hän ei sanonut minulle mitään, vaan käveli kauan pitkin
huonetta, tuon tuostakin anteeksi anovasti katsahdellen minuun, sitten
otti pöytälaatikosta vihon, kirjotti siihen jotain, otti yltään
takkinsa, pani sen täsmällisesti kokoon, meni nurkkaan, missä pyhänkuva
riippui, asetti suuret, valkoset kädet ristiin rinnalleen ja alkoi
rukoilla. Hän rukoili niin kauan, että Vasjka ennätti tuoda aluksen ja
laittaa vuoteen lattialle, kuten minä hänelle kuiskaamalla selitin;
minä riisuuduin ja panin maata lattialle laitettuun vuoteeseen, mutta
Dmitri yhä vielä jatkoi rukoilemistaan. Tarkastellessani Dmitrin vähän
käyrää selkää ja hänen saapaspohjiansa, jotka merkillisen nöyrällä
tavalla kääntyivät minuun päin hänen polvistuessaan maahan, minä
rakastin häntä vielä entistäkin voimakkaammin ja ajattelin yhä:
"sanonko vai enkö sano hänelle, mitä olen miettinyt sisaristamme?"
Lopetettuaan rukouksensa Dmitri pani pitkäkseen viereeni ja, nojautuen
käteensä, kauan vaieten hellästi ja häveliäästi katseli minuun. Tämä
oli hänelle nähtävästi raskasta, mutta hän ikäänkuin rankaisi itseänsä.
Minä hymähdin katsoessani häneen. Hän hymähti myöskin.
-- Mutta miksi sinä et sano minulle, alkoi hän, -- että olen menetellyt
huonosti? sitähän sinä juuri äsken ajattelit?
-- Sitä minä ajattelin, vastasin minä, sillä vaikka olin muuta
ajatellut, näytti minusta, että olin sitä ajatellut: -- niin, se oli
todellakin huonosti tehty, en olisi sitä sinulta odottanut, sanoin minä
tuntien tällä hetkellä erikoista mielihyvää siitä, että sinuttelin
häntä. -- Kivistääkö vielä hampaitasi? lisäsin minä.
-- Ei kivistä. Voi, Nikolenka, ystäväni! rupesi Dmitri puhumaan niin
hellästi, että näytti kuin kyyneleet olisivat ruvenneet nousemaan hänen
kiiltäviin silmiinsä: -- tiedän ja tunnen, kuinka huono olen, ja Jumala
näkee, kuinka minä tahtoisin olla toinen, ja rukoilen Häntä, että Hän
tekisi minut paremmaksi; mutta minkä sille taitaa, kun minulla on niin
onneton, inhottava luonne? mitä pitää minun tekemän? Koetan hillitä
itseäni, parantua, mutta eihän se ole mahdollista äkkiä eikä sitä voi
yksin, tarvitsee jonkun tukea, kannatusta. Kas, Ljubov Sergejevna --
hän ymmärtää minua ja on minua paljon tässä asiassa auttanut. Tiedän
muistiinpanojeni nojalla vuoden kuluessa paljon parantuneeni. Voi
sinä, Nikolenka, oma ystäväni! jatkoi hän erikoisen harvinaisella
hellyydellä ja jo rauhallisemmalla äänellä tuon tunnustuksen jälkeen:
-- kuinka paljon merkitseekään sellaisen naisen vaikutus kuin hänen!
Jumalani, kuinka hyväksi voivat asiat muuttua, kun tulen itsenäiseksi
sellaisen ystävän rinnalle kuin hän on! Hänen seurassaan olen ihan
toinen ihminen.
Ja sen jälkeen Dmitri alkoi kuvailla minulle naima-aikeitansa,
vastaista maalaiselämää ja alituista työtä itsensä kanssa.
-- Minä tulen asumaan maalla, sinä matkustat minun luokseni, ehkä
sinäkin olet naimisissa Sonitshkasi kanssa, puhui hän: -- meidän
lapsemme rupeavat leikkimään. Tuo kaikki on tietysti naurettavaa ja
tyhmää, mutta voihan se tapahtua.
-- Totta kai! hyvinkin voi tapahtua, sanoin minä hymyillen ja samalla
ajatellen, että vieläkin parempi olisi, jos menisin naimisiin hänen
sisarensa kanssa.
-- Tiedätkö mitä sinulle sanon, sanoi hän minulle hetken vaiti oltuaan:
-- sinä vaan kuvailet olevasi rakastunut Sonitshkaan; kuten näen, tuo
ei ole totisempaa laatua, etkä sinä vielä tiedä mitä oikea rakkaus
onkaan.
Minä en väittänyt vastaan, sillä olin melkein samaa mieltä. Me olimme
vähän aikaa vaiti.
-- Varmaankin huomasit, että olen ollut pahalla tuulella ja riitelin
Varinkan kanssa. Minua sitten kovasti kadutti se asia, etenkin kun sinä
olit ollut läsnä. Vaikka hän monessa asiassa ajatteleekin toisin kuin
pitäisi, on hän sentään mainio tyttö, erinomaisen hyvä, kyllä sinä
vielä opit häntä tuntemaan.
Hänen siirtymisensä siitä, etten ollut rakastunut, siihen, että rupesi
sisartaan kehumaan, suuresti ilahutti minua ja pani punastumaan, mutta
minä en sittenkään sanonut mitään hänen sisarestaan, ja me jatkoimme
puhumista muista asioista.
Niin me loruilimme kukon toiseen lauluun asti ja vaalea aamukoi hämärsi
jo ikkunassa, kun Dmitri siirtyi omaan huoneeseensa ja sammutti
kynttilän.
-- No, nyt nukkumaan, sanoi hän.
-- Hyvää yötä, vastasin minä: -- mutta vielä yksi sana.
-- No.
-- Eikö ole sentään ihanaa tämä elämä? sanoin minä.
-- Ihanaa on tämä elämä, vastasi hän semmoisella äänellä, että minä
pimeässäkin luulin näkeväni hänen iloiset, hellät silmänsä ja
lapsellisen hymynsä.