Vielä pahemmalta tuntui ajatella jäljellä olevaa välttämätöntä
visiittiä. Mutta ennen kun tuli lähtö ruhtinaan luo, sopi matkaan
poiketa Iivineille. He asuivat Tverskajan kadulla kauniissa, tavattoman
suuressa talossa. Vähän peläten minä astuin pääportaille, jonka edessä
seisoi ovenvartija, komentajansauva kädessä.
Kysyin häneltä oltiinko kotona.
-- Ketä tahdotte tavata? kenraalin poika on kotona, sanoi minulle
ovenvartija.
-- Entä itse kenraali? kysyin minä urhoollisesti.
-- Täytyy ilmoittaa. Nimenne -- jos suvaitsette? sanoi ovenvartija ja
soitti kelloa. Lakeijan jalat puolisaappaissa näyttäytyivät rappusilla.
Minä aristuin, en tiedä itsekään mistä syystä, ja sanoin lakeijalle,
ettei hän ilmoittaisikaan kenraalille, vaan että minä lähden ensin
kenraalin poikaa tapaamaan. Kun aloin astua ylös noita suuria rappusia
myöten, näytti minusta, että olin tullut hirveän pieneksi (tämän sanan
varsinaisessa merkityksessä). Samaa olin tuntenut ajaessa vaunuillani
pääportaiden eteen: minusta näytti, että vaunut, hevonen ja kuski,
kaikki muuttuivat pieniksi. Iivinien kasvatusjohtaja, herra Frost, joka
yhä oli pysynyt heidän talossaan, astui keikarimaisesti keikahdellen
jäljessäni huoneeseen, ja herätti kasvattinsa. Iivin ei ilmaissut
mitään erikoista iloa minua nähdessään ja minä huomasin, että
puhellessaan kanssani hän katsoi minua kulmakarvoihin. Vaikka hän oli
hyvin kohtelias, näytti minusta, että hän ylläpiti keskustelua samalla
tavalla kuin äskeinen ruhtinatar oli tehnyt, ja ettei hän tuntenut
mitään erikoista kiintymystä minuun; tuttavuuteni ei ollut hänelle
missään suhteessa tarpeellinen, koska hänellä tietysti oli toinen, oma
tuttavapiirinsä. Kaiken tämän minä päättelin erittäinkin sen
perustuksella, ettei hän katsonut minua silmiin, vaan kulmakarvoihin.
Sanalla sanoen, hänen suhteensa minuun olivat, niin vaikea kuin onkin
sitä tunnustaa, melkein samat kuin minun välini Ilinkan kanssa. Minä
aloin tulla vähän hermostuneeksi, tavotin lennosta joka ikistä Iivinin
katsetta, ja kun hänen ja Frostin katseet tapasivat toisensa, niin minä
selitin sen kysymykseksi: "ja miksi hän oikeastaan on tullut tänne?"
Puheltuaan jonkun aikaa kanssani Iivin sanoi, että hänen isänsä ja
äitinsä olivat kotona ja kysyi enkö haluaisi tulla alas heitä
tervehtimään.
-- Heti paikalla pukeudun, lisäsi hän mennen toiseen huoneeseen, vaikka
hän kyllä tässäkin huoneessa oli puettu hyvään uuteen verkatakkiin ja
valkoisiin liiveihin. Muutamien minuttien kuluttua hän ilmestyi
luokseni ylioppilaspuvussa, kaikki napit kiinni, ja me menimme yhdessä
alas. Vastaanottohuoneet, joiden läpi kuljimme, olivat erinomaisen
suuret, korkeat ja taisivat olla komeasti sisustetut, jotain marmorista
siellä oli, ja kultaista ja musliinikankaaseen käärittyä ja
peililasista tehtyä. Rouva Iivin astui samalla kertaa kuin mekin
toisesta ovesta pieneen vierashuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hän
otti minut vastaan ystävällisen tuttavallisesti, istutti viereensä ja
osanotolla kyseli koko meidän perheestämme.
Rouva Iivin, jota olin pari kertaa ennen vilaukselta nähnyt ja jota
nyt huomiolla tarkastelin, miellytti minua suuresti. Hän oli
pitkäkasvuinen, laiha, hyvin vaalea ja näytti alituisesti surulliselta
ja tuskaantuneelta. Hänen hymynsä oli alakuloinen, mutta erittäin
ystävällinen, silmät olivat suuret, väsyneet ja vähän vinot, mikä antoi
hänelle vielä surullisemman ja viehättävämmän ilmeen. Hän ei istunut
kumarruksissa, vaan jotenkin koko ruumis riipuksissa, kaikki hänen
liikkeensä olivat putoavia. Hän puhui veltosti, mutta hänen äänensä ja
tuo r:n ja l:n epäselvä lausuminen olivat hyvin miellyttävät. Hän ei
"ylläpitänyt" keskustelua. Hänen mieltänsä nähtävästi surullisesti
kiinnitti minun tiedonantoni omaisista, aivan kuin hän minua
kuunnellessaan olisi kaipauksella muistellut parempia aikoja. Hänen
poikansa häipyi jonnekin, hän katseli pari minuttia äänetönnä minua ja
purskahti yhtäkkiä itkemään. Minä istuin hänen edessään enkä mitenkään
voinut keksiä mitä nyt oli sanominen ja tekeminen. Hän yhä itki minuun
katsomatta. Aluksi hän minua säälitti, sitten ajattelin: "pitäneekö
ruveta lohduttamaan, ja miten se olisi tehtävä?" ja vihdoin minua alkoi
harmittaa, että hän oli asettanut minut noin tukalaan asemaan. "Olenko
minä todellakin siis niin surkuteltavan näkönen?" ajattelin minä, "tai
ehkä se suotta niin tekee, saadakseen tietää mitä minä tässä
tapauksessa teen."
"Paha on nyt poiskin mennä; näyttäisi siitit kuin pakenisin hänen
kyyneleitään", ajattelin minä. Käännähdin tuolillani edes
muistuttaakseni läsnäolostani.
-- Voi, kuinka tyhmä minä olen! sanoi hän katsahtaen minuun ja koettaen
hymyillä: -- on päiviä, jolloin itken ilman mitään syytä.
Hän rupesi hakemaan nenäliinaa vierestään sohvalta ja yhtäkkiä
purskahti vielä kovempaan itkuun.
-- Hyvä Jumala! kuinka tämä alituinen itkuni on naurettavaa. Minä
rakastin niin äitiänne, me olimme niin hyvät ystävät -- ja --
Hän löysi nenäliinansa, peitti sillä silmänsä ja jatkoi itkua. Taas
tuli asemani tukalaksi ja sitä kesti jotenkin kauan. Minua sekä
harmitti että kävi rouvaa sääliksi. Hänen kyyneleensä tuntuivat
todellisilta ja minä ajattelin, ettei hän itke niin paljon minun
äitiäni kuin sitä, ettei hänen itsensä ollut nyt hyvä olla ja että oli
joskus entisinä aikoina ollut paljon parempi. Ties mihin tämä olisi
loppunut, ellei nuori Iivin olisi tullut sisälle ja sanonut vanhan
Iivinin kysyvän äitiä. Rouva nousi ja aikoi lähteä, kun samassa itse
Iivin astui sisälle. Tämä oli pieni, lujarakenteinen, harmaapäinen
herra, jolla oli mustat, sakeat kulmakarvat, mutta lyhyeksi ajeltu pää
aivan harmaana. Suun ympärillä oli ankara ja luja ilme.
Minä nousin ja kumarsin hänelle, vaan Iivin, jonka viheliäisellä
frakilla oli kolme tähteä, ei vastannut kumarrukseeni, tuskinpa edes
katsahti minuun, niin että minusta yhtäkkiä tuntui kuin en olisikaan
ollut mikään ihminen, vaan jokin huomiota ansaitsematon esine --
nojatuoli tai ikkuna, taikka joskin ihminen, niin sellainen, joka ei
missään suhteessa eroa nojatuolista eli ikkunasta.
-- Ja te ette vieläkään ole kirjottanut kreivittärelle, rakkaani, sanoi
hän vaimolleen ranskaksi, rauhallinen mutta kova ilme kasvoilla.
-- Hyvästi M-r Irtenjev, sanoi minulle rouva Iivin, samassa
ylpeästi kohauttaen päätänsä ja, samoin kuin poika, katsoen minua
kulmakarvoihin. Minä kumarsin vielä kerran hänelle ja hänen miehelleen,
ja taaskin vaikutti kumarrukseni vanhaan Iiviniin yhtä paljon kuin jos
olisi ikkunaa avattu tai suljettu. Ylioppilas Iivin saattoi minut
kuitenkin ovelle asti ja matkalla kertoi siirtyvänsä Pietarin
yliopistoon, koska hänen isänsä on siellä saanut paikan (hän nimitti
minulle erään hyvin ylhäisen paikan).
"No, sanokoon isä mitä tahtoo", murahtelin minä itsekseni, istuessani
vaunuihin: -- "mutta tähän taloon ei ole jalkani koskaan enää astuva;
tuo itkupussi vetistelee minua katsellessaan aivan kuin olisin mikäkin
poloinen raukka, ja Iivin sika ei edes tervehdi; kyllä minä sille vielä
näytän..." Mitä minä olin hänelle näyttävä, en todellakaan tiedä, mutta
niin minä vaan ajattelin.
Jälkeenpäin minun oli monasti vaikea olla myöntämättä isän kehotuksiin,
joka sanoi, että tuota tuttavuutta on "kultiveerattava", ja ettenhän
minä muka voi vaatia, että Iivinin asemassa oleva henkilö huomaa minun
kaltaistani poikanulikkaa; mutta minä pidin pääni jotenkin kauan.