Heti Dmitrin astuessa huoneeseeni huomasin hänen kasvoistaan, hänen
käyntitavastaan ja tuosta hänelle omituisesta tavasta huonon tuulen
aikana silmää siristäen ja kasvoja rumasti vääntäen nykäistä päätä
syrjälle, ikäänkuin kaulusta korjatakseen, -- että hän oli tuossa
kylmän itsepäisessä mielentilassa, joka oli vallalla silloin kuin hän
ei ollut tyytyväinen itseensä, ja joka aina vieroitti minua hänestä.
Viime aikoina olin jo alkanut tehdä havaintoja ja arvosteluja hänen
luonteestaan, mutta ystävyyteemme ei sillä ollut mitään vaikutusta:
ystävyytemme oli vielä niin nuori ja voimakas että katsoinpa minä
Dmitriä miltä puolelta tahansa aina hän näytti minusta yhtä
täydelliseltä. Hänessä oli kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin
ihastuttivat minua yhtä paljon. Toinen, jota kiihkeästi rakastin, oli
hyväsydämminen, hellä, nöyrä, iloinen ja tiesi itse näistä hyvistä
ominaisuuksistaan. Hänen ollessa tässä mielentilassa, näytti koko hänen
ulkomuotonsa, äänensä, kaikki liikkeensä ikäänkuin puhuvan: "olen nöyrä
ja hyvä, nautin siitä, että olen nöyrä ja hyvä, ja te voitte sen kaikki
nähdä." Toinen -- johon vasta nyt aloin tutustua ja jonka suuruutta
ihastelin -- oli kylmä, itseänsä ja muita kohtaan ankara, ylpeä,
kiihkoisuuteen asti uskonnollinen ja yksipuolisuuteen asti siveellinen
mies. Tällä hetkellä hän oli tuo toinen ihminen.
Sillä avomielisyydellä, joka oli suhteittemme välttämätön peruste,
sanoin hänelle istuessamme vaunuihin, että minua suretti nähdä häntä
tänä onneni päivänä noin raskaalla ja minulle epämiellyttävällä
tuulella.
-- Varmaan on jokin teitä pahottanut: miksi ette sano sitä minulle?
kysyin minä.
-- Nikolenka! vastasi hän kiirehtimättä, hermostuneesti kallistaen
päätään syrjälle ja tehden naamaa. -- Jos olen luvannut olla mitään
salaamatta teiltä, niin ei teilläkään ole syytä epäillä minussa
umpimielisyyttä. Eihän saata aina olla yhtä valmis avomielisyyteen,
mutta jos jokin on saanut minut pahalle tuulelle, niin en itsekään
tiedä mikä.
"Mikä ihmeellisen avomielinen, rehellinen luonne", ajattelin minä enkä
puhunut enempää hänen kanssaan.
Näin sanaakaan sanomatta me saavuimme Dubkovin luo. Dubkovin kortteeri
oli tavattoman komea, taikka ainakin näytti minusta sellaiselta.
Kaikkialla oli mattoja, tauluja, uutimia, kirjavia seinäpaperia.
muotokuvia, taivutettuja keinutuoleja, voltaire-nojatuoleja; seinillä
riippui pyssyjä, pistooleja, metsästyslaukku ja jonkinlaisia
kartongista tehtyjä eläinten päitä. Tämän työhuoneen nähtyäni ymmärsin
heti ketä Volodja oli matkinut omaa huonetta sisustaessaan. Me
tapasimme Dubkovin ja Volodjan kortinpeluussa. Jokin minulle tuntematon
herrasmies (luultavasti ei kovinkaan paljon merkitsevä, päättäen hänen
ujosta asennostaan) istui pöydän ääressä ja katseli hyvin hartaasti
peliä. Dubkov itse oli silkkisessä nutussa ja pehmeissä kengissä.
Volodja istui takki riisuttuna vastapäätä häntä sohvalla ja päättäen
punehtuneista kasvoistaan ja tyytymättömästä, vilkkuilevasta
katseestaan, jonka hän hetkeksi korteista irrottuen heitti meihin, hän
oli hyvin kiinni pelissä. Nähtyään minut hän punastui vielä enemmän.
-- No, sinun on vuoro sekottaa, sanoi hän Dubkoville. Huomasin, ettei
hänen mieleensä ollut minun saavan tietää, että hän pelaa korttia.
Mutta hänen katseessaan ei näkynyt hämmennystä, se ikäänkuin puhui
minulle: "niin, minä pelaan, mutta sinä sitä ihmettelet ainoastaan
siksi, että olet vielä nuori. Se ei ole mitään pahaa, vaan on meidän
iällämme välttämätön asia."
Minä heti vainusin ja ymmärsin asian.
Dubkov ei ruvennutkaan jakamaan kortteja, vaan nousi, puristi käsiämme,
pyysi istumaan ja tarjosi piippuja, joista me kuitenkin kieltäysimme.
-- Jaha, siinäkö nyt on siis meidän diplomaattimme, joka on vikapää
alkavaan juhlaan, sanoi Dubkov. -- Piru vieköön, överstin näköinen se
on kuin onkin!
-- Hm! panin minä tuntien jälleen kuinka kasvoilleni puhkeaa tuo tyhmän
itserakas hymy.
Minä kunnioitin Dubkovia niinkuin vaan voi kuudentoista ikäinen poika
kunnioittaa seitsemänkolmatta ikäistä ajutanttia, jota kaikki aikuiset
sanovat hyvin eteväksi nuoreksi mieheksi, joka mainiosti tanssii, puhuu
ranskaa, ja joka sydämmessään halveksien nuoruuttani nähtävästi koettaa
sitä peittää.
Kunnioituksestani huolimatta oli minun koko tuttavuuteni aikana
jumalaties mistä syystä vaikea ja epämukava katsoa häntä silmiin.
Myöhemmin tein sen huomion, että minun on kolmenlaisten ihmisten
silmiin vaikea katsoa: niiden, jotka ovat minua paljon pahemmat,
niiden, jotka ovat minua paljon paremmat, ja niiden, joiden kanssa me
emme ota toisillemme sanoaksemme mitä kumpikin tiedämme. Ehkä Dubkov
oli parempi, ehkä myös huonompi minua, mutta varmaa vaan on, että hän
sangen usein valehteli, tunnustamatta valhettaan, -- että minä olin
tuon hänen heikkoutensa huomannut enkä tietysti uskaltanut hänelle
siitä puhua.
-- Pelataan vielä yksi kuningas, sanoi Volodja nytkäytellen olkaansa,
niinkuin isä, ja sekotellen kortteja.
-- Kas kuinka se nyt siihen peliin takertui! sanoi Dubkov: --
lopetetaan toinen kerta. No, taikka sama se, jaa kortit.
Heidän pelatessaan minä tarkastelin heidän käsiään. Volodjalla oli
suuri kaunis käsi, peukalon etäisyys muista sormista ja näiden taivutus
hänen korttia pidellessään, muistutti siihen määrään isän kättä, että
olin hetkeksi valmis luulemaan Volodjan tahallaan pitelevän korttia
niin, että olisi aikaihmisen näköistä; mutta heti kun katsahti hänen
kasvoihinsa, näki selvästi, ettei hän mitään muuta ajatellut kuin
kortteja. Dubkovin kädet sitä vastoin olivat pienet, ikäänkuin
ajettuneet, sisäänpäin kääntyvät, erittäin sukkelat ja hienosormiset,
-- juuri semmoiset kädet, jotka ovat tavallisesti sormuksilla
koristetut ja joita tavataan käsitöihin halukkailla ja kauniita
esineitä rakastavilla ihmisillä.
Luultavasti Volodja jäi tappiolle, sillä se herra, joka katseli hänen
kortteihinsa teki huomautuksen, että Vladimir Petrovitshilla on hirveän
huono onni, ja Dubkov otti portföljinsä, kirjotti sinne jotain sekä
näytti kirjotetun paikan Volodjalle sanoen: "näinkö?"
-- Niin! sanoi Volodja teeskennellyn hajamielisesti katsahtaen kirjaan.
-- Nyt lähtekäämme.
Volodja otti ajoneuvoihinsa Dubkovin, minä ajoin Dmitrin kanssa hänen
vaunuissaan.
-- Mitä ne oikein pelasivat? kysyin minä Dmitriltä.
-- Pikettiä. Se on tyhmä peli, ja yleensäkin on peli tyhmää.
-- Pelaavatko he suurienkin rahojen päälle?
-- Eivät hyvin suurien, mutta on se sittenkin paha.
-- Ettekö te pelaa?
-- En, minä olen päättänyt olla pelaamatta; mutta Dubkovin pitää aina
saada toinen voitetuksi.
-- Eikö se ole huonosti tehty hänen puoleltaan, sanoin minä. -- Volodja
pelaa varmaankin häntä huonommin?
-- Tietysti ei se ole hyvä, mutta ei siinä erikoista pahaakaan ole.
Dubkov pitää pelaamisesta ja osaa pelata, mutta sittenkin hän on
erinomainen ihminen.
-- Enhän minä ollenkaan aikonutkaan... sanoin minä.
-- Eikä saakaan hänestä mitään pahaa ajatella, sillä kyllä hän on hyvä
mies. Ja minä häntä hyvin rakastan ja olen aina rakastava huolimatta
hänen heikkouksistaan.
Minusta vähän näytti, että juuri se kuumuus millä Dmitri puolusti
Dubkovia, osotti hänen jo lakanneen rakastamasta ja kunnioittamasta
tätä, vaikkei hän sitä tunnustanut itsepäisyytensä vuoksi ja siksi
ettei kukaan voisi häntä moittia vaihtelevaisuudesta. Hän oli yksi
niitä ihmisiä, jotka rakastavat ystäviään koko elämän ajan, ei niin
paljon siksi, että nämä ystävät alituisesti pysyisivät heille ystävinä,
kuin siksi, että kerran vaikkapa erehdyksestäkin kiinnyttyään johonkin
ihmiseen he pitävät epärehellisenä enää lakata häntä rakastamasta.