KINA.

Suuressa huoneessa, johon tulin, istui pikku pöydän ääressä

lyhyenläntä, lihava, punertavaviiksinen siviiliherra jotakin syöden.

Hänen vieressään istui pitkäkasvuinen, ruskeaverinen, viiksetön herra.

He puhelivat ranskaa. Heidän katsahduksensa arvelutti minua, mutta

päätin kuitenkin sytyttää paperossini kynttilästä, joka seisoi heidän

edessään pöydällä. Katsellen syrjään ollakseni heidän silmäyksiään

kohtaamatta minä lähestyin pöytää ja aloin sytytellä paperossia. Kun se

oli syttynyt, en malttanut olla katsahtamatta syövään herraan. Hänen

harmaat silmänsä tähystivät minua kiinteästi ja vihamielisesti. Juuri

kun aijoin kääntyä poispäin, alkoivat hänen punertavat viiksensä

liikkua ja hän lausui ranskaksi: -- en rakasta että poltellaan

päivällistä syödessäni, hyvä herra.

Minä änkytin siihen jotakin epäselvästi.

-- Niin, en rakasta, jatkoi ankarasti viiksiniekka herra vilkaisten

viiksettömään vieruskumppaniinsa niinkuin olisi kehottanut ihailemaan

miten hän kohta oli löylyyttävä minua: -- en rakasta, hyvä herra, ja

niitä, jotka ovat niin epäkohteliaita, että tulevat polttelemaan toisen

nenän eteen, en myöskään rakasta.

Ymmärsin heti, että tuo herra toruu minua, mutta ensi hetkellä tunsin

niin kuin olisin ollut hyvin syyllinen heidän edessään.

-- En luullut sen teitä häiritsevän, sanoin minä.

-- Jaha, te ette luulleet olevanne moukka, mutta minä luulen! kiljasi

herra.

-- Mikä oikeus teidän on huutaa, sanoin minä tuntien, että hän loukkaa

minua ja alkaen itsekin suuttua.

-- Se oikeus, etten ikinä anna kenenkään hypätä nokalleni; ja aijon

aina opettaa teidän kaltaisia sankareja. Mikä on nimenne, hyvä herra?

ja missä asutte?

Minä olin hyvin suutuksissani, huuleni vavahtelivat ja henkeäni

ahdisti. Mutta sittenkin tunsin itseni syylliseksi, luultavasti sen

johdosta että olin juonut paljon samppanjaa, enkä siis sanonut tälle

herralle mitään hävyttömyyksiä, vaan huuleni päinvastoin mitä

nöyrimmällä tavalla nimittivät sukunimeni ja osotteemme.

-- Nimeni on Kolpikov, hyvä herra, koettakaapa olla vastedes

kohteliaampi. Me tapaamme vielä toisemme (vous aurez de mes nouvelles),

päätti hän, niinkuin koko puhekin oli käynyt ranskaksi.

Minä vastasin ainoastaan: "sangen hauskaa", koettaen antaa äänelleni

mahdollisimman enemmän lujuutta, sitten käännyin ja palasin

paperossineni, joka oli ehtinyt sammua, huoneeseemme.

Tästä tapahtumasta en puhunut mitään veljelle enkä ystäville,

erittäinkin koska he näyttivät olevan kiivaassa keskustelussa, vaan

istuuduin yksin nurkkaan miettimään tuota kummallista tapausta. Sanat:

"te olette moukka, hyvä herra" (un mal élevé, Monsieur) soivat yhä

korvissani, yhä enemmän kiihottaen mieltäni. Humala oli minulta

kokonaan kadonnut. Kun ajattelin miten olin tässä asiassa menetellyt,

tuli minuun kauhea aavistus, että olin ehkä esiintynyt pelkurina.

"Mikä oikeus hänen oli hyökätä kimppuuni?! Miksi hän ei voinut

yksinkertaisesti sanoa vaan minulle, että tupakinsavu häntä häiritsee?

Siis syyllinen oli hän? Miksen minä, kun hän sanoi minua moukaksi,

vastannut hänelle: hyvä herra, moukka on se, joka käyttäytyy

röyhkeästi; -- tai miksi en kiljaissut hänelle vaan: suu kiinni! -- se

olisi ollut parasta; miksi en vaatinut häntä kaksintaisteluun? Ei! minä

en tehnyt mitään semmoista vaan niinkuin raukkamainen pelkuri pidin

vääryyden hyvänäni." -- "Te olette moukka, hyvä herra!" kaikui

kaikumistaan repivästi minun korvissani. "Ei, tätä ei saa näin jättää",

ajattelin minä ja nousin, vakaasti päättäneenä mennä uudestaan tuon

herran eteen ja sanoa hänelle jotain kauheata, tai ehkä iskeä häntä

kynttiläjalalla päähänkin, jos niikseen tulee. Suurimmalla nautinnolla

ajattelin tätä viimeistä mahdollisuutta, mutta sittenkin astuin

pelokkaasti uudestaan tuohon isoon huoneeseen. Onneksi herra Kolpikovia

ei ollutkaan enää salissa, siellä oli ainoastaan lakeija, joka korjasi

jätteitä pöydältä. Minä olin ilmaisemaisillani lakeijalle mitä oli

tapahtunut, olisin selittänyt hänelle, etten ollut lainkaan syyllinen,

mutta en siltä kuitenkaan tehnyt. Sangen synkässä mielentilassa palasin

uudestaan huoneeseemme.

-- Mikä ihme nyt on diplomaatillemme tullut? sanoi Dubkov: -- varmaan

se on paraikaa ratkaisemassa Europan kohtaloa.

-- Anna minun olla, sanoin minä synkästi, kääntyen pois. Kävellessäni

edestakasin huoneessa minä sitten jostakin syystä rupesin ajattelemaan,

ettei Dubkov ole lainkaan mikään hyvä mies. Riittää jo noita ikuisia

sukkeluuksia ja "diplomaatin" arvonimiä -- mitä ystävyyttä se on

olevinaan. Ei hän muusta kunhan voittaisi vaan rahoja Volodjalta, ja

ajelisi sen tätinsä luo... Ei ole mitään miellyttävää koko miehessä.

Valetta tai alhaisuutta on kaikki mitä se puhuu, mutta toisia se on

kylläkin valmis pilkkaamaan! Minusta hän on lyhyesti sanoen tyhmä, ja

lisäksi huono ihminen. Näitä mietiskelin noin viiden minutin ajan,

tuntien jostakin syystä yhä suurempaa vihamielisyyttä Dubkovia kohtaan.

Mutta Dubkov ei pitänyt minusta mitään väliä ja se se kiukutti minua

vieläkin enemmän. Vieläpä olin suutuksissani Volodjalle ja Dmitrille,

koska he puhelivat mokoman miehen kanssa.

-- Tiedättekö mitä, hyvät herrat? -- diplomaatin pää on vedellä

huuhdeltava, sanoi äkkiä Dubkov katsahtaen minuun suu naurussa, mikä

minusta näytti ivalta, vieläpä petolliselta ivalta: -- Sen on paha

elämä! Jumalauta, sen on paha elämä!

-- Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin

minä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen

"sinä."

Tämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän

kääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.

Minä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli

kerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä

sitten pysyinkin lähtöön saakka.

Kun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov

kääntyi Dmitrin puoleen: -- No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa?

varmaankin kotiin keskustelemaan _rakkaudesta_; mutta mepä lähdemme sen

suloisen tädin luokse, -- se on parempaa kuin teidän hapan

ystävyytenne.

-- Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen

hyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa

tunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä

ja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta

itsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja

ottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti

ja katsoi maahan.

--- Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten

minä vaan puhun, sanoi hän vältellen.

-- Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää

oma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot

ilmaisivat todellista mielipahaa.

-- Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan

minulle: -- eihän sinua kukaan tahtonut loukata.

-- Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.

-- Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo

ovesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.

Ehkä olisin syössyt häntä tavottamaan ja vielä häntä haukkunutkin,

mutta se sama lakeija, joka oli ollut läsnä jutussani Kolpikovin

kanssa, tarjosi minulle samassa päällysnuttua ja minä heti rauhotuin,

ainoastaan Dmitrin edessä enää teeskennellen olevani vihanen -- sen

verran kuin oli välttämätöntä, ettei äkillinen rauhottumiseni olisi

tuntunut oudolta. Seuraavana päivänä tapasin Dubkovin Volodjan luona,

me emme puhuneet tästä jutusta, mutta jäimme kuitenkin teitittelemään

toisiamme, ja sen jälkeen meidän tuli vielä vaikeammaksi katsoa

toisiamme silmiin.

Riita Kolpikovin kanssa, joka tosin ei seuraavana päivänä eikä koskaan

myöhemminkään antanut minulle de ses nouvelles, oli monta vuotta

tavattoman elävänä ja raskaana muistossani. Minä nytkähtelin ja

kiljahtelin sen jälkeen viiden vuoden aikana joka kerta kun muistin

kostamattoman loukkauksen, ja lohdutin itseäni muistellessani

millaisena sankarina olin sen sijaan ilokseni esiintynyt Dubkovin

jutussa. Vasta paljon myöhemmin aloin kokonaan toisin silmin katsoa

tätä asiaa: minua nauratti muistella riitaa Kolpikovin kanssa ja

kadutti tuo ansaitsematon loukkaus, jonka olin tuottanut kelpo

Dubkoville.

Kun saman päivän illalla kerroin Dmitrille kohtauksen Kolpikovin

kanssa, jonka ulkonäön hänelle tarkkaan kuvasin, hämmästyi hän

suuresti.

-- Aivan oikein, se on sama mies! sanoi hän: -- ajatteleppas, että tämä

Kolpikov on tunnettu roisto, ja päälliseksi pelkuri, jonka toverit ovat

ajaneet rykmentistä, koska hän oli saanut korvapuustin eikä uskaltanut

tapella; mistä ihmeestä se nyt lie niin vauhtiin päässyt? lisäsi hän

hyväntahtoisesti hymyillen ja minuun katsoen: -- eikö hän mitään muuta

sanonut kuin "moukka?"

-- Ei, vastasin minä punastuen.

-- Se on ikävä juttu, mutta ei se vielä mitään tee! lohdutti minua

Dmitri.

Vasta paljon myöhemmin, jo rauhallisesti tätä seikkaa miettiessäni tein

sen jotenkin todenmukaisen johtopäätöksen, että Kolpikov monen vuoden

kuluttua keksittyään että minun kimppuuni saattoi hyökätä, kosti minun

kustannuksellani sen viiksettömän herran läsnäollessa saamansa

korvapuustin, aivan niinkuin minä juuri äsken olin kostanut tuon hänen

"moukkansa" viattoman Dubkovin kustannuksella.

Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus 2: Poika-ikä, Nuoruus · 第 87 / 142 题