Dubkov ja Volodja tunsivat Jahrin ravintolassa kaikki tarjoilijat
nimeltä, ja ovenvartiasta isäntään kaikki osottivat heille suurta
kunnioitusta. Meille osotettiin heti erityinen huone ja tarjottiin
merkillisesti kokoonpantu päivällinen, jonka Dubkov oli valinnut
ranskalaisen ruokaluettelon mukaan. Jäädetty samppanjapullo, johon
koetin katsoa mahdollisimman välinpitämättömästi, oli jo pantu esiin.
Päivällinen sujui hauskasti huolimatta siitä, että Dubkov tapansa
mukaan kertoi mitä kummallisimpia juttuja, muka tositapauksia, -- muun
muassa kuinka hänen mummonsa oli kiväärillä tappanut kolme hänen
kimppuunsa hyökännyttä ryöväriä, (jolloin minä punastuin ja silmät alas
luotuina käännyin hänestä pois), ja huolimatta myös siitä, että Volodja
nähtävästi pelkäsi minun puolestani joka kerta kun rupesin jotain
sanomaan, (joka oli aivan turhaa, koska minä muistaakseni en sanonut
mitään häpeällistä). Kun samppanja oli tarjottu, onnittelivat minua
kaikki ja minä join Dubkovin ja Dmitrin kanssa sinunmaljan, jonka
jälkeen me suutelimme toisiamme. Kun en tiennyt kelle tuo
samppanjapullo oikein kuului (sittemmin sain tietää sen olleen
yhteisen), ja kun minä tahdoin kestitä ystäviäni omilla rahoillani,
joita alituisesti tunnustelin taskustani, vedin salaa esille
kymmenruplasen, käskin luokseni tarjoilijan, annoin hänelle rahat, ja
kuiskaten -- kuitenkin niin että kaikki kuulivat, sillä he vaieten
katsoivat minuun -- sanoin hänelle että toisi _vielä puolipullollisen
samppanjaa_. Volodja punastui, alkoi nytkytellä olkaansa ja katsoi niin
pelokkaasti minuun ja muihin, että selvään tunsin kuinka suuren virheen
olin tehnyt, mutta puolipullonen tuotiin ja se juotiin suurella
mielihyvällä. Tuntui yhä sangen hauskalta. Dubkov lateli valheita
väsymättä ja Volodja myöskin kertoi niin naurettavia juttuja ja niin
hyvästi, etten olisi ikinä odottanut, ja me nauroimme paljon. Pääasia
Volodjan ja Dubkovin hassutuksissa oli tämmöinen sukkeluus: "oletteko
olleet ulkomailla?" kysyi muka toinen. -- "En, en ole ollut", vastasi
toinen, "mutta veljeni soittaa viulua." He olivat tämänlaisessa
järjettömyyden komismissa saavuttaneet semmoisen täydellisyyden, että
lyhentäen panivat sukkeluuden uusiin muotoihin, sanoen: "minun veljeni
myöskään ei ole koskaan viulua soittanut", -- ja täydellisesti
ymmärsivät toisiansa. Jokaiseen toistensa kysymykseen he vastasivat
samaan tapaan, mutta joskus toisen kysymättäkin koettivat yhdistää
kahta mahdollisimman vierasta lausetta, sanoen tuon lauseen aivan
totisen näköisinä, -- ja se nauratti kovasti. Minä aloin vähitellen
ymmärtää mistä oli kysymys, ja tahdoin myös kertoa jotain naurettavaa,
mutta kaikki katsahtivat arasti minuun, taikka koettivat olla minuun
katsomatta niin kauan kuin puhuin, joten sukkeluus meni myttyyn. Dubkov
sanoi: "älä vätystele, veli diplomaatti", mutta minusta tuntui olo niin
mieluiselta samppanjan perästä ja suurien seurassa, että tuo huomautus
ainoastaan pikkuruikkusen raapasi minua. Dmitri, vaikka joikin rinnan
meidän kanssamme, pysyi yksin yhä vaan ankaran totisessa
mielentilassaan, joka hiukan jarrutti yleistä iloisuutta.
-- Kuulkaapa, hyvät herrat, sanoi Dubkov: -- päivällisen jälkeen on
diplomaatti tietysti aikamieheksi vihittävä. Emmeköhän lähdekin
tätikullan luokse, kyllä hän sitten siellä antautuu käsiimme.
-- Eihän Nehljudov kuitenkaan lähde, sanoi Volodja.
-- Sietämätön erakko! sinä olet sietämätön erakko! sanoi Dubkov
kääntyen hänen puoleensa. -- Ajetaan yhdessä, saat nähdä että täti on
mainio nainen.
-- En lähde itse enkä laske häntä, vastasi Dmitri punastuen.
-- Ketä? diplomaattiako? Tahdothan sinä, diplomaatti? Katso kuinka hän
kirkastui heti kun alettiin tädistä puhua.
-- Ei niin, etten laske, jatkoi Dmitri nousten paikaltaan ja alkaen
minuun katsomatta käydä edes takasin: vaan en kehota häntä enkä
haluaisi hänen lähtevän. Nyt hän ei ole enää alaikäinen ja jos tahtoo
voi hän lähteä ilman teitäkin. Mutta sinä Dubkov varmaan häpeät, että
menettelet huonosti, siksi tahdot että muutkin tekisivät samoin.
-- Mitä pahaa siinä on, sanoi Dubkov iskien silmää Volodjalle, -- että
minä kutsun teitä kaikkia tädin luo juomaan lasillisen teetä? Mutta jos
sinulle on vastenmielistä, että lähdemme, niin olkoon: me ajamme
Volodjan kanssa. Lähdetkö Volodja?
-- Hm, hm! pani Volodja myöntävästi, -- ajetaan vaan, mutta sitten
palataan meille ja jatketaan pikettiä.
-- Sanoppa aijotko lähteä heidän kanssaan vai etkö? kysyi Dmitri
lähestyen minua.
-- En, vastasin minä antaen hänelle tilaa sohvalla, johon hän istui: --
minä en muutenkaan tahdo, mutta jos sinä et kehota, niin en mistään
hinnasta lähde.
-- Ei, lisäsin minä senjälkeen, -- se ei ollut totta, ettei minua
haluta lähteä heidän mukaansa; mutta olen hyvilläni etten lähde.
-- Ja mainiosti teet: -- elä oman tahtosi mukaan, äläkä tanssi
kenenkään pillin mukaan, se on kaikkein parasta.
Tämä pieni kina ei häirinnyt meidän iloisuuttamme, vaan päinvastoin
enensi sitä. Dmitri siirtyi äkkiä siihen hellyyden mielentilaan, jota
eniten hänessä rakastin. Kuten jälestäpäinkin moneen kertaan huomasin,
vaikutti tehty hyvätyö häneen aina sillä tavalla. Hän oli nyt
tyytyväinen itseensä sen johdosta, että oli pidättänyt minut. Hän tuli
perin iloiselle tuulelle, käski vielä pullollisen samppanjaa (mikä oli
vastoin hänen sääntöjänsä), kutsui huoneeseemme jonkun tuntemattoman
herran ja alkoi sitä juottaa, lauloi Gaudeamus igitur, vaati meidän
toistamaan säkeitä, ja ehdotti, että lähtisimme Sokolnikiin ajelemaan,
jota Dubkov puolestaan piti liian aistillisena.
-- Nyt pojat iloitkaamme, puhui Dmitri hymyillen: -- tämän miehen
ylioppilaaksi pääsemisensä kunniaksi minä ensi kerran juon itseni
humalaan, olkoon menneeksi. -- Tuo iloisuus sopi Dmitrille kummallisen
hyvin. Hän muistutti jotain kasvattajaa tai hyvää isää, joka
tyytyväisenä lapsiinsa on tullut hyvälle tuulelle ja tahtoo
yhtaikaa sekä naurattaa heitä että todistaa heille, että voi sitä
kunniallisestikin ja säädyllisesti huvitella; mutta siitä huolimatta
vaikutti sekä minuun että luultavasti muihinkin tämä odottamaton
iloisuus tarttuvasti; erittäinkin kun olimme nauttineet miestä kohti
melkein puolipullollisen samppanjaa.
Tämmöisessä suloisessa mielentilassa minä siirryin suureen huoneeseen
polttaakseni paperossin, jonka Dubkov oli minulle antanut. Paikaltani
noustua huomasin, että päätäni vähän pyörryttää, ja että jalat kulkivat
ja kädet olivat luonnollisessa asennossa ainoastaan silloin kuin niitä
tarkkaan ajattelin. Muussa tapauksessa jalkani harhailivat syrjään ja
kädet suorittelivat jonkinlaisia omintakeisia liikkeitä. Minä kiinnitin
näihin jäseniini koko huomion, käskin käsien kohota panemaan takkini
kiinni, silittää tukkaa, (jolloin ne kohottivat kyynäspäitä aivan liian
korkealle), mutta jalkojen käskin mennä ovelle päin, jonka ne
täyttävätkin, mutta polkivat vaan ikäänkuin liian kovasti, taikka
sitten liian hellävaroin, erittäinkin vasen jalka yhtämittaa kohosi
varpailleen. Joku ääni huusi minun takanani: "Minne sinä menet? kyllä
kynttilä tuodaan." Minä arvasin, että tämä ääni kuului Volodjalta ja
minua huvitti suuresti se, että olinpahan arvannut, mutta vastaukseksi
hänelle minä ainoastaan vähän hymähdin ja läksin edelleen.