Kun palasin terassille ei siellä puhuttukaan minusta, kuten olin
luullut, mutta ei Varinka myöskään lukenut, vaan pantuaan kirjan
syrjään väitteli kiivaasti Dmitrin kanssa, joka kulkien edestakasin
koko ajan oikoili kaulallaan kaulustansa ja rypisteli silmiään. Riidan
esineenä oli muka Ivan Jakovlevitsh ja taikausko; mutta riita oli liian
kiihkeä, ettei sen varsinainen merkitys olisi ollut aivan toinen, ja
paljon lähempi koko perheelle. Ruhtinatar ja Ljubov Sergejevna
istuivat äänettöminä kuulostaen jokaista sanaa ja nähtävästi haluten
joskus ottaa osaa väittelyyn, mutta he pidättivät itsensä ja
antoivat väittelijäin puhua puolestaan, toinen Varinkan, toinen
Dmitrin. Kun astuin sisälle, katsahti Varinka minuun sellaisella
välinpitämättömyydellä, että selvään näkyi, kuinka väittely kiinnitti
hänen huomiotansa ja hänelle oli yhdentekevää rupeanko minä
kuuntelemaan mitä hän puhuu, vai en. Samallainen ilme oli ruhtinattaren
katseessa, joka nähtävästi oli Varinkan puolella. Mutta Dmitri alkoi
väitellä vielä kiivaammin minun läsnä ollessani, Ljubov Sergejevna taas
ikäänkuin kovasti säikähti minun tuloani, ja sanoi kehenkään
erityisesti kääntymättä: -- Totta puhuvat vanhat -- si jeunesse savait,
si vieillesse pouvait.
Mutta tämä sananparsi ei keskeyttänyt väittelyä, vaan saattoi minut
ainoastaan ajattelemaan, että Ljubov Sergejevnan ja ystäväni puolue
oli väärässä. Vaikka tosin vähän hävetti olla läsnä pienessä
perhekahakassa, niin toiselta puolelta oli hauska nähdä tämän perheen
todellisia suhteita, joita riita toi ilmi, ja tuntea, ettei läsnäoloni
häirinnyt heitä.
Kuinka usein sattuukaan, että tulee nähneeksi jotakin perhettä
vuosikausia saman valheellisen säädyllisyysverhon läpi, ja sen jäsenten
todelliset välit jäävät salaisuudeksi. (Olenpa päälliseksi huomannut,
että mitä läpinäkymättömämpi ja siis kauniimpi tämä verho on, sitä
raaemmat ovat todelliset salatut suhteet). Mutta kun sitten aivan
odottamatta sattuu tämän perheen keskuudessa nousemaan joku näöltään
vähäpätöinenkin kysymys esimerkiksi jostakin kaunottaresta taikka
visiitistä taikka miehen hevosista, -- niin silloinpa ilman mitään
näkyväistä syytä alkaa väittely yhä enemmän kuumeta, verhon takana olo
alkaa jo tuntua liian ahtaalta, ja yhtäkkiä, itse riitelijäinkin
kauhistukseksi ja läsnäolijain hämmästykseksi, kaikki todelliset raa'at
suhteet paljastuvat esille, verho, joka ei enää mitään peitä taakseen,
liehuu tyhjänpäiväisesti taistelevien puolueiden keskellä, enää vaan
muistuttaen siitä, kuinka kauan aikaa se on teitä pettänyt. Usein ei
tunnu niin kipeälle pudota suinpäin vasten seinää, kuin hiukankin
kajota ärtyneeseen kipeään paikkaan. Ja tämmöisiä ärtyneitä kipeitä
paikkoja on melkein jokaisessa perheessä. Nehljudovien perheen ärtynyt
paikka oli tuo Dmitrin kummallinen rakkaus Ljubov Sergejevnaan, joka
rakkaus herätti äidissä ja sisaressa -- ellei suoraan mustasukkaisuutta
-- niin ainakin loukattua sukulaisuustunnetta. Senpä vuoksi tuolla Ivan
Jakovlevitshia ja taikauskoa koskevalla väittelyllä oli kaikkiin heihin
nähden niin painava merkitys.
-- Sinä koetat aina nähdä kaikessa mitä muut nauravat ja halveksivat,
-- puhui Varinka soinnukkaalla äänellään ja selvästi lausuen jokaisen
kirjaimen: -- juuri siinä sinä tahallasi koetat aina löytää jotakin
tavattoman hyvää.
-- Ensiksikin ainoastaan suuresti kevytmielinen ihminen voi puhua niin
merkillisen miehen kuin Ivan Jakovlevitshin halveksimisesta, vastasi
Dmitri suonenvedontapaisesti nytkäytellen päätään sisaresta pois päin,
ja toiseksi päinvastoin juuri sinä koetat tahallasi olla näkemättä sitä
hyvää, joka töröttää sinun silmiesi edessä.
Palattuaan huoneeseen Sofia Ivanovna monta kertaa säikähtyneenä
katsahti milloin sisarenpoikaan milloin sisarentyttäreen milloin
minuun, ja pariin kertaan ikäänkuin ajatuksissaan jotain sanottuaan
avasi suunsa ja huokasi raskaasti.
-- Varinka kulta, lue nyt pian, sanoi hän tarjoten hänelle kirjaa ja
ystävällisesti pudistaen häntä hihasta, -- tahtoisin välttämättä saada
tietää löysikö se sen jälleen. (Luullakseni romaanissa ei ollut
lainkaan puhetta siitä, että kenenkään olisi pitänyt toista löytää). --
Ja sinä, Dmitri, tekisit hyvin, jos sitoisit poskesi, kun on näin
kostea ilma, muuten rupee jälleen hampaitasi kivistämään, sanoi hän
sisarenpojalleen välittämättä siitä tyytymättömästä katseesta, minkä
tämä iski häneen kai sen johdosta, että hänen väitteittänsä loogillinen
johde oli katkaistu. -- Ruvettiin lukemaan.
Tuo pieni riita ei lainkaan häirinnyt sitä perheellistä rauhaa ja
järkevää sopua, joka vallitsi tässä naispiirissä.
Tällä piirillä, jolle ruhtinatar Maria Ivanovna näytti antavan
suuntansa ja luonteensa, oli minusta jonkinlaisen loogillisuuden
minulle aivan uusi ja viehättävä luonne ja samalla jokin yhteys
yksinkertaisuuden ja komeuden välillä. Tämä luonne ilmeni esineiden
kauneudessa, puhtaudessa ja kelvollisuudessa, jommoisia esineitä olivat
soittokello, nidotut kirjat, nojatuoli, pöytä ja ruhtinattaren suora
korsetin kannattama vyötärys sekä hänen näkyviin asetetut harmaat
hiuskiehkuransa ja hänen tapansa sanoa heti ensi näkemältä minua vaan
Nicolas'ksi, ynnä vielä heidän lukunsa ja ompeluksensa ja naisten
käsien tavaton valkeus. (Kaikkien heidän käsissään oli koko perheelle
yhteinen piirre, nimittäin että kämmenen pehmyt osa oli ulkoapäin
katsottuna alagon värinen ja erottautui jyrkästi käden yläpuolen
harvinaisesta vaaleudesta). Mutta ennen kaikkea tämä luonne tuli ilmi
heidän kaikkien kolmen tavassa puhua erinomaista venäjän ja ranskan
kieltä, selvästi lausua jokainen kirjain ja lopettaa jokainen sana ja
pääte pedantillisella tarkkuudella. Tämä kaikki ja erittäinkin se, että
minua tässä seurassa kohdeltiin aikaihmisenä, luonnollisesti ja
totisesti, lausuttiin minulle mitä ajateltiin, ja kuunneltiin myös
minunkin ajatuksiani, -- tähän kaikkeen olin niin vähän tottunut, että
kiiltävistä napeista ja sinisistä takinkäänteistä huolimatta joka hetki
pelkäsin, että minulle sanotaan: "Luuletteko todellakin, että teidän
kanssanne keskustellaan totisesti! menkääpä läksyjänne lukemaan". -- Se
kaikki vaikutti, etten tässä seurassa tuntenut itseäni lainkaan ujoksi.
Minä nousin paikoiltani, muuttelin tuolilta tuolille ja rohkeasti
juttelin kaikkien kanssa, lukuunottamatta Varinkaa, jonka kanssa tuntui
jostakin syystä sopimattomalta tai kielletyltä puhella näin ensi
kerralla.
Lukemisen aikana kuunnellessani hänen sointuvaa, miellyttävää ääntänsä
minä katsahdin milloin häneen milloin kukkapuutarhan hiekkakäytävään,
johon oli muodostunut pyöreitä, tummia täpliä sateesta, katselin
lehmuksia, joiden lehville sade yhä rapisteli pisaroitaan vaaleasta,
läpinäkyvästä pilvestä, ja sitten taas häneen sekä viimeisiin laskevan
auringon punaisiin säteihin, jotka valaisivat sateesta märkiä tuuheita
vanhoja koivuja, ja viimeksi taas Varinkaan. Ja rupesin ajattelemaan,
ettei hän olekaan niin ruma kuin oli ensin näyttänyt.
"Paha kun olen jo rakastunut", ajattelin minä: -- "ja paha ettei
Varinka ole Sonitshka; olisipa hauska yhtäkkiä tulla tämän perheen
jäseneksi: yhtäkkiä minulla olisi äiti, täti ja vaimo". Samaan aikaan
kuin tätä ajattelin, katselin herkeämättä lukevaan Varinkaan ja
kuvailin magnetiseeraavani häntä ja että hän kohta katsahtaa minuun.
Varinka nostikin päänsä kirjasta, katsahti minuun ja kohdattuaan
katseeni kääntyi pois.
-- Eipä se sade olekaan vielä lakannut, sanoi hän.
Ja samassa tunsin omituisen tunteen: muistui mieleeni, että juuri
kaikki se, mikä nyt minulle tapahtui, oli sen toistumista mikä oli
minulle tapahtunut kerran ennen: että silloinkin oli juuri näin vähän
satanut ja aurinko laskenut koivujen taa ja minä katsonut häneen, ja
hän oli lukenut ja minä magnetiseerannut häntä ja hän katsahtanut
minuun.
"Onko hän todellakin hän?" ajattelin minä. -- "Alkaako se nyt
todellakin?" Mutta pian päätin, ettei hän sittenkään ole hän, ja ettei
se siis vielä ala. "Ensiksikin hän ei ole kaunis", ajattelin minä: --
"ja toiseksi hän on vaan tavallinen neiti, jonka kanssa olen ihan
tavallisella tavalla tutustunut, mutta se oikea ei tule olemaan
tavallinen, sen minä olen kohtaava jossain paljon erikoisemmassa
paikassa; ja ehkä tämä perhe minua miellyttääkin vaan siksi, että
yleensä olen kovin vähä vielä maailmaa nähnyt, päättelin minä, -- mutta
semmoisia perheitä varmaankin tulee olemaan aina, ja hyvin paljon minä
niitä vielä tapaan elinaikanani".