Suuressa huoneessa, johon tulin, istui pikku pöydän ääressä
lyhyenläntä, lihava, punertavaviiksinen siviiliherra jotakin syöden.
Hänen vieressään istui pitkäkasvuinen, ruskeaverinen, viiksetön herra.
He puhelivat ranskaa. Heidän katsahduksensa arvelutti minua, mutta
päätin kuitenkin sytyttää paperossini kynttilästä, joka seisoi heidän
edessään pöydällä. Katsellen syrjään ollakseni heidän silmäyksiään
kohtaamatta minä lähestyin pöytää ja aloin sytytellä paperossia. Kun se
oli syttynyt, en malttanut olla katsahtamatta syövään herraan. Hänen
harmaat silmänsä tähystivät minua kiinteästi ja vihamielisesti. Juuri
kun aijoin kääntyä poispäin, alkoivat hänen punertavat viiksensä
liikkua ja hän lausui ranskaksi: -- en rakasta että poltellaan
päivällistä syödessäni, hyvä herra.
Minä änkytin siihen jotakin epäselvästi.
-- Niin, en rakasta, jatkoi ankarasti viiksiniekka herra vilkaisten
viiksettömään vieruskumppaniinsa niinkuin olisi kehottanut ihailemaan
miten hän kohta oli löylyyttävä minua: -- en rakasta, hyvä herra, ja
niitä, jotka ovat niin epäkohteliaita, että tulevat polttelemaan toisen
nenän eteen, en myöskään rakasta.
Ymmärsin heti, että tuo herra toruu minua, mutta ensi hetkellä tunsin
niin kuin olisin ollut hyvin syyllinen heidän edessään.
-- En luullut sen teitä häiritsevän, sanoin minä.
-- Jaha, te ette luulleet olevanne moukka, mutta minä luulen! kiljasi
herra.
-- Mikä oikeus teidän on huutaa, sanoin minä tuntien, että hän loukkaa
minua ja alkaen itsekin suuttua.
-- Se oikeus, etten ikinä anna kenenkään hypätä nokalleni; ja aijon
aina opettaa teidän kaltaisia sankareja. Mikä on nimenne, hyvä herra?
ja missä asutte?
Minä olin hyvin suutuksissani, huuleni vavahtelivat ja henkeäni
ahdisti. Mutta sittenkin tunsin itseni syylliseksi, luultavasti sen
johdosta että olin juonut paljon samppanjaa, enkä siis sanonut tälle
herralle mitään hävyttömyyksiä, vaan huuleni päinvastoin mitä
nöyrimmällä tavalla nimittivät sukunimeni ja osotteemme.
-- Nimeni on Kolpikov, hyvä herra, koettakaapa olla vastedes
kohteliaampi. Me tapaamme vielä toisemme (vous aurez de mes nouvelles),
päätti hän, niinkuin koko puhekin oli käynyt ranskaksi.
Minä vastasin ainoastaan: "sangen hauskaa", koettaen antaa äänelleni
mahdollisimman enemmän lujuutta, sitten käännyin ja palasin
paperossineni, joka oli ehtinyt sammua, huoneeseemme.
Tästä tapahtumasta en puhunut mitään veljelle enkä ystäville,
erittäinkin koska he näyttivät olevan kiivaassa keskustelussa, vaan
istuuduin yksin nurkkaan miettimään tuota kummallista tapausta. Sanat:
"te olette moukka, hyvä herra" (un mal élevé, Monsieur) soivat yhä
korvissani, yhä enemmän kiihottaen mieltäni. Humala oli minulta
kokonaan kadonnut. Kun ajattelin miten olin tässä asiassa menetellyt,
tuli minuun kauhea aavistus, että olin ehkä esiintynyt pelkurina.
"Mikä oikeus hänen oli hyökätä kimppuuni?! Miksi hän ei voinut
yksinkertaisesti sanoa vaan minulle, että tupakinsavu häntä häiritsee?
Siis syyllinen oli hän? Miksen minä, kun hän sanoi minua moukaksi,
vastannut hänelle: hyvä herra, moukka on se, joka käyttäytyy
röyhkeästi; -- tai miksi en kiljaissut hänelle vaan: suu kiinni! -- se
olisi ollut parasta; miksi en vaatinut häntä kaksintaisteluun? Ei! minä
en tehnyt mitään semmoista vaan niinkuin raukkamainen pelkuri pidin
vääryyden hyvänäni." -- "Te olette moukka, hyvä herra!" kaikui
kaikumistaan repivästi minun korvissani. "Ei, tätä ei saa näin jättää",
ajattelin minä ja nousin, vakaasti päättäneenä mennä uudestaan tuon
herran eteen ja sanoa hänelle jotain kauheata, tai ehkä iskeä häntä
kynttiläjalalla päähänkin, jos niikseen tulee. Suurimmalla nautinnolla
ajattelin tätä viimeistä mahdollisuutta, mutta sittenkin astuin
pelokkaasti uudestaan tuohon isoon huoneeseen. Onneksi herra Kolpikovia
ei ollutkaan enää salissa, siellä oli ainoastaan lakeija, joka korjasi
jätteitä pöydältä. Minä olin ilmaisemaisillani lakeijalle mitä oli
tapahtunut, olisin selittänyt hänelle, etten ollut lainkaan syyllinen,
mutta en siltä kuitenkaan tehnyt. Sangen synkässä mielentilassa palasin
uudestaan huoneeseemme.
-- Mikä ihme nyt on diplomaatillemme tullut? sanoi Dubkov: -- varmaan
se on paraikaa ratkaisemassa Europan kohtaloa.
-- Anna minun olla, sanoin minä synkästi, kääntyen pois. Kävellessäni
edestakasin huoneessa minä sitten jostakin syystä rupesin ajattelemaan,
ettei Dubkov ole lainkaan mikään hyvä mies. Riittää jo noita ikuisia
sukkeluuksia ja "diplomaatin" arvonimiä -- mitä ystävyyttä se on
olevinaan. Ei hän muusta kunhan voittaisi vaan rahoja Volodjalta, ja
ajelisi sen tätinsä luo... Ei ole mitään miellyttävää koko miehessä.
Valetta tai alhaisuutta on kaikki mitä se puhuu, mutta toisia se on
kylläkin valmis pilkkaamaan! Minusta hän on lyhyesti sanoen tyhmä, ja
lisäksi huono ihminen. Näitä mietiskelin noin viiden minutin ajan,
tuntien jostakin syystä yhä suurempaa vihamielisyyttä Dubkovia kohtaan.
Mutta Dubkov ei pitänyt minusta mitään väliä ja se se kiukutti minua
vieläkin enemmän. Vieläpä olin suutuksissani Volodjalle ja Dmitrille,
koska he puhelivat mokoman miehen kanssa.
-- Tiedättekö mitä, hyvät herrat? -- diplomaatin pää on vedellä
huuhdeltava, sanoi äkkiä Dubkov katsahtaen minuun suu naurussa, mikä
minusta näytti ivalta, vieläpä petolliselta ivalta: -- Sen on paha
elämä! Jumalauta, sen on paha elämä!
-- Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin
minä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen
"sinä."
Tämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän
kääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.
Minä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli
kerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä
sitten pysyinkin lähtöön saakka.
Kun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov
kääntyi Dmitrin puoleen: -- No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa?
varmaankin kotiin keskustelemaan _rakkaudesta_; mutta mepä lähdemme sen
suloisen tädin luokse, -- se on parempaa kuin teidän hapan
ystävyytenne.
-- Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen
hyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa
tunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä
ja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta
itsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja
ottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti
ja katsoi maahan.
--- Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten
minä vaan puhun, sanoi hän vältellen.
-- Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää
oma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot
ilmaisivat todellista mielipahaa.
-- Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan
minulle: -- eihän sinua kukaan tahtonut loukata.
-- Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.
-- Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo
ovesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.
Ehkä olisin syössyt häntä tavottamaan ja vielä häntä haukkunutkin,
mutta se sama lakeija, joka oli ollut läsnä jutussani Kolpikovin
kanssa, tarjosi minulle samassa päällysnuttua ja minä heti rauhotuin,
ainoastaan Dmitrin edessä enää teeskennellen olevani vihanen -- sen
verran kuin oli välttämätöntä, ettei äkillinen rauhottumiseni olisi
tuntunut oudolta. Seuraavana päivänä tapasin Dubkovin Volodjan luona,
me emme puhuneet tästä jutusta, mutta jäimme kuitenkin teitittelemään
toisiamme, ja sen jälkeen meidän tuli vielä vaikeammaksi katsoa
toisiamme silmiin.
Riita Kolpikovin kanssa, joka tosin ei seuraavana päivänä eikä koskaan
myöhemminkään antanut minulle de ses nouvelles, oli monta vuotta
tavattoman elävänä ja raskaana muistossani. Minä nytkähtelin ja
kiljahtelin sen jälkeen viiden vuoden aikana joka kerta kun muistin
kostamattoman loukkauksen, ja lohdutin itseäni muistellessani
millaisena sankarina olin sen sijaan ilokseni esiintynyt Dubkovin
jutussa. Vasta paljon myöhemmin aloin kokonaan toisin silmin katsoa
tätä asiaa: minua nauratti muistella riitaa Kolpikovin kanssa ja
kadutti tuo ansaitsematon loukkaus, jonka olin tuottanut kelpo
Dubkoville.
Kun saman päivän illalla kerroin Dmitrille kohtauksen Kolpikovin
kanssa, jonka ulkonäön hänelle tarkkaan kuvasin, hämmästyi hän
suuresti.
-- Aivan oikein, se on sama mies! sanoi hän: -- ajatteleppas, että tämä
Kolpikov on tunnettu roisto, ja päälliseksi pelkuri, jonka toverit ovat
ajaneet rykmentistä, koska hän oli saanut korvapuustin eikä uskaltanut
tapella; mistä ihmeestä se nyt lie niin vauhtiin päässyt? lisäsi hän
hyväntahtoisesti hymyillen ja minuun katsoen: -- eikö hän mitään muuta
sanonut kuin "moukka?"
-- Ei, vastasin minä punastuen.
-- Se on ikävä juttu, mutta ei se vielä mitään tee! lohdutti minua
Dmitri.
Vasta paljon myöhemmin, jo rauhallisesti tätä seikkaa miettiessäni tein
sen jotenkin todenmukaisen johtopäätöksen, että Kolpikov monen vuoden
kuluttua keksittyään että minun kimppuuni saattoi hyökätä, kosti minun
kustannuksellani sen viiksettömän herran läsnäollessa saamansa
korvapuustin, aivan niinkuin minä juuri äsken olin kostanut tuon hänen
"moukkansa" viattoman Dubkovin kustannuksella.