Toinen visiitti oli Kornakovien luo. Ne asuivat suuren kivimuurin
toisessa kerroksessa Arbatin kadulla. Rappuset olivat erinomaisen
juhlalliset ja siistit, vaikkei kyllä ylellisen koreat. Joka paikassa
oli porrasmattoja, jotka olivat kiinnitetyt kiiltäviksi hiotuilla
vaskitankosilla, mutta ei ollut kukkia eikä peilejä. Sali, jonka
vaaleaksi kiillotetun permannon yli minä kuljin vierashuoneeseen, oli
yhtä jäykästi, kylmästi ja siististi järjestetty, kaikki loisteli
vankan varmana, vaikkei tosin aivan uutenakaan, mutta tauluja tai
uutimia tai mitään koristuksia ei näkynyt missään. Muutamia
ruhtinattaria oli vierashuoneessa. He istuivat niin täsmällisesti ja
työttömästi, että saattoi heti päättää: -- eivät he noin istuisi,
elleivät vierasta odottaisi.
-- Maman tulee heti, sanoi minulle vanhin heistä istuutuen lähemmäksi
minua. Neljänneksen tuntia tämä ruhtinatar neiti ylläpiti keskustelua
kanssani erittäin vapaasti ja niin taitavasti, ettei keskustelu
hetkeksikään tauonnut. Mutta olipa liian huomattavaa, että hän
"ylläpiti" keskustelua, ja sen vuoksi hän ei minua miellyttänyt. Hän
kertoi minulle muun muassa, että heidän veljensä, Stepan, jota he
sanoivat Etienneksi ja joka pari vuotta sitten oli lähetetty
junkkarikouluun, oli jo päässyt upseeriksi. Puhuessaan veljestä ja
erittäin siitä, että tämä oli vastoin äidin tahtoa ruvennut husaariksi,
hän teki pelästyneen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaretkin,
jotka istuivat äänettöminä, tekivät myös pelästyneet naamat; puhuessaan
mummon kuolemasta hän teki surullisen naaman, ja kaikki nuoremmat
ruhtinattaret tekivät samoin; kun hän muisteli miten minä olin lyönyt
St. Jérômea ja miten minua vietiin huoneesta, niin hän rupesi nauramaan
ja näytti huonot hampaansa ja kaikki ruhtinattaret rupesivat myös
nauramaan ja näyttivät huonot hampaansa.
Astui sisälle pääruhtinatar; sama pieni kuihtunut nainen, jonka silmät
vilkkuilivat ja jolla oli tapana vetoavasti katsahdella muihin
puhuessaan jonkun kanssa. Hän otti kädestäni ja nosti oman kätensä
minun suudeltavakseni, jota minä muuten en olisi pitänyt
välttämättömänä enkä olisi missään tapauksessa tehnyt.
-- Kuinka hauska on teitä nähdä, alkoi hän tavallisen puhetulvansa,
katsahdellen tyttäriinsä! -- Ah, kuinka hän on äitinsä näköinen! eikö
totta, Lise?
Lise vastasi sen olevan totta, vaikka varmaan tiedän, ettei minussa
ollut vähintäkään yhtäläisyyttä äitini kanssa.
-- Ja kuinka suureksikin olette jo tullut! ja minun Etienneni,
muistattehan häntä, onhan hän pikkuserkkunne?... ei, ei pikkuserkkunne,
vaan kuinka Lise? äitini oli Varvara Dmitrievna, Dmitri Nikolajevitshin
tytär, mutta teidän mummonne oli Natalia Nikolajevna.
-- Siis pikku pikkuserkku, Maman, sanoi vanhin ruhtinattarista.
-- Ah, sinä aina sekotat, ärjäsi hänelle äiti vihasesti: -- ei mikään
pikkuserkku, vaan issus de germains -- se te olette minun Etiennelleni.
Tiedätte kai, että hän on jo upseeri? Paha vaan, että hän on liiaksi
vapaudessa. Teitä nuorisoa täytyy pitää kovissa kourissa, kas noin...
Älkää pahastuko, että vanha tätinne puhuu teille totuutta. Minä pidin
Etienneä kurissa ja katsoin sen välttämättömäksi.
-- Niin, näinpä me olemmekin sukua, jatkoi hän: -- ruhtinas Ivan
Ivanovitsh on minun oikea setäni ja oli myös teidän äitinne setä. Siis
olimme serkuksia äitinne kanssa, ei, kun pikkuserkuksia, niin,
pikkuserkuksia. No, mutta sanokaapa, ystäväni, oletteko käynyt ruhtinas
Ivanin luona.
Minä vastasin, etten vielä, mutta että aijon nyt mennä.
-- Ah, onko se mahdollista! huudahti hän: -- teidänhän olisi pitänyt
tehdä ensimäinen visiitti jo aikaa. Tiedättehän, että ruhtinas Ivan on
teille yhtä kuin isä. Hänellä ei ole lapsia, siis hänen perillisensä
olette te ja minun lapseni. Teidän on häntä kunnioittaminen sekä hänen
ikänsä että asemansa ja kaiken muun vuoksi. Minä tiedän, että te
nykyajan nuoriso ette enää pidä sukulaisuutta arvossa, ettekä välitä
ukoista; mutta kuulkaa minua, vanhaa tätiänne, sillä minä pidän teistä
ja pidin myös teidän äidistänne, ja mummostannekin pidin hyvin, hyvin
paljon. Ei, teidän on välttämättä, ihan välttämättä lähteminen sinne.
Minä sanoin varmaan lähteväni ja kun tämä visiitti oli mielestäni
kestänyt jo kylläksi kauan, niin nousin ja aijoin mennä tieheni, mutta
hän pidätti minut.
-- Ei, malttakaahan hetkinen. Missä on isänne, Lise? käskekää tänne;
hän on oleva niin iloinen saadessaan nähdä teitä, jatkoi hän minun
puoleeni kääntyen.
Noin parin minutin kuluttua ilmestyi todellakin ruhtinas Mihailo. Hän
oli lyhyenläntä, vantera herra, hyvin huolimattomasti puettu, parta
ajelematon ja kasvot niin välinpitämättöminä, että näyttivät tyhmiltä.
Hän ei lainkaan ilostunut tulostani, ainakaan ei osottanut sitä. Mutta
ruhtinatar, jota hän nähtävästi suuresti pelkäsi sanoi hänelle:
-- Eikö totta, Voldemar on kovasti äitinsä näkönen (oli varmaankin
unohtanut nimeni) -- ja teki silmillään sellaisen liikkeen, että
ruhtinas heti huomasi mitä hän tahtoi, lähestyi minua ja aivan
välinpitämättömänä jopa tyytymättömän näkösenä kurotti minulle
ajelemattoman poskensa, johon minun oli häntä suuteleminen.
-- Mutta sinähän et ole vielä pukeutunut, vaikka jo pitäisi lähteä,
alkoi ruhtinatar heti puhua vihasella äänellä, joka nähtävästi oli
hänen tavallinen äänensä suhteissa kotolaisiin: -- taas saat minut
suuttumaan itseesi, sitä varmaan tahdotkin!
-- Heti paikalla mamma kulta, sanoi ruhtinas Mihailo. Minä tein
kumarrukseni ja myöskin läksin.
Olin ensi kertaa saanut kuulla olevamme ruhtinas Ivan Ivanovitshin
perillisiä, ja tämä uutinen teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen.