Niinpä läksin siis yksin. Lähin visiitti oli asuntopaikan mukaan
Valahinit. Minä en ollut kolmeen vuoteen nähnyt Sonitshkaa, ja
rakkauteni häneen oli tietysti aikaa sitten haihtunut, mutta sielussa
eli vielä elävä ja liikuttava muisto menneestä lapsuuden rakkaudesta.
Olin näiden kolmen vuoden aikana muistellut häntä sellaisella voimalla
ja selvyydellä, että vuodatin kyyneleitä ja olin todellakin kuin
uudestaan rakastunut, mutta tuota oli kestänyt ainoastaan muutamia
minuttia eikä se sitten piankaan uudistunut.
Tiesin Sonitshkan äitinsä kanssa käyneen ulkomailla, missä he olivat
viipyneet kaksi vuotta ja missä heille oli sattunut semmoinen
tapaturma, että dilishanssi oli kaatunut ja lasit leikelleet Sonitshkan
kasvoja, josta hän olisi muka suuresti rumentunut. Matkalla heidän
luoksensa minä elävästi muistelin entistä Sonitshkaa ja koetin
mielessäni kuvailla millaisena hänet nyt tapaan. Hänen kaksivuotisen
ulkomailla-olon vuoksi kuvailin häntä jostakin syystä hyvin pitkäksi,
erittäin solakkavartaloiseksi, totiseksi ja ylimysmieliseksi, mutta
tavattoman viehättäväksi. Mielikuvitukseni kieltäysi kuvaamasta hänen
kasvojaan naarmujen runtelemiksi. Päinvastoin. Olinhan jossain
kuullut kerrottavan intohimoisesta rakastajasta, joka oli pysynyt
rakastetulleen uskollisena, vaikka tämä oli tullut rokonarpiseksi.
Koetin kuvailla olevani rakastunut Sonitshkaan voidakseni lukea
ansiokseni, että naarmuista huolimatta olin pysynyt hänelle
uskollisena. Yleensä puhuen, lähestyessäni Valahinien taloa, en ollut
rakastunut, mutta olin saanut itsessäni liikkeelle rakkauden vanhoja
muistoja, ja olin senvuoksi hyvin valmistunut rakastuakseni uudestaan,
ja hyvin sitä halusin; erittäinkin kun jo kauan sitten, katsoen kaikkia
rakastuneita ystäviäni, häpesin että olin jäänyt heistä niin jälkeen.
Valahinit asuivat puhtosessa pikku puurakennuksessa, jonne mentiin
pihan kautta. Ovi avattiin minulle kellonsoittoon, mikä silloin vielä
oli Moskovassa suuri harvinaisuus. Aukasija oli aivan pikkuinen
puhtaasti puettu poika. Hän ei osannut tai ei tahtonut sanoa minulle
oliko herrasväki kotona ja jätti minut yksin pimeään eteiseen,
juostuaan itse vielä pimeämpään käytävään.
Olin jotenkin kauan yksin tässä pimeässä huoneessa, jossa paitsi
ulko-ovea ja käytävää oli vielä yksi suljettu ovi, -- ja vähän niinkuin
ihmettelin tuota talon synkkyyttä, osaksi myös arvelin, että se ehkä
kuuluu asiaan niiden elämässä, jotka ovat käyneet ulkomailla. Noin
viiden minutin kuluttua aukesi salin ovi sisäpuolelta saman pojan
toimesta, ja hän saattoi minut siistiin, mutta ei rikkaasti
sisustettuun vierashuoneeseen, johon heti ilmestyi myöskin Sonitshka.
Hän oli seitsemäntoistavuotias. Oli hyvin pieni kasvultaan, hyvin
laiha ja kasvojen väri sairaaloisen kellertävä. Mitään naarmuja ei
kasvoissa voinut huomata, mutta ihanat, kuperat silmät ja valoisa,
hyväsydämmisyyden iloinen hymyily oli sama, jota tunsin ja rakastin
lapsena ollessani. En ollut lainkaan odottanut näkeväni häntä
tuollaisena, ja senvuoksi en mitenkään voinut heti vuodattaa häneen
sitä tunnetta, jonka olin matkalla valmistanut. Hän tarjosi minulle
kätensä englantilaisella tavalla, joka oli silloin yhtä suuri
harvinaisuus kuin ovikellokin, puristi vilpittömästi kättäni ja istutti
viereensä sohvalle.
-- Voi, kuinka on hauska nähdä teitä, hyvä Nicolas, sanoi hän katsoen
kasvoihini, niin vilpittömällä ilon ilmeellä, että sanoissa: hyvä
Nicolas, huomasin todella ystävällisen eikä suojelevan vivahduksen.
Ulkomaamatkansa jälkeen hän ihmeekseni oli vieläkin yksinkertaisempi
tavaltaan, suloisempi ja tuttavallisempi käytökseltään kuin ennen.
Huomasin tosin kaksi pientä naarmua nenän luona ja silmäkulmien päällä,
mutta ihanat silmät ja hymy pitivät ihan yhtä muistojeni kanssa ja
loistivat kuten ennenkin.
-- Kuinka te olette muuttunut! puhui hän: -- ihanhan te olette tullut
jo suureksikin. No, entä minä, -- mitä sanotte minusta?
-- Ah -- enpä olisi teitä tuntenut, vastasin minä, vaikka juuri samalla
hetkellä ajattelin, että olisin aina tuntenut hänet. Tulin uudestaan
sille huolettoman iloiselle tuulelle, jossa viisi vuotta sitten tanssin
hänen kanssaan mummon nimipäivillä.
-- Sanokaapa olenko hyvinkin rumentunut? kysyi hän päätänsä
nyykähyttäen.
-- Ette, ette ollenkaan, olette vaan vähän kasvanut, tullut
vanhemmaksi, kiirehdin minä vastaamaan: -- vaan päinvastoin... ja
vieläpä...
-- No, olkoon vaan: mutta muistatteko tanssejamme ja leikkejämme, St
Jérômea. M-me Doratta (en muistanut mitään M-me Doratta; hän oli
nähtävästi innostunut lapsuuden muistoistaan ja sekotti niitä
toisiinsa). Ah, mikä ihana aika! jatkoi hän ja sama hymy. vieläpä
parempi sitäkin, jota kannoin muistossani, ja yhä samat silmät
loistivat edessäni. Hänen puhuessaan ehdin ajatella sitä mielentilaa,
jossa olin tällä hetkellä ja päätin itsekseni, että tällä hetkellä olin
kuin olinkin rakastunut. Heti kun olin sen päätökseni tehnyt katosi tuo
onneton, huoleton tunnelmani, jonkinlainen usva peitti kaikki mikä oli
edessäni, -- jopa hänen silmänsäkin ja hymynsä; minua alkoi jokin
hävettää, minä punastuin ja kadotin puhekykyni.
-- Nyt on toiset ajat, jatkoi hän huokaisten ja vähän silmäkulmiaan
kohottaen: -- paljon pahemmaksi on kaikki tullut, ja mekin olemme
pahentuneet, eikö totta Nicolas?
Minä katsoin vaieten häneen enkä voinut sanoa mitään.
-- Missä ovat nyt kaikki silloiset Iivinit, Kornakovit? Muistattehan?
jatkoi hän vähän uteliaasti katsoen minun punastuneihin ja
pelästyneihin kasvoihini: -- se oli ihana aika!
Minä en sittenkään voinut vastata.
Tästä painostavasta hetkestä pelasti minut tuokioksi vanhan rouva
Valahinin saapuminen. Minä nousin, kumarsin ja sain takasin puhekykyni:
mutta sen sijaan tapahtui Sonitshkassa äidin tultua merkillinen muutos.
Koko hänen iloisuutensa ja tuttavallisuutensa heti katosi, hymykin kävi
toiseksi, ja hän samassa muuttui tuoksi ulkomailta palanneeksi
neidiksi, jonka olin kuvaillut tapaavani. Tuohon muutokseen ei
näyttänyt olevan mitään syytä, sillä hänen äitinsä hymyili yhtä
miellyttävästi ja kaikissa liikkeissään osotti yhtä suurta hellyyttä
kuin ennenkin muinoin. Rouva Valahina istui suureen nojatuoliin ja
osotti minut istumaan viereensä. Tyttärelleen hän sanoi jotakin
englannin kielellä, jonka jälkeen Sonitshka heti läksi huoneesta, mikä
seikka kevensi tilaani vielä enemmän. Rouva Valahina kyseli
sukulaisista, veljestä, isästä, sitten kertoi minulle omasta suvustaan
-- miehensä kuolemasta, ja tuntien vihdoin, ettei minun kanssani synny
mitään keskustelua, alkoi äänettömänä tuijottaa minuun aivan kuin olisi
tahtonut sanoa: "jos sinä nyt nouset, kumarrat ja lähdet, niin teet
mainiosti, ystäväni", -- mutta minulle tapahtui merkillinen seikka:
Sonitska oli palannut takasin käsityön kanssa ja istunut vierashuoneen
toiseen nurkkaan, niin että tunsin päälläni hänen katseensa. Rouva
Valahinan kertoessa miehensä kuolemasta minä vielä kerran muistin
olevani rakastunut ja arvelin, että nyt äitikin varmaan on päässyt
asian perille, joten minä sain uuden ujouden-kohtauksen, ja niin
voimakkaan, etten tuntenut kykenevän jäsentäkään luonnollisesti
liikahuttamaan. Tiesin että noustakseni seisaalleni ja lähteäkseni
minun on edeltäpäin ajatteleminen mihin jalkani on asetettava, miten
pää käännettävä, mihin käsi pantava, sanalla sanoen, olin melkein
samassa mielentilassa kuin eilen juotuani puoli pulloa samppanjaa. Minä
aavistin, etten tuota kaikkea voi suorittaa ja sentähden en voinut
nousta, suorastaan en voinut. Rouva Valahina luultavasti ihmetteli
katsoessaan minun tulipunasia kasvojani ja liikkumattomuuttani; mutta
minä päätin paremmaksi jäädä istumaan tähän tyhmään asentoon kuin
uskaltaa kömpelösti nousta ja lähteä. Näin istuin jotenkin kauan,
odottaen että joku äkillinen tapaus johtaa minut tukalasta asemastani.
Semmoinen tapaus esiintyikin. Eräs mitättömän näköinen nuori mies tuli
kotolaisen tavoin huoneeseen ja kohteliaasti kumarsi minulle. Rouva
Valahina nousi, pyysi anteeksi että hänen oli asioitsijansa kanssa
puheleminen, ja katseli minuun ihmettelevästi, ikäänkuin olisi sanonut:
istukaa nyt sitten siinä vaikka koko ikänne, en minä teitä aja ulos!
Jollakin lailla tehtyäni hirveän voimainponnistuksen minä nousin, mutta
en voinutkaan enää kumartaa ja minua surkutelevan äidin ja tyttären
katseiden seuraamana rupesin lähtemään. Silloin takerruin tuoliin, joka
ei lainkaan ollut tielläni, -- mutta takerruin siksi, että olin koko
huomioni kiinnittänyt siihen etten takertuisi mattoon, joka oli
jalkojeni alla. Ulkoilmaan päästyäni, -- puistelin itseäni ja ärjyin
niin kovaan, että kuskinikin moneen kertaan kysäsi: "mitä suvaitsette?"
Silloin vasta haihtui ujouteni tunne ja minä aloin jotenkin
rauhallisesti miettiä rakkauttani Sonitshkaan sekä tämän kummallisia
suhteita äitiin. Kun sitten kerroin isälle huomioni, että rouva
Valahinan ja tyttären väli ei ollut hyvä, hän sanoi:
-- Niin, äiti kiusaa sitä tyttö raukkaa hirveällä ahneudellaan, ja
merkillistä se on, lisäsi hän tuntehikkaammin kuin on tapana jostakin
sukulaisesta puhuttaissa: -- mikä kaunis, suloinen, ihana nainen hän
oli ennen! En voi käsittää, kuinka hän on niin muuttunut. Etkö nähnyt
siellä jotakin hänen sihteeriänsä? Ja mikä merkillinen tapa tuo
oikeastaan on: pitää sihteeriä? sanoi hän mennen vihaisesti vähän
kauemmas minusta.
-- Näin, vastasin minä.
-- Onko se edes kaunis mies?
-- Ei, ihan ruma.
-- Käsittämätöntä! sanoi isä, ja vihasesti nytkytti olkaansa ja
ryiskeli.
"Nyt olen siis minäkin rakastunut", ajattelin minä, vaunujen vieriessä
edelleen.