Ensi näkemältä koko tästä seurasta herätti suurinta huomiotani Ljubov
Sergejevna, joka kantaen sylissään sylikoiraa tuli muiden takana
paksuissa, kudotuissa kengissä, tuli ylös rappusia ja pariin kertaan
pysähtyen visusti tarkasti minua, jonka jälkeen heti suuteli pikku
koiraansa. Hän oli hyvin ruma, punaverinen, laiha, pienenläntä, vähän
vinokylkinen. Mikä hänen rumia kasvojaan vielä enemmän rumensi oli
hänen merkillinen kampauksensa syrjäjakauksella (yksi niitä
kampaustapoja, joita käyttävät kaljupäiset naiset). Niinkuin ystäväni
tähden koetinkin, en voinut löytää hänessä ainoatakaan kaunista
piirrettä. Myöskin hänen ruskeat silmänsä, vaikka ilmaisivatkin
hyväsydämmisyyttä, olivat liian pienet ja himmeät ja kerrassaan rumat;
vieläpä kädetkin, tuo luonnetta kuvaava piirre, vaikkei suuret eikä
rumanmuotoiset, olivat punaset ja karheat.
Jokainen naisista, ennen kuin otti jälleen esille työnsä, sanoi minulle
jonkun sanan, kun minä heidän jälkeensä tulin terassille, -- paitsi
Varinkaa, Dmitrin sisarta, joka ainoastaan huomiolla katsahti minuun
suurilla, tummanharmailla silmillään. Hän rupesi ääneen lukemaan
kirjaa, jota piteli polvillaan.
Ruhtinatar Maria Ivanovna oli korkea, solakka, noin neljänkymmenen
ikäinen nainen. Häntä olisi voinut pitää iäkkäämpänä, päättäen niistä
puoliharmaista suortuvista, jotka rehellisesti olivat vedetyt esille
pitsimyssyn alta. Mutta päättäen tuoreista, hyvin hienoista, melkein
rypyttömistä kasvoista ja erittäinkin suurten silmäin elävän iloisesta
kiillosta olisin häntä pitänyt paljon nuorempana. Hänen silmänsä olivat
ruskeat ja hyvin avonaiset, huulet hienot, vähän ankaranlaiset, nenä
jotenkin säännöllinen ja hiukan vasemmalle päin kallistuva, käsi
hänellä oli sormukseton, suuri, melkein miehen käden kokoinen, sormet
kauniin pitkulaiset. Hän oli puettu korkeakauluksiseen pukuun, joka
kireästi ympäröi hänen solakkaa ja vielä nuorekasta vartaloaan, mistä
hän näytti olevan itsetietoinen. Hän istui tavattoman suorana ja ompeli
jotakin vaatetta. Kun tulin terassille, otti hän minua kädestä, veti
luoksensa ikäänkuin olisi tahtonut lähemmältä tarkastaa minua ja sanoi
katsahtaen minuun samantapaisella vähän kylmällä avonaisella katseella
kuin oli hänen pojallaan, että hän on minua jo kauan tuntenut poikansa
Dmitrin kertomuksista ja että voidakseni tulla heidän kanssaan hyväksi
tutuksi hän pyytää minua jäämään heille kokonaiseksi vuorokaudeksi, ja
"tehkää mitä ikinä mieleenne juolahtaa, älkääkä meitä ollenkaan
vierastelko, niinkuin emme mekään tule teitä vierastamaan, -- kävelkää,
lukekaa, kuunnelkaa puheitamme tai nukkukaa, jos se teitä enemmin
huvittaa."
Sofia Ivanovna oli vanha neiti ja ruhtinattaren nuorempi sisar, mutta
näöltään hän oli tätä vanhempi. Hänellä oli tuo omituinen, ylen
täyteläs ruumiin rakennus, jota tavataan ainoastaan lyhytkasvuisilla,
hyvin lihavilla, korsetteja käyttävillä vanhoillapiioilla. Aivan kuin
koko hänen terveytensä olisi semmoisella voimalla noussut ylöspäin,
että joka hetki uhkasi tukehuttaa hänet! Hänen lyhyet, paksut kätensä
eivät voineet yhtyä kuristettua vyötärystä alempana, ja itse vyötärystä
hän ei voinut milloinkaan nähdä.
Vaikka ruhtinatar Maria Ivanovna olikin tummaverinen ja tummasilmäinen,
jotavastoin Sofia Ivanovna vaaleaverinen, silmät suuret, elävät ja
samalla (mikä on harvinaista) rauhallisen siniset, olivat sisarukset
kuitenkin kovasti toistensa näköiset: heillä oli sama kasvojen ilme,
sama nenä, samat huulet; Sofia Ivanovnalla oli sekä nenä että huulet
vähän paksummat ja kääntyivät oikealle puolelle, kun hän hymyili, jota
vastoin ruhtinattarella ne kääntyivät vasemmalle. Sofia Ivanovna,
päättäen puvusta ja kampaustavasta, näytti lukevan itsensä vielä
nuoreksi eikä olisi missään tapauksessa pannut esille harmaita
suortuvia, jos hänellä olisi sellaisia ollut. Hänen silmäyksensä ja
käytöksensä tuntuivat minusta ensi hetkellä hyvin kopeilta ja
hämmensivät minua; jota vastoin ruhtinattaren suhteen tunsin itseni
aivan vapaaksi. Mahdollisesti hänen paksuutensa ja jonkinlainen
yhtäläisyys Katariina Suuren muotokuvan kanssa antoivat hänelle
silmissäni kopean näön; mutta minä aristuin kokonaan, kun hän tarkkaan
katsoen minuun sanoi: "ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme".
Rauhotuin ja samassa kokonaan muutin ajatukseni hänestä vasta silloin
kuin hän nämät sanat sanottuaan vaikeni, avasi suunsa ja päästi raskaan
huokauksen. Luultavasti lihavuutensa johdosta hänellä oli tapana
muutaman sanan sanottuaan aina syvästi huokaista, jolloin suu meni
vähän auki ja suuret siniset silmät muljahtivat nurin. Tämä tapa
ilmaisi jostakin syystä niin suloista sydämmellisyyttä, että heti
huokauksen perästä pelkoni haihtui ja hän tuli minulle hyvin
miellyttäväksi. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniit, ääni sointuisa,
jopa nuo liian pyöreät linjatkin eivät minusta silloin enää tuntuneet
olevan kauneutta vailla.
Ljubov Sergejevna, ollen ystäväni ystävä, aikoi kohta sanoa minulle
jotain ystävällistä ja sydämmellistä, kuten odotin, ja hän katseli
minuun jotenkin kauan äänetönnä, aivan kuin epävarmana siitä onko se,
jota hän aikoo sanoa, ehkä liian tuttavallista; mutta hän keskeyttikin
äänettömyytensä ainoastaan kysyäkseen mihin tiedekuntaan kuulun. Sitten
hän alkoi uudestaan jotenkin kauan tähystellä minua, ollen nähtävästi
kahden vaiheilla: sanoisiko vai eikö sanoisi tuota sydämmellistä,
ystävällistä sanaa, ja minä puolestani sen huomattuani koetin kasvojeni
ilmeellä pyytää, että hän sanoisi kaikki, mutta hän sanoi: "nythän ei
kuuluta yliopistossa enää tieteitä paljonkaan harrastettavan", ja
kutsui luokseen pikku koiransa.
Ljubov Sergejevna puhui koko illan tuollaisia enimmäkseen asiaan
kuulumattomia ja yhteyttä vailla olevia mielipiteitä; mutta minä uskoin
Dmitriä, joka kaiken aikaa suurella huolellisuudella katseli vuoroon
minuun, vuoroon häneen, ikäänkuin olisi tahtonut minulta kysyä: "no,
mitä sanot?" Vaikka olin sydämmessäni vakuutettu siitä, ettei Ljubov
Sergejevnassa ole mitään erinomaista, niin, kuten usein tapahtuu, olin
vielä hyvin kaukana siitä, että olisin edes itsellenikään tätä ajatusta
lausunut.
Tämän perheen viimeinen henkilö vihdoin, Varinka, oli noin
kuudentoistaikäinen, hyvin lihava neiti.
Ainoastaan tumman harmaat, suuret silmät, jotka iloisuutta ja
rauhallista huomiota yhdistävällä ilmeellään olivat suuresti hänen
tätinsä silmien näköiset, hyvin suuri ruskea palmikko ja sangen hieno
ja hyvänmuotoinen käsi -- olivat hänessä kaunista.
-- Varmaankin teitä ikävystyttää, M-r Nicolas, kuunnella kirjaa
keskeltä, sanoi minulle Sofia Ivanovna hyväntahtoisella huokauksellaan
kääntäen ompelustaan, joka oli hänen edessään.
Lukeminen oli hetkeksi keskeytynyt, sillä Dmitri oli jonnekin poistunut
huoneesta.
-- Tai ehkä olette jo lukenutkin tämän kirjan?
Siihen aikaan pidin velvollisuutenani, jo siitäkin syystä,
että kaunoin ylioppilaspukua, vastata vähemmin tutuille ihmisille
jokaiseen yksinkertaisimpaankin kysymykseen hyvin _viisaasti_ ja
_odottamattomasti_, ja pidin mitä suurimpana häpeänä lyhyitä ja selviä
vastauksia, semmoisia kuin: niin, ei, on ikävä, ei ole ikävä, ja muuta
sellaista. Katsahtaen uusiin, muodikkaihin housuihin ja takin
kiiltäviin nappeihin, vastasin, etten ollut lukenut tätä kirjaa, vaan
että kuunteleminen suuresti kiinnitti mieltäni, koska minä enemmän
rakastin lukea kirjoja keskeltä kuin alusta.
-- Se on kaksinkertaisesti kiinnittävää: on tilaisuus arvata mitä ennen
on ollut ja mitä vasta on tuleva, lisäsin minä tyytyväisesti hymähtäen.
Ruhtinatar naurahti vähän luonnottomasti (myöhemmin huomasin, ettei
hänellä muunlaista naurahdusta ollutkaan).
-- Se saattaa hyvinkin olla totta, sanoi hän: -- muuten, viivyttekö
täällä kauankin, Nicolas? Ettehän pahastu, että nimitän teitä ilman
monsieur. Milloin aijotte lähteä?
-- En tiedä, ehkä huomenna, ehkä viivymme jotenkin kauan, vastasin minä
jostakin syystä, vaikka meidän oli varmaan lähteminen huomenna.
-- Minä olisin tahtonut teitä jäämään sekä teidän itsenne että Dmitrin
vuoksi, huomautti ruhtinatar katsoen jonnekin kauas: -- teidän iällänne
on ystävyys mainio asia.
Huomasin, että kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä siihen sanon,
vaikka Varinka oli katselevinaan tädin työtä: tuntui kuin minua olisi
tavallaan pidetty jonkinlaisessa tutkinnossa ja että piti esiintyä
mahdollisimman edulliselta puolelta.
-- Niin, minulle, sanoin minä: -- on Dmitrin ystävyys hyödyksi, mutta
itse en voi olla hänelle hyödyksi: hän on tuhat kertaa minua parempi.
(Dmitri ei voinut kuulla mitä sanoin, muutoin olisin pelännyt hänen
vainuavan sanojeni epärehellisyyttä).
Ruhtinatar rupesi taas nauramaan luonnottomalla, hänelle luonnollisella
naurullaan.
-- No, ja jos taas häntä uskoo, sanoi hän: -- niin c'est vous qui êtes
un petit monstre de perfection.
"Monstre de perfection -- se on mainiota, täytyy panna muistiin",
ajattelin minä.
-- Vaikka toiselta puolelta, puhumatta teistä, hän on semmoiseen
arvosteluun hyvin valmis, jatkoi hän alentaen ääntänsä (mikä oli hyvin
mieleeni) ja viitaten silmillään Ljubov Sergejevnaan: -- hän on
keksinyt täti parassa (näin sanottiin heillä Ljubov Sergejevnaa), jota
olen kahdenkymmenen vuoden aikana tuntenut sylikoirinansa, semmoista
täydellisyyttä, jota en olisi aavistanutkaan... Varja, käske tuomaan
lasi vettä, lisäsi hän taas katsahtaen etäisyyteen, luultavasti
huomaten, että oli liian aikaista tai kokonaankin tarpeetonta vihkiä
minua perheellisiin suhteihin: -- taikka ei, lähteköön ennemmin hän
(nimittäin minä). Hänellä ei ole mitään tekemistä, mutta jatka sinä
lukemista. Menkää ystäväni suoraan ovesta ja, kuljettuanne viisitoista
askelta, pysähtykää ja sanokaa kovalla äänellä: "Pjotr, tarjoo Maria
Ivanovnalle lasillinen vettä jään kanssa", sanoi hän minulle ja taaskin
naurahti luonnottomalla naurullaan.
"Varmaankin hän nyt aikoo puhua minusta, ajattelin minä huoneesta
lähtiessäni: -- varmaankin aikoo sanoa huomanneensa, että olen ihan
merkillisen viisas nuori mies." En ollut vielä ehtinyt kulkea
viittätoista askelta, kun lihava, hengästynyt Sofia Ivanovna saavutti
minut.
-- Merci, mon cher, sanoi hän: -- minä olen juuri menemässä sinne,
kyllä minä sanon.