Sofia Ivanovna, semmoisena kuin häneen myöhemmin tutustuin, oli yksi
niitä harvinaisia, vanhanpuoleisia, perhe-elämää varten syntyneitä
naisia, joilta kohtalo on tuon onnen riistänyt ja jotka sen vuoksi
vuodattavat koko rakkautensa, joka oli heidän sydämmessään niin kauan
säilynyt, kasvanut ja vahvistunut lasten ja miehen varalle, yhtäkkiä
muutamiin valittuihin. Ja tämä varasto on senlaatuisilla vanhoilla
neideillä niin loppumaton, että vaikka valituita on paljon, jää vielä
paljon jäljelle rakkautta, jota he kohdistavat kaikkiin ympärillä
olijoihin, kaikkiin hyviin ja pahoihin ihmisiin, joita he elämässä
tapaavat.
On kolmea lajia rakkautta:
1) Kaunis rakkaus,
2) uhrautuvainen rakkaus ja
3) toimiva rakkaus.
En puhu nuoren miehen rakkaudesta nuoreen naiseen ja päinvastoin, minä
pelkään näitä hellyyksiä, olen ollut niin onneton elämässäni, etten
milloinkaan ole tuollaisessa rakkaudessa huomannut kipinätäkään
totuutta, vaan ainoastaan valhetta, jossa aistillisuus, aviopuolisojen
suhteet, rahat, halu joko sitoa tai päästää vapaaksi kätensä, ovat
siihen määrään sekottaneet koko tunteen, ettei siitä ole ollut
mahdollista mitään selvää saada. Minä puhun rakkaudesta ihmiseen, joka
rakkaus, riippuen suuremmasta tahi vähemmästä sielun voimasta,
kohdistuu yhteen, muutamiin taikka moniin, -- rakkaudesta äitiin,
isään, veljeen, lapsiin, toveriin, elämänkumppanin, kansalaiseen, --
rakkaudesta ihmisiin.
_Kaunis rakkaus_ on itserakkauden tunteen ja sen ilmenemisen
rakastamista. Ihmisille, jotka näin rakastavat, on rakas esine
rakastettu ainoastaan mikäli se herättää sen miellyttävän tunteen,
jonka tiedosta ja ilmenemisestä he nauttivat. Ihmiset, jotka rakastavat
kauniilla rakkaudella, eivät pidä paljon väliä vastarakkaudesta, jolla
ei ole mitään merkitystä tunteen kauneuteen ja miellyttäväisyyteen
nähden. He usein vaihtavat rakkautensa esineitä, koska heidän
päätarkotuksensa on vaan siinä, että rakkauden miellyttävä tunne olisi
alituisesti hereillä. Voidakseen itsessään kannattaa tätä miellyttävää
tunnetta he lakkaamatta mitä komeimmilla lauseilla puhuvat
rakkaudestaan sekä sen esineelle itselleen että kaikille niille, joilla
ei ole tuon rakkauden kanssa mitään tekemistä. Meidän maassamme erään
piirin ihmiset, jotka rakastavat kauniisti, eivät ainoastaan puhu
kaikille rakkaudestaan, vaan puhuvat siitä välttämättä ranskaksi. On
naurettavaa ja outoa sanoa, mutta olen vakuutettu, että on ollut ja on
vieläkin paljon ihmisiä eräässä yhteiskuntapiirissä, erittäinkin
naisia, joiden rakkaus ystäviin, miehiin, lapsiin heti haihtuisi, jos
he vaan kiellettäisiin siitä ranskaksi puhumasta.
Toinen laji rakkautta, eli _uhrautuvainen rakkaus_, on siinä, että
rakastetaan menetellä uhrautuvaisesti rakastetun esineen hyväksi
lainkaan ottamatta lukuun tuleeko rakastetun esineen asema siitä
paremmaksi vai huonommaksi. "Ei ole niin pahaa asiaa, jota en olisi
valmis itselleni tekemään todistaakseni koko maailmalle ja myös
_hänelle_ rakkauttani." Kas siinä on tämän lajisen rakkauden kaava.
Tällä tavoin rakastavaiset ihmiset eivät koskaan usko vastarakkauteen
(sillä onhan vielä ansiokkaampaa uhrautua sen edestä, joka ei edes
ymmärrä minua), ovat aina sairaaloiset, mikä myöskin enentää
uhrautumisen ansiota, -- ovat enimmäkseen pysyviä rakkaudessaan, sillä
heidän olisi raskasta kadottaa niiden uhrautumisten ansiota, jotka he
jo ovat rakastetulle tehneet, -- ovat aina valmiit kuolemalla
todistamaan hänelle koko rakkautensa, mutta halveksivat pieniä
jokapäiväisiä rakkauden todistuksia, milloin ei kysytä erikoisia
uhrautumisia. Heille on yhdentekevää oletteko te hyvin syönyt, hyvin
nukkunut, onko teidän hauska, oletteko terve, eivätkä he pane tikkua
ristiin toimittaakseen teille näitä mukavuuksia, jos se on heidän
tehtävissään; mutta asettua kuulan eteen, heittäytyä veteen, tuleen,
läkähtyä rakkauteen, -- siihen ovat heti valmiit, kun tilaisuus vaan
tarjoutuu. Paitsi sitä, uhrautuvaiseen rakkauteen taipuvaiset ihmiset
ovat tavallisesti aina rakkaudestaan ylpeitä, vaativaisia, kateellisia,
epäluuloisia, ja -- outoa sanoa -- toivovat esineittensä joutuvan
vaaroihin, voidakseen heitä sitten vaaroista pelastaa, tai voidakseen
lohduttaa, jopa haluavat, että heidän esineensä olisivat rikoksellisia,
että he voisivat heitä parantaa.
Te esimerkiksi asutte yksinään maalla vaimonne kanssa, joka rakastaa
teitä "uhrautuvaisesti". Te olette terve, rauhallinen, teillä on
mieluista työtä; -- teitä rakastava vaimonne on niin heikko, ettei voi
tehdä taloustöitä, mitkä ovat annetut palvelijain käsiin, ei hoitaa
lapsia, jotka istuvat hoitajain sylissä, ei edes tehdä mitään työtä,
jota rakastaisi, sillä hän yleensä ei rakasta mitään muuta kuin teitä.
Hän näyttää sairaalta, mutta ollakseen mieltänne pahottamatta hän ei
tahdo teille siitä puhua; hän näyttää ikävöivän, mutta teidän tähtenne
hän on valmis ikävöimään koko ikänsä; häntä näyttää vaivaavan se, että
te olette niin syventynyt töihinne (olipa se mikä tahansa: metsästys,
luku, talous, virka), hän näkee, että nuo työt rasittavat teitä, mutta
hän on vaiti ja kärsii. Mutta silloin te satutte sairastumaan, -- teitä
rakastava vaimonne unohtaa oman sairautensa eikä luovu vuoteenne
äärestä, edes huolimatta pyynnöistänne ja rukouksistanne, ettei hän
turhaan rasittaisi itseään; ja joka hetki te tunnette päällänne hänen
myötätuntoisen katseensa, joka sanoo: "enkö minä sitä sanonut, mutta
mitä sille tekee, en minä sinua kuitenkaan jätä." Aamulla tunnette
itsenne vähän paremmaksi ja tulette toiseen huoneeseen. Huone ei ole
lämmitetty eikä siistitty; ainoa soppa, jota voitte syödä, ei ole
valmistettu; lääkkeitä ei ole lähetetty noutamaan; mutta valvomisesta
väsynyt, rakastava vaimonne katsoo yhä samalla myötäkärsimisellä
teihin, kulkee varpaillaan ja kuiskaamalla tekee tottumattomia
määräyksiä palvelijoilleen. Te tahdotte lukea, -- rakastava vaimonne
sanoo huoaten, että teidän on paras olla lukematta; te tahdotte kävellä
huoneessanne, -- paras on sitäkin olla tekemättä: te tahdotte jutella
luoksenne tulleen ystävän kanssa -- paras on olla puhumattakin. Yöllä
saatte uudestaan kuumeen, te haluaisitte nukkua, mutta teitä rakastava
vaimonne, kalpeana, huokailevana istuu yölampun himmeässä valossa
teidän edessänne nojatuolissa ja vähimmilläkin liikkeillään ja
rasahduksillaan saa teidät kärsimättömästi hermostumaan. Teillä on
palvelija, joka on teitä palvellut jo kaksikymmentä vuotta, johon
olette tottunut, joka mielihyvällä ja erinomaisesti teitä palvelisi,
koska on päivällä nukkunut ja saa palveluksestaan palkan, mutta
vaimonne ei salli hänen palvella teitä. Hän tekee kaiken itse heikoilla
tottumattomilla sormillaan, jota ette voi nähdä sisällisesti
kiukustumatta, kun nuo valkoset sormet turhaan yrittävät ottaa korkkia
pullosta, sammuttavat kynttilän tai kaatavat lääkkeen. Jos te olette
kärsimätön, kuumaverinen ihminen ja pyydätte hänen lähteä niin saatte
sairaalla korvakalvollanne kuulla kuinka hän oven takana nöyrästi
huokailee ja itkee ja lörpöttelee jotakin palvelijallenne. Vihdoin,
ellette kuole, niin teitä rakastava vaimonne, joka ei ole
"kahteenkymmeneen yöhön ummistanut silmiään" (jota hän on lakkaamatta
teille toistava), sairastuu, kärsii ja tulee vielä vähemmän
kykeneväiseksi mihinkään työhön, ja teidän ollessanne terveenä ilmaisee
uhrautuvaista rakkauttansa ainoastaan nöyrällä ikävöimisellä, joka
väkisinkin tarttuu teihin ja koko ympäristöön.
Kolmas laji rakkautta, _toimiva rakkaus_ on se, joka pyrkii
tyydyttämään rakastetun olennon kaikkia tarpeita, kaikkia toivomuksia,
mielihaluja, jopa himojakin. Ihmiset, jotka näin rakastavat, rakastavat
aina koko elämäksi; sillä mitä enemmän he rakastavat sitä paremmin he
oppivat tuntemaan rakastamaansa esinettä ja sitä helpompi on heidän
rakastaa eli tyydyttää hänen halujaan. Heidän rakkautensa tulee harvoin
sanoilla ilmaistuksi, ja jos tuleekin, niin ei tavalla, joka heitä
tyydyttäisi, ei kauniisti, vaan ujosti, kömpelösti, sillä he aina
pelkäävät rakastavansa liian vähän. Nämä ihmiset rakastavat rakastetun
olennon pahojakin puolia, sillä tämän pahat himot antavat heille
tilaisuutta tyydyttää vielä uusia hänen toivomuksiaan. He hakevat
vastarakkautta, mielellään pettävätkin itseään, uskovat siihen ja
ovat onnelliset jos sen omistavat; mutta rakastavat sentään
päinvastaisessakin tapauksessa, eivätkä ainoastaan toivo rakastetulleen
onnea, vaan kaikin henkisin ja aineellisin voimin, kaikella suurella
tai pienellä voitavallaan alituisesti koettavat sitä hänelle hankkia.
Ja tämäpä toimiva rakkaus sisarenpoikaa, sisarentytärtä, sisarta,
Ljubov Sergejevnaa, jopa minuakin kohtaan, koska kerran Dmitri rakasti
minua, loisti Sofia Ivanovnankin silmistä, jokaisesta hänen sanastaan
ja liikkeestään.
Vasta paljon myöhemmin minä ymmärsin antaa täyden arvon Sofia
Ivanovnalle, mutta silloinkin tuli mieleeni seuraava kysymys: minkä
tähden Dmitri, joka koetti käsittää rakkautta toisin kuin tavallisesti
kaikki muut nuoret miehet, ja jolla aina oli edessään tuo suloinen,
hellä Sofia Ivanovna, oli yhtäkkiä ruvennut rakastamaan kummallista
Ljubov Sergejevnaa, ja myönsi ainoastaan, että myöskin hänen tädissään
oli hyviä ominaisuuksia. Tässä näytti pitävän paikkansa sananlasku: "ei
kukaan ole profeetta omalla maallaan." Jompikumpi kahdesta: joko
jokaisessa ihmisessä todellakin on enemmän pahaa kuin hyvää, taikka on
ihminen vastaanottavaisempi pahalle kuin hyvälle. Ljubov Sergejevnaan
hän oli tutustunut äskettäin, mutta tätinsä rakkautta hän oli kokenut
syntymisestään saakka.