Seuraavana päivänä herättyäni oli ensimäinen ajatukseni Kolpikovin
juttu; jälleen minä aloin rauhattomana kävellä pitkin huonetta, mutta
asiaan ei enää mahtanut mitään; sitäpaitsi oli tämä viimeinen päivä,
minkä vietin Moskovassa, ja isän käskystä piti nyt tehdä muutamia
visiittejä, jotka hän itse minulle merkitsi paperilapulle. Isän huolet
meidän suhteemme eivät koskeneet niin paljon siveyttämme ja
sivistystämme kuin suhteitamme ylhäiseen seurapiiriin. Paperilapulle
oli hänen epätasaisella, nopealla käsialallaan kirjotettu: 1) ruhtinas
Ivan Ivanovitshin luo välttämättä; 2) Iivinien luo välttämättä; 3)
ruhtinas Mihailin luo; 4) ruhtinatar Nehljudovin ja rouva Valahinin
luo, jos ehdit. Ja tietysti kanslerin, rehtorin ja professorien luo.
Viimeksi mainittuja visiittejä Dmitri ei kehottanut tekemään, sanoen
että se olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan sopimatontakin: mutta
kaikki muut olivat vielä tänään tehtävät. Näistä minua erittäin
pelotti kaksi ensimäistä visiittiä, joiden jälkeen oli kirjotettu
_välttämättä_. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kenraali en-chef, rikas ja
yksinäinen vanhus; siis minun, kuudentoistavuotiaan ylioppilaan oli
oleminen hänen kanssaan suorissa suhteissa, jotka -- sen tiesin
edeltäpäin -- eivät saattaneet asettaa minua edulliseen valoon. Iivinit
olivat myöskin upporikkaita, ja heidän isänsä oli jokin mahtava
siviilikenraali, joka mummon eläessä oli kaikkiaan ainoastaan yhden
kerran ollut luonamme. Mutta mummon kuoleman jälkeen huomasin, että
nuorin Iivineistä vierasteli meitä ja oli ikäänkuin olevinaan. Vanhin
kuului jo lopettaneen lakitieteelliset opintonsa ja palvelevan
Pietarissa; toinen, Sergej, jota minä muinoin olin jumaloinut, oli
myöskin Pietarissa suurena, lihavana kadettina Paasiopistossa.
Nuoruudessani en pitänyt suhteista ihmisiin, jotka katsoivat itseänsä
minua ylemmiksi, semmoiset suhteet olivat minulle sietämättömän
tuskallisia alituisen loukkaamisen-pelon vuoksi ja kun piti ponnistaa
kaikki henkiset voimansa oman itsenäisyytensä todistamiseksi. Mutta kun
isän määräämät viimeiset visiitit jäivät täyttämättä, olivat nyt
ensimäiset sitäkin tärkeämmät täyttää. Kävelin huoneessani tarkastellen
tuolille pantua pukua, miekkaa ja hattua, ja valmistuin jo lähtöön. kun
luokseni tuli onnittelulle ukko Grapp, mukanaan Ilinka. Isä Grapp oli
venäläistynyt saksalainen, sietämättömän äitelä, imartelevainen ja
sangen usein epäraitis; hän kävi luonamme enimmäkseen vaan pyytääkseen
jotakin, ja isä istutti hänet joskus työhuoneeseensa, mutta
päivällisille ei häntä koskaan istutettu yhteen seuraan. Hänen
alennuksensa ja pyyteliäisyytensä oli sulanut niin kokonaan
jonkinlaiseen ulkonaiseen ystävyyteen ja tottumukseen käydä talossamme,
että kaikki lukivat hänelle suureksi ansioksi hänen kiintymystänsä
meihin, mutta minä jostakin syystä en rakastanut häntä ja hänen
puhuessaan aina häpesin hänen puolestaan.
Olin hyvin tyytymätön näiden vieraiden tuloon enkä koettanut
tyytymättömyyttäni edes peittääkään. Ilinkaan olin tottunut katsomaan
ylhäältä päin ja hän oli tottunut antamaan meille siihen oikeutta;
jonka vuoksi minua vähän harmitti hänen nyt olevan samallaisena
ylioppilaana kuin minäkin. Ja näytti kuin hänkin puolestaan olisi
edessäni vähän hävennyt tätä pakollista yhdenvertaisuutta. Tervehdin
häntä kylmästi ja käskemättä istumaan, sillä häpesin sitä tehdä, kun
arvelin heidän voivan käskemättänikin istua, sekä annoin sanan hevosen
valjastamisesta. Ilinka oli hyvä, sangot rehellinen ja viisaanlainen
nuorukainen, mutta hän oli vähäsen höllämäinen: hänet valtasi
alituiseen ja nähtävästi syyttä jokin äärimmäisyyden sieluntila --
milloin itku milloin naurutauti milloin loukkaantuvaisuus
pienimmistäkin syystä: ja nyt hän taisi olla tässä viimemainitussa
mielentilassa. Ei hän puhunut, katsahteli vaan vihamielisesti milloin
minuun milloin isäänsä, ja ainoastaan kun hänen puoleensa käännyttiin,
hän suoritti tuon nöyrän pakollisen hymähdyksensä, johon oli jo
tottunut kätkemään kaikki tunteensa ja erittäinkin häpeämisen isänsä
puolesta, jota aina tunsi meidän seurassa ollessaan.
-- Niin vainenkin, Nikolai Petrovitsh, puhui ukko minulle seuraten
minua pitkin huonetta sillaikaa kuin pukeuduin ja kunnioittavan
hitaasti pyörittäen lihavien sormiensa välissä mummon lahjottamaa
hopeaista nuuskarasiaa: -- heti saatuani pojalta tietää että olitte
suvainneet niin mainiosti suorittaa tutkinnon, -- onhan viisautenne
kaikille tuttu, -- kohta kiirehdin teitä onnittelemaan; olenhan minä
muinoin olallani teitä kantanut ja Jumala tietää rakastavani teitä
kaikkia kuin omiani, ja kun Ilinkakin yhä pyysi päästä luoksenne. --
Näkyypä hänkin jo teihin kiintyneen.
Ilinka istui tällä aikaa puhumatta mitään ikkunan luona muka tarkastaen
kolmikulmaista hattuani ja tuskin kuultavasti murahteli jotain
itsekseen.
-- Ellette pahastu, olisin teiltä tiedustanut, jatkoi ukko: -- mitenkä
se minun Ilinkani oikein tutkintonsa suoritti? hän olisi tahtonut pysyä
teidän seurassanne, niin älkääpä te nyt häntä jättäkö, pitäkää häntä
silmällä ja neuvokaa.
-- Hyvinhän se tutkintonsa suoritti, vastasin minä katsahtaen Ilinkaan,
joka tunsi häneen katsovani, punastui ja lakkasi huuliansa
liikuttamasta.
-- Saisiko hän jäädä luoksenne päiväksi tai pariksi? sanoi ukko niin
arasti hymyillen kuin olisi suuresti pelännyt minua, ja mihin ikänä
minä liikahdin hän yhä pysyttelihe niin lähellä minua, että tupakan ja
viinan haju lakkaamatta löyhkäsi hänestä. Minua harmitti, että hän
asetti minut poikansa suhteen noin kieroon asemaan, ja myöskin se, että
hän häiritsi minua silloisessa sangen tärkeässä toimessani -- nimittäin
pukeutumisessa; mutta kaikkein enin sapetti minua tuo viinan löyhkä,
joten sanoin hänelle hyvin kylmästi, etten voi olla Ilinkan seurassa,
koska koko päivään en tule olemaan kotona.
-- Mutta tehän aijotte lähteä sisarenne luokse, isä, sanoi Ilinka
hymyillen ja minuun katsomatta: -- sinne on minullakin asiaa.
Minua vielä enemmän alkoi harmittaa ja hävettää, ja antaakseeni jonkun
selityksen kiellolleni kiiruhdin ilmottamaan, etten tule olemaan
kotona, koska täytyy lähteä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo, ruhtinatar
Kornakovan luo, sen Iivinin luo, jolla on niin korkea asema, ja että
luultavasti tulen olemaan päivällisillä ruhtinatar Nehljudovin luona.
Minusta näytti, että saatuaan tietää kuinka ylhäisten ihmisten luona
aijoin käydä, he eivät enää voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Kun
he rupesivat lähtemään, pyysin minä Ilinkaa käymään luonani jonkun
toisen kerran; mutta Ilinka änkytti vaan jotain ja hymähti
teeskennellysti, näkyi selvästi, ettei hänen jalkansa ole koskaan enää
astuva tähän huoneeseeni.
Heti heidän lähdettyään minä ajoin omille visiiteilleni. Volodja, jota
olin vielä aamulla pyytänyt mukaan, että olisi ollut helpompi,
kieltäysi sillä tekosyyllä, että olisi muka ollut liian tunteellista
kahden velimiehen ajaa samoilla ajopeleillä.