-- "No, nyt vielä viimeinen visiitti Nikitskajan kadulle", sanoin minä
Kuisma kuskille ja me ajoimme ruhtinas Ivan Ivanovitshin asunnolle.
Tehtyäni jo muutamia visiittikokemuksia olin päässyt tavalliseen
itseluottamukseeni, ja lähestyin nyt ruhtinaan asuntoa jotenkin
rauhallisena, kun äkkiä taas muistin ruhtinatar Kornakovin sanat, että
olin perillinen; paitsi sitä näin portaiden edustalla kahdet vaunut ja
rupesin tuntemaan entistä arkuuttani.
Minusta näytti, että vanha ovenvartija, joka avasi minulle ovea, samoin
kuin lakeija, joka otti minulta päällysnuttua, ja myös ne kolme naista
ja kaksi herraa, jotka tapasin vierashuoneessa, ja erittäinkin itse
ruhtinas Ivan Ivanovitsh, joka siviilipuvussa istui sohvalla, --
minusta näytti, että kaikki nuo katsovat minuun niinkuin perilliseen ja
siis epäsuopeasti. Ruhtinas kohteli minua sangen leppeästi, suuteli
minua, se on, asetti hetkeksi omat pehmeät, kuivat ja kylmät huulensa
poskeani vastaan, kyseli minun töitäni, aiheitani, laski leikkiä minun
kanssani, tiedusteli kirjottelenko yhä runoja, sellaisia kuin ne, jotka
olin kirjottanut mummon nimipäiviksi, ja käski luokseen päivällisille.
Mutta mitä suopeampi hän oli, sitä enemmän minusta näytti, että hän
pitää minua hyvänä vaan antaakseen minun huomata kuinka vastenmielinen
hänelle on se ajatus, että olen hänen perillisensä. Hänellä oli tapana
-- ja se tapa oli seuraus hänen tekohampaistaan, joita hänellä oli suun
täydeltä, -- sanottuaan jotakin nostaa alahuulen avulla ylähuulta
vasten nenää ja keveällä kuohahduksella ikäänkuin vetää tätä huulta
sieramiinsa, ja kun hän nyt tätä teki, niin minusta näytti kuin hän
olisi itsekseen sanonut: "sinä poikanulikka, kyllä minä tiedän: sinä
olet perillinen, perillinen!"
Lapsina nimitimme ruhtinas Ivan Ivanovitshia sedäksi; mutta nyt
perillisenä ollessani ei kieleni kääntynyt sanomaan häntä sedäksi,
mutta taas sanoa häntä ylhäisyydeksi, kuten joku läsnäolijoista teki,
näytti minusta alentavalta, niin että koko keskustelun aikana koetin
olla häntä millään nimellä nimittämättä. Mutta eniten kaikesta
vierastelin vanhaa ruhtinatarta, joka niinikään oli ruhtinaan
perillinen ja asui hänen talossaan. Päivällistä syödessä istuin tämän
ruhtinattaren vieressä ja kuvailin, että ruhtinatar välttää keskustelua
kanssani, koska vihaa minua, joka olen samallainen perillinen kuin
hänkin, ja että ruhtinas ei käännä huomiota meidän puolelle pöytää
senvuoksi, että me -- minä ja ruhtinatar -- olimme hänelle yhtä
vastenmieliset.
-- Et voi uskoa, kuinka epämiellyttävää se oli, juttelin minä saman
päivän iltana Dmitrille, tahtoen hänen edessään kerskailla siitä, että
minua inhotti tuo perintökysymys (se inhoni näytti minusta hyvin
kiitettävältä): -- et voi uskoa, kuinka minua inhotti olla kokonaista
kaksi tuntia ruhtinaan luona. Hän on mainio mies ja kohteli minua
sangen hellästi, sanoin minä tahtoen saada ystäväni käsittämään muun
muassa, etten puhu tätä suinkaan siksi, että muka tuntisin itseni
alhaisemmaksi ruhtinaan rinnalla; mutta jatkoin minä, -- ajatus että
minuun voitaisiin katsoa samoilla silmin kuin tuohon ruhtinattareen,
joka asuu hänen luonaan ja keimailee hänen edessään, on hirveä. Hän on
oivallinen ukko ja kohtelee kaikkia erinomaisen hyvästi ja hienosti,
mutta tekee oikein pahaa nähdä, kuinka hän halveksii tuota
ruhtinatarta. Nuo inhottavat rahat turmelevat kaikki suhteet!
-- Tiedätkö, lisäsin minä, luullakseni olisi selvintä puhua asiasta
suoraan ruhtinaan kanssa, sanoa hänelle, että kunnioitan häntä
ihmisenä, mutta perintöä en ajattele ja pyydän hänen olemaan minulle
mitään jättämättä, ja että ainoastaan siinä tapauksessa rupean käymään
hänen luonaan.
Dmitri ei purskahtanut nauruun kun minä tämän sanoin, päinvastoin
vaipui mietteihinsä ja hetken vaiti oltuaan sanoi minulle:
-- Kuuleppa, veliseni! Sinä olet väärässä. Joko sinun ei ole lainkaan
otaksuminen, että sinusta ajateltaisiin samoin kuin tuosta teidän
ruhtinattarestanne, tai jos kerran otaksut sitä, niin otaksu vielä
enemmän, se on: että tiedät sinusta niin ajateltavan, mutta että nuo
ajatukset ovat hyvin kaukana sinusta ja ettet siis niiden perustuksella
mihinkään ryhdy. Sinä kuvailet, että he kuvailevat, että sinä kuvailet
sitä... mutta sanalla sanoen, lisäsi hän tuntien menevänsä puheessaan
sekasin: -- paljon parempi on olla mitään sellaista kuvailematta.
Ystäväni oli aivan oikeassa; vasta paljon, paljon myöhemmin toi elämä
minut siihen kokemukseen, että on sangen haitallista ajatella ja vielä
haitallisempaa puhua monesta asiasta, joka näyttää jalolta, mutta jonka
silti täytyy ainiaaksi kätkeytyä sydämmeen ja pysyä kaikille
näkymätönnä, -- ja vielä siihen kokemukseen, että jalot sanat harvoin
sattuvat yhteen jalojen tekojen kanssa. Olen vakuutettu siitä, että jo
yksistään hyvän aikomuksen ilmilausuminen vaikuttaa jopa suurimmaksi
osaksi tekee mahdottomaksikin tämän hyvän aikeen toteuttamisen. Mutta
kuinka on pidättyminen lausumasta julki nuoruuden jalon itserakkauden
intoiluja? Vasta paljon myöhemmin ne muistuvat mieleen ja niitä tulee
surku niinkuin kukkaa, jonka on malttamattomuudessaan puhkeamatonna
repinyt irti ja sitten näkee maassa näivettyneenä ja tallattuna.
Seuraavan päivän aamuna, vaikka äsken olin Dmitrille puhunut kuinka
rahat pilaavat suhteita, lainasin häneltä kaksikymmentäviisi ruplaa,
jotka hän minulle tarjosi. Rahat olivat minulle tarpeen maalle-matkan
varalle, sillä omat rahani olin kaikki tuhlannut kuviin, piippuihin ja
muuhun turhuuteen. Olin sitten hyvin kauan aikaa hänelle velkaa.