Lukeminen päättyi teenjuonnin ajaksi, ja naiset rupesivat keskenänsä
keskustelemaan minulle tuntemattomista henkilöistä ja asioista, kuten
minusta näytti -- ainoastaan senvuoksi, että ystävällisestä
vastaanotosta huolimatta kuitenkin tahtoivat antaa minun tuntea, mikä
erotus iässä ja yhteiskunnallisessa asemassa oli minun ja heidän
välillään. Mutta yhteisissä keskusteluissa, joihin saatoin ottaa osaa
ja hyvittää äskeisen vaitioloni, koetin ilmaista tavatonta järkeäni ja
orginaliteettia, mihin erityisesti katsoin itseni velvolliseksi
ylioppilaspukuni johdosta. Kun tuli puhe huviloista, niin minä
yhtäkkiä kerroin muka ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan Moskovan
lähellä sellaisen huvilan, että Lontoosta ja Parisista asti käy
matkustajia sitä katsomassa, että siellä on aita, joka maksaa
kolmesataakahdeksankynnnentä tuhatta, ja että ruhtinas Ivan Ivanovitsh
on hyvin läheinen sukulainen minulle ja minä olin hänen luonaan
päivällisillä ja hän tahtoi minua välttämättä luokseen tuohon huvilaan
asumaan koko kesäksi, vaan minä en suostunut, koska tunnen hyvin tuon
huvilan, useasti olen siellä ollut, eivätkä nuo aidat ja sillat minua
lainkaan huvita, sillä minä en voi kärsiä ylellisyyttä erittäinkään
maalla. Minä tahdon, että maalla olisi kaikki todella niinkuin
maalla... Sanottuani tämän hirveän, monimutkaisen valheen, hämmennyin
ja punastuin niin, että varmaankin kaikki huomasivat minun
valehdelleen. Varinka, joka sillä hetkellä ojensi minulle teekupin ja
Sofia Ivanovna, joka puhuessani katseli minua silmiin, kääntyivät
molemmat poispäin ja rupesivat puhumaan muusta. Heidän kasvoillaan oli
tällöin eräs ilme, jota olen myöhemmin usein tavannut hyvillä
ihmisillä, kun joku nuorukainen alkaa lasketella kouraantuntuvaa
valhetta, ja joka merkitsee: "tiedämme mainiosti hänen valehtelevan, ja
miksi ihmeessä se poloinen sitä tekee!..."
Että olin sanonut ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan huvilan -- se
tapahtui siitä syystä, etten löytänyt parempaa tekosyytä ilmaistakseni
sukulaisuuteni Ivan Ivanovitshin kanssa, ja että olin ollut äsken
päivällisillä hänen luonaan; mutta minkä ihmeen vuoksi minä olin
kertonut aidasta, joka oli maksanut kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta
ja että muka niin usein olin käynyt hänen luonaan, vaikka en ollut
kertaakaan siellä ollut enkä olisi voinutkaan käydä ruhtinas Ivan
Ivanovitshin huvilassa, koska hän asui ainoastaan Moskovassa taikka
Neapelissa; sen Nehljudovit hyvin hyvästi tiesivät. Minkä vuoksi olin
tämän valheen sanonut, siihen en voi mitään vastausta antaa. En
lapsuudessa, en poikaiässä enkä sittemmin enemmän kypsyneessä
iässänikään ollut huomannut itsessäni valehtelemisen pahetta:
päinvastoin olin pikemmin liiankin rehellinen ja avomielinen; mutta
tässä ensimäisessä nuoruudessa minuun usein tuli merkillinen halu ilman
mitään näkyvää syytä valehdella mitä hurjimmalla tavalla. Sanon
nimenomaan "hurjalla tavalla" sentähden, että valehtelin semmoisia
seikkoja, joista minua oli hyvin helppo saada kiinni. Minusta näyttää,
että kunnianhimoinen halu esiintyä ihan toisena kuin olin, yhdessä sen
seikan kanssa, etten ollut vielä koskaan tullut valheesta kiinni, oli
pääsyynä tähän kummalliseen taipumukseen.
Kun teenjuonnin jälkeen sadekin oli loppunut ja ilma oli auringonlaskun
jälkeen hiljainen ja selvä, ehdotti ruhtinatar kävelymatkaa
alaryytimaahan ihaillaksemme hänen lempipaikkaansa. Noudattaen yhä
originaalisuuden periaatetta ja arvellen, että niin viisaat ihmiset
kuin minä ja ruhtinatar tietysti seisomme yläpuolella kaikkia
porvarillisia kohteliaisuuden vaatimuksia, vastasin, etten voi kärsiä
kävelemistä ilman tarkotusta, ja että jos kävelen, niin kävelen yksin.
En yhtään huomannut, että tuohan oli puhdasta röyhkeyttä; mutta siihen
aikaan kuvailin, että niinkuin ei ole mitään häpeällisempää kuin
inhottavat imartelut, niin ei ole mitään sievempää ja originellimpaa
kuin joku määrä epäkohteliasta avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin
sangen tyytyväisenä vastaukseeni läksin kuin läksinkin kävelemään
yhdessä koko seurueen kanssa.
Ruhtinattaren lempipaikka oli ihan alhaalla puutarhan syvimmässä
tiheikössä pikku sillalla, joka kulki kapean suolätäkön yli. Näköala
oli hyvin rajotettu, mutta myös hyvin haaveellinen ja suloinen. Olemme
niin tottuneet sekottamaan taidetta ja luontoa toisiinsa, että sangen
usein ne luonnon ilmiöt, joita emme ole koskaan maalauksessa tavanneet,
näyttävät meistä luonnottomilta, ikäänkuin luonto voisi olla luonnoton,
ja päinvastoin ne ilmiöt, joita liian usein tavataan maalauksessa,
näyttävät meistä kyllästyttäviltä, muutamat näköalat taas, joita
luonnossa kohtaamme ja jotka ovat liiaksi yhden ainoan ajatuksen ja
tunteen valtaamat, näyttävät meistä kauniilta. Näköala ruhtinattaren
lepopaikasta oli viimemainitunlainen. Se oli tällainen: edessä oli
pieni reunoiltaan ruohottunut suolampi: heti sen takaa nousi jyrkkä
vuori, jonka rinteellä oli tavattoman suuria, vanhoja puita ja
pensaita, ja jonka monet erilaiset vehreydet sekottuivat toisiinsa;
lammen yli levittäysi vanha koivu, joka pysyen muutamilla paksuilla
juurillaan lammen rantaturpeissa nojasi latvansa korkeaan, solakkaan
haapaan, lehväin riippuessa lammen sileän pinnan yläpuolella ja kaiken
tämän vehreyden selvästi kuvastuessa veteen.
-- Mikä ihanuus! sanoi ruhtinatar päätänsä kallistaen ja kääntymättä
kenenkään puoleen erikoisesti.
-- Todellakin ihanaa, muistuttaa vaan liiaksi jonkinlaista
koristemaalausta, sanoin minä tahtoen osottaa, että minulla on
jokaisessa asiassa oma mielipide.
Aivan kuin ei olisi kuullut huomautustani jatkoi ruhtinatar ihailuaan
ja kääntyen sisarensa ja Ljubov Sergejevnan puoleen, osotteli
erikoisuuksia: käyrää riippuvaa oksaa ja sen kuvastusta, joka häntä
erityisesti miellytti. Sofia Ivanovna sanoi kaikkea tätä ihanaksi ja
kertoi sisaren viettävän tuntikausia tässä paikassa, mutta näytti kuin
hän olisi tätä kaikkea puhunut ruhtinattaren mieliksi. Olen huomannut,
että rakkauden kyvyllä varustetut ihmiset ani harvoin välittävät
luonnon kauneudesta. Ljubov Sergejevna ihaili myöskin, kyseli muun
muassa: "millä tuo koivu pysyy? kauanko se tulee siinä seisomaan?" ja
lakkaamatta katseli sylikoiraansa, joka tuuheata häntäänsä heiluttaen
juoksenteli väärillä jaloillaan edestakasin pitkin siltaa kovin
puuhailevan näköisesti, aivan kuin olisi ollut ensi kertaa ulkopuolella
huonetta. Dmitri pani alkuun äitinsä kanssa sangen loogillisen
keskustelun siitä, ettei mikään näköala voi olla kaunis, jossa
horisontti on rajotettu. Varinka ei puhunut mitään. Kun minä katsahdin
häneen, seisoi hän nojautuen sillan kaidepuihin sivuttain minuun ja
katseli eteensä. Jokin varmaankin kovasti kiinnitti hänen huomiotansa,
jopa liikuttikin häntä, sillä hän oli nähtävästi vaipunut ajatuksiinsa
eikä lainkaan huomannut katsotaanko häneen vai ei. Hänen silmänsä
ilmaisivat tarkistettua huomiota ja rauhallisia, selviä ajatuksia;
hänen asennossaan oli niin paljon luonnollisuutta, ja ylevyyttäkin,
että minua uudestaan hämmästytti ikäänkuin joku muisto hänestä, ja
kysyin uudestaan itseltäni: "alkaakohan se sittenkin?" Ja uudestaan
vastasin itselleni, että minähän olen jo rakastunut Sonitshkaan, ja
että Varinka on vaan yksinkertaisesti neiti, ystäväni sisar. Mutta hän
miellytti minua tällä hetkellä, ja sen johdosta tunsin vastustamatonta
halua tehdä tai sanoa hänelle jotakin pientä ilkeyttä.
-- Tiedätkö mitä, Dmitri, sanoin ystävälleni, tullen lähemmäksi
Varinkaa, että tämä kuulisi puhettani: minun mielestäni on asia niin,
että jollei täällä olisi hyttysiä, niin ei tässä paikassa sittenkään
olisi mitään hyvää, mutta nyt, lisäsin minä mäiskäyttäen kädelläni
otsaan ja todellakin tappaen hyttysen, -- ovat asiat vallan huonosti.
-- Te ette taida pitää luonnosta, sanoi minulle Varinka kääntämättä
päätä.
-- Minun mielestäni on luonnon ihaileminen tyhjänpäiväistä, hyödytöntä
ajanhukkaa, vastasin minä hyvin tyytyväisenä siihen, että olin kuin
olinkin saanut hänelle sanotuksi pienen ilkeyden, ja päälliseksi
originellin ilkeyden. Varinka kohautti vaan hiukkasen kulmakarvojaan
sääliä ilmaisten ja yhä edelleen rauhallisesti katsoi suoraan eteensä.
Hän harmitti minua, mutta siitä huolimatta nuo harmaanväriset,
virttyneet kaidepuut, joihin hän nojasi, vedenpinnan yli laskeutuneen
koivunoksan kuvastus tummaan lammikkoon, suon haju, itikan pureman
tunto otsallani, ja hänen kiintynyt katseensa ja ylevä asentonsa usein
myöhemminkin aivan odottamattani tulivat eteeni.