Äskeinen keskustelumme tapahtui vaunuissa matkalla Kuntsovoon. Dmitri
ei kehottanut lähtemään aamupuolella visiitille äitinsä luokse, vaan
ajoi päivällisen jälkeen minua noutamaan viedäkseen koko illaksi jopa
yöksikin huvilaan, missä hänen kotiperheensä asui. Vasta kun olimme
ajaneet kaupungista ulos ja likasen kirjavat kadut ja kiusallinen
korviin koskeva kivikadun räminä vaihtui avariin peltoihin ja pyörien
pehmeään hypähtelemiseen pölyisellä maantiellä, ja kun kevään tuores
lemu ja avaruus oli kaikkialla ympärillämme, vasta silloin minä
ikäänkuin havahdin siitä uusien vaikutusten moninaisuudesta ja
saavutetusta vapaudesta, jotka näinä kahtena päivänä olivat saaneet
minut kokonaan tolalta. Dmitri oli hyvin puhelias ja lempeä, ei
korjannut kaulustansa, ei rypistänyt eikä siristänyt hermostuneesti
silmiään; olin tyytyväinen niihin jaloihin tunteihin, jotka olin
hänelle lausunut ilmi, arvellen hänen senjälkeen kokonaan antavan
minulle anteeksi tuon häpeällisen juttuni Kolpikovin kanssa, eikä
halveksivan minua sen johdosta; ja me jouduimme ystävälliseen
keskusteluun monista sydämmen asioista, joita ei kaikissa
tilaisuuksissa sanota toiselle. Dmitri kertoi minulle kotolaisistaan,
joita en vielä tuntenut, äidistä, tädistä, sisaresta, ja siitä
olennosta, jota Volodja ja Dubkov pitivät ystäväni flammana ja sanoivat
punatukkaiseksi. Äidistään hän puhui vähän kylmänlaisella ja
juhlallisella ylistyksellä, aivan kuin olisi edeltäpäin tahtonut kumota
mahdolliset vastaväitteet; tätiä hän ylisteli innokkaasti, mutta
myöskin vähän alentuvasti, sisarestaan hän puhui hyvin vähän
ja ikäänkuin häveten puhua hänestä minulle; mutta tuosta
_punatukkaisesta_, jonka oikea nimi oli Ljubov Sergejevna, ja joka oli
vanhanpuoleinen neiti, joka joidenkin perhesuhteiden vuoksi asui
Nehljudovien kodissa, hän puhui suurella vilkkaudella.
-- Niin, hän on merkillinen tyttö, sanoi hän häveliäästi punastuen,
mutta sitä rohkeammin katsoen minua silmiin: -- hän ei ole enää mikään
nuori tyttö, pikemmin ehkä vanha, eikä lainkaan kaunis, mutta kuinka
tyhmää, kuinka järjetöntä onkaan rakastaa kauneutta! -- se on niin
tyhmää, etten voi sitä ymmärtää (hän puhui tätä aivan kuin olisi juuri
ikään keksinyt ihan uuden, harvinaisen totuuden), vaan semmoista
sielua, semmoista sydäntä ja semmoisia periaatteita... sanalla sanoen,
olen vakuutettu, ettet sellaista tyttöä löydä nykyisestä maailmasta (en
tiedä keitä Dmitri lienee lainannut tavan sanoa, että kaikki hyvä on
harvinaista nykyisessä maailmassa; hän mielellään toisti tätä
lausetapaa ja se erikoisesti sopi hänelle).
-- Pelkään ainoastaan, jatkoi hän rauhallisesti sittenkuin oli
puheillansa perin pohjin kukistanut kaikki ne tyhmät ihmiset, jotka
rakastivat kauneutta: -- pelkään, ettet sinä tule aivan pian häntä
käsittämään etkä häneen tutustumaan: hän on vaatimaton jopa vähän
suljettu, eikä rakasta näyttää hyviä, ihastuttavia ominaisuuksiaan.
Esimerkiksi äiti, joka kuten tulet näkemään, on hyvä ja etevä nainen,
-- hänkin, vaikka tuntee Ljubov Sergejevnaa jo useita vuosia, ei voi
eikä tahdo ymmärtää häntä. Niin että minä eilen... nyt sanon sinulle
miksi olin pahalla tuulella silloin kun kysyit. Toissa päivänä Ljubov
Sergejevna tahtoi, että olisimme lähteneet yhdessä Ivan Jakovlevitshin
luo, -- sinä olet varmaan kuullut Ivan Jakovlevitshista, jota sanotaan
muka hulluksi, mutta joka itse asiassa on mitä merkillisin mies. Ljubov
Sergejevna on erinomaisen uskonnollinen, täytyy sanoa, ja ymmärtää
täydellisesti Ivan Jakovlevitshia. Hän käy usein sen luona
keskustelemassa ja jättämässä ansaitsemiansa rahoja köyhiä varten. Hän
on ihmeellinen nainen, saat nähdä. No, minä siis olin hänen kanssaan
Ivan Jakovlevitshin luona ja kiitän häntä suuresti siitä, että olen
saanut nähdä tätä merkillistä miestä. Mutta äiti ei mitenkään tahdo
sitä ymmärtää ja pitää sitä taikauskoisuutena. Ja eilen oli minulla
äidin kanssa ensi kerran eläessäni riita, ja päälliseksi jotenkin
kiivas, lopetti hän tehtyään suonenvedontapaisen liikkeen kaulallaan,
ikäänkuin olisi muistellut sitä tunnetta, joka hänellä oli tuon riidan
aikana ollut.
-- No, ja mitä sinä luulet siitä suhteestanne tulevan? se on: miten
kuvailet asiaa, kun ajattelet tulevaisuutta... taikka kun te hänen
kanssaan keskustelette tulevaisuudesta, ja mihin teidän rakkautenne oli
ystävyytenne on päättyvä? kysyin minä haluten irrottaa häntä
epämiellyttävästä muistosta.
-- Sinä tarkotat kysyä, aijonko mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi
hän, jälleen punastuen, mutta rohkeasti kääntyen ja katsoen minua
silmiin.
"Mitäs se tekee, ajattelin minä rauhottaen itseäni -- me olemme jo
suuret, me kaksi ystävystä ajamme vaunuissa ja keskustelemme
tulevaisuudestamme. Jokainen mielellään syrjästä kuuntelisi meitä ja
katselisi."
-- Miksei? jatkoi hän, kun olin myöntävästi vastannut: -- onhan
tarkotukseni sama kuin jokaisella järkevällä ihmisellä -- olla
onnellinen ja hyvä mikäli mahdollista; ja hänen kanssansa, jos hän vaan
sitä tahtoo ja kun tulen täydellisesti riippumattomaksi, -- hänen
kanssaan minä tulen onnellisemmaksi ja paremmaksi kuin maailman
kauniimman naisen miehenä.
Näin keskustellen me emme huomanneetkaan ennen kuin olimme Kuntsovossa,
emme myöskään huomanneet, että taivas oli vetäytynyt pilveen ja ennusti
sadetta. Oikealla puolella näkyvä aurinko ei ollut enää korkealla
Kuntsovon puutarhan puiden latvain yläpuolella, ja oli jo
peittymäisillään punareunuisten harmaiden pilvien sisään; ruiskun
tapaan siitä tuliset säteet hajosivat ja hämmästyttävän kirkkaasti
valaisivat vanhoja puita, joiden viheliäiset, tuuheat latvat
liikkumattomina loistivat vielä kirkasta taivaan sineä vastaan, Tämän
taivaan puoliskon loiste ja valaistus oli jyrkkänä vastakohtana toisen
puoliskon mustalle, punertavansiniselle, raskaalle pilvelle, joka
painui eteemme nuoren, etäisyydessä näkyvän koivikon kohdalle.
Vähän oikeammalle näkyi jo pensaikkojen ja puiden takaa
huvilarakennuksien monivärisiä kattoja, joista muutamat heijastivat
silmiimme auringon häikäiseviä säteitä, muutamat taas kuvastivat toisen
taivaanpuoliskon synkkää luonnetta. Vasemmalla, alhaalla sinersi
liikkumaton lammikko vaalean viheriäisten sananjalkain ympäröimänä,
jotka tummina kuvastuivat sen kiillottomaan, ikäänkuin kuperaan
pintaan. Lammen takaa, ylämäkeen, levisi tumma kesantopelto, ja
kirkkaan viheriäinen rajalinja, joka kulki sen poikki, eteni
kaukaisuuteen ja tuli lyijynsinistä, uhkaavaa taivaanrantaa vastaan.
Molemmin puolin pehmeätä tietä, jota myöten vaunumme tasaisesti vieri,
vihersi mehukkaana ruislaiho, joka oli paikotellen jo mennyt terälle.
Ilmassa oli täydellinen hiljaisuus ja tuore lemu; puiden lehtien ja
rukiin vehreys oli liikkumaton ja tavattoman puhdas ja kirkas. Näytti
kuin jokainen lehti, jokainen ruoho olisi elänyt omaa erikoista,
täyteläistä ja onnellista elämäänsä. Tien vieressä huomasin tumman
polun, joka kierteli ruislaihon reunassa ja tämä polku muistutti
minulle jostakin syystä tavattoman elävästi elämää maalla, ja
muistettuani maallaoloa, muistin jonkun merkillisen ajatusyhteyden
kautta hyvin elävästi Sonitshkan ja siitä sen, että olin häneen
rakastunut.
Huolimatta kaikesta ystävyydestäni Dmitriä kohtaan ja siitä
mielihyvästä, minkä hänen avonaisuutensa minulle tuotti, ei minua enää
haluttanut mitään kuulla hänen tunteistaan ja aikeistaan Ljubov
Sergejevnan suhteen, vaan sen sijaan kovasti halutti kertoa omasta
rakkaudestani Sonitshkaan, joka rakkaus tuntui minusta paljon
ylemmän-laatuiselta kuin ystäväni. Mutta minä en kuitenkaan uskaltanut
hänelle suoraan esittää mielikuvituksiani siitä, kuinka mainiota tulee
olemaan, kun minä Sonitshkan naituani asetun maalle, kun minulla tulee
olemaan lapsia, jotka lattialla ryömien sanovat minua isäkseen, ja
kuinka minä ilostun, kun hän, Dmitri, vaimonsa Ljubov Sergejevnan
kanssa saapuu luokseni matkapuvussa... vaan sanoin kaiken tämän sijaan,
laskevaa aurinkoa osottaen: "Dmitri, katsohan kuinka tuo on ihanaa!"
Dmitri oi vastannut minulle mitään, nähtävästi tyytymättömänä siihen,
että hänen tunnustukseensa, joka oli tainnut olla hänelle hyvin vaikea,
minä vastasin kääntämällä hänen huomionsa luontoon, jonka suhteen hän
yleensä oli väliäpitämätön. Luonto vaikutti häneen aivan toisin kuin
minuun, häneen ei vaikuttanut sen kauneus, vaan sen merkillisyys, hän
rakasti sitä enemmin järjellä kuin tunteella.
-- Olen hyvin onnellinen, sanoin minä hänelle heti sen jälkeen,
kääntämättä huomiota siihen että hän näytti olevan omissa ajatuksissaan
ja aivan välinpitämätön siitä mitä minä saatoin hänelle sanoa: --
muistathan minun kertoneen sinulle eräästä neidistä, johon olin lapsena
rakastunut; näin hänet äsken, jatkoin minä innostuneena, -- ja nyt olen
lopullisesti häneen rakastunut...
Ja minä kerroin hänelle, vaikka hänen kasvonsa yhä olivat
välinpitämättömän näköiset, rakkaudestani ja kaikista tulevan
avio-onnen haaveista. Merkillistä oli, että heti kun olin hänelle
tarkkaan ilmaissut koko tunteeni voiman, niin samassa hetkessä tunsin,
kuinka tämä tunne laimentui.
Sade saavutti meidät jo kun käännyimme huvilaan vievälle koivualealle.
Mutta ei se kastanut meitä. Tiesin sateesta ainoastaan siksi, että
muutamia tippoja oli pudonnut nenälleni ja kädelleni, ja että jokin
rapisi nuorilla liimaisilla koivunlehdillä, jotka liikkumattomina ja
kiharaisina riippuivat alas. Tuntui kuin koivut olisivat ilmaisseet
nautintonsa sillä voimakkaalla tuoksulla, jolla he täyttivät alean,
ottaessaan vastaan noita puhtaita läpikuultavia pisaroita. Me astuimme
alas vaunuista joutuaksemme juosten pikemmin taloon puutarhan kautta.
Mutta juuri sisäänkäytävän edessä kohtasimme neljä naishenkilöä, joista
kahdella oli käsityöt mukana, yhdellä kirja ja toisella sylikoira, ja
jotka nopein askelin tulivat toiselta puolelta. Dmitri esitti minut
heti äidilleen, sisarelleen, tädilleen ja Ljubov Sergejevnalle. He
pysähtyivät hetkeksi, mutta sade alkoi pisaroida yhä taajemmin.
-- Mennään balkongille, siellä sinä esität hänet vielä kerran, sanoi
se, jota olin otaksunut Dmitrin äidiksi, ja me nousimme naisten kanssa
rappusia myöten.