Vaikka kyllä näilläkin ajatuksilla oli kauneutensa.
Toukokuun 8 p:nä, palattuani viimeisestä, uskonnon tutkinnosta, tapasin
kotona tutun räätälikisällin Rosanovin räätäliliikkeestä. Hän oli jo
ennen käynyt koettelemassa mustaa, kiiltoverkaista pukua, joka oli
silloin ainoastaan valkosella rihmalla harsittu, ja tehnyt liidulla
merkkejä, kultanapit kiiltävinä ja silkkipapereihin käärittyinä.
Puettuani tuon puvun ylleni ja huomattuani sen erinomaiseksi, vaikka
tosin St Jérôme vakuutti selässä olevan poimuja, minä menin alakertaan
tyytyväisyyden hymy huulilla, joka aivan tahtomattani levisi
kasvoilleni, ja pistäysin Volodjan luo, koko ajan tuntien päälläni
kotolaisten katseita, jotka eteisestä ja käytävistä minuun ahnaasti
tähdättiin. -- Gavrilo, hovimestari, saavutti minut salissa, toivotti
onnea, ojensi isän käskystä minulle neljä valkoista paperirahaa, ja
sanoi, niinikään isän käskystä, että tästä päivästä alkaen kuski
Kuisma, kevyet nelipyöräiset ja tummanruskea hevonen Sorja olivat koska
hyvänsä käytettävänäni. Minä ilostuin siihen määrään tästä melkein
odottamattomasta onnesta, etten mitenkään kyennyt teeskentelemään
välinpitämättömyyttä Gavrilon edessä, vaan vähän hämmentyneenä ja
hengästyneenä sanoin sen, mikä ensimäiseksi tuli kielelleni, --
muistaakseni, että "Sorja on mainio juoksija." Nähdessäni päät, jotka
pistivät esille eteisen ja käytävän ovista en enää voinut pidättää,
vaan läksin juoksuun salin läpi uudessa kultanappisessa puvussani.
Avatessani Volodjan huoneen ovea, kuului takanani Dubkovin ja
Nehljudovin äänet. He olivat tulleet onnittelemaan minua ja ehdottivat,
että lähtisimme jonnekin päivällisille ja joisimme samppanjaa
ylioppilaaksitulemiseni kunniaksi. Dmitri sanoi nyt lähtevänsä mukaan,
vaikkei hän pidäkään samppanjan juomisesta, ainoastaan juodakseen minun
kanssani _sinun maljan_. Dubkov sanoi minun olevan jostain syystä noin
ylimalkaan överstin näkönen; Volodja ei onnitellut minua, sanoipahan
vaan jotenkin kuivasti, että nyt voimme ylihuomenna matkustaa maalle.
Aivan kuin hän, vaikka kyllä iloisena ylioppilaaksi-pääsemisestäni,
kuitenkin olisi tuntenut jonkinlaista mielikarvautta siitä, että nyt
minäkin olin samanlainen aikaihminen kuin hän. St. Jérôme, joka myöskin
oli tullut luoksemme, sanoi sangen korkealentoisesti, että hänen
tehtävänsä oli nyt loppunut, ettei hän tiennyt, hyvinkö vai huonosti
hän oli sen suorittanut, vaan että oli tehnyt kaiken voitavansa ja että
hän huomenna oli muuttava kreivinsä taloon. Vastaukseksi kaikkeen mitä
minulle puhuttiin, tunsin kuinka vastoin tahtoani kasvoilleni puhkesi
imelä, onnellinen, vähäsen tyhmän itserakas hymy, vieläpä huomasin
saman hymyn tarttuvan kaikkiin muihinkin, joiden kanssa puhuin.
Ja niinpä minulla siis ei ole enää kasvatusjohtajaa, minulla on omat
ajopelit, nimeni on painettu ylioppilasluetteloon, kupeellani on
portepee-miekka, putkavahdit erehtyvät joskus tekemään minulle
kunniaa... minä olen nyt "suuri", -- ja luultavasti onnellinen.
Päivällistä päätimme syödä Jahrin suuressa ravintolassa viiden aikaan,
mutta koska Volodja oli lähtenyt Puhkovin luo ja Dmitri myöskin tapansa
mukaan jonnekin, sanoen olevan ennen päivällistä jotain asiaa
toimitettavana, niin minulla oli kahden tunnin aika käytettävänäni
mihin tahdoin. Jotenkin kauan käyskentelin pitkin huoneita ja katselin
itseäni jokaiseen peiliin, takki milloin kiinni, milloin auki, milloin
ainoastaan ylimäinen nappi kiinni, ja kaikki näytti minusta
erinomaiselta. Sitten, niin kuin minua hävettikin osottautua liian
iloiseksi, en voinut pidättää, vaan menin talliin ja vaunuliiteriin,
tarkastelin Sorjaa, Kuismaa ja ajoneuvoja, jonka jälkeen taas palasin
ja aloin kävellä huoneissa, katsella peiliin ja laskea kukkarossa
olevia rahoja, yhä sama onnellinen hymy kasvoillani. Mutta ei mennyt
tuntiakaan kun jo rupesin tuntemaan ikävää, eli oikeastaan mielipahaa
siitä, ettei kukaan nähnyt minua tässä loisto-asemassani, ja minua
halutti senvuoksi päästä liikkeelle, -- toimimaan. Sen johdosta käskin
valjastaa hevosen ja päätin parhaaksi ajaa keskikaupunkiin Kuznetskin
kadulle tekemään ostoksia.
Muistin, kuinka Volodja päästyään ylioppilaaksi oli ostanut itselleen
kivipainokset Viktor Adamin hevosista, tupakkaa ja piippuja, ja
minustakin nyt näytti välttämättömältä menetellä samoin.
Kaikilta puolen ihmisten katseiden esineenä, auringon kirkkaasti
kimallellessa napeissani, hattuni kokardilla ja miekkani kahvassa minä
saavuin Kuznetskin kadulle ja pysäytin vaunut Daciaron taulumyymälän
eteen. Katsellen joka suunnalle astuin puotiin. Viktor Adamin hevosia
en aikonut ostaa, ettei olisi voitu syyttää minua Volodjan
apinoimisesta. Häveten sitä vaivaa, minkä tuotin auliille myyjälle,
koetin valita kiireesti ostokseni, ja niin tulin ottaneeksi gvashilla
tehdyn naisenpään, joka oli asetettu nähtäväksi ikkunaan, ja maksoin
siitä kaksikymmentä ruplaa. Mutta maksettuani nuo kaksikymmentä ruplan
minusta sittenkin tuntui hävettävältä, että olin noin vähäpätöisillä
ostoksilla vaivannut kahta niin kauniisti puettua myyjää, ja he
näyttivät sitä paitsi liian välinpitämättömästi katsovan minuun.
Tahtoen antaa heidän tuntea kuka minä oikeastaan olin, käänsin huomioni
erääseen hopeakaluun, joka oli lasikotelossa, ja saatuani tietää että
se oli porte-crayon, joka maksoi kahdeksantoista ruplaa, pyysin
käärimään sitä paperiin ja maksoin rahat. Tiedusteluuni minulle
vastattiin, että hyviä piippuja ja hyvää tupakkaa oli saatavana
viereisestä tupakkapuodista; kohteliaasti kumartaen molemmalle
myyjäherralle tulin kadulle, kuva kainalossa. Viereisessä puodissa,
jonka kylttiin oli maalattu sikaria polttava neekeri, ostin -- myöskin
haluten olla ketään matkimatta -- en Zhukovin, vaan Sulttaanitupakkaa,
stampuulipiipun ja kaksi niini- ja ruusupuista piipunvartta. Tullessani
makasiinista ja astuessani ajoneuvoihin huomasin Semjonovin, joka
tavallisessa nutussa, pää kallellaan, nopein askelin kulki käytävällä.
Minua harmitti, ettei hän tuntenut minua. Jotenkin kovalla äänellä
komensin kuskin ajamaan esille, ja istuttuani saavutin Semjonovin.
-- Päivää, sanoin hänelle.
-- Päivää, päivää, vastasi hän mennen edelleen.
-- Miksi ette ole ylioppilaspuvussa? kysyin minä.
Semjonov pysähtyi, siristi silmiään ja paljasti valkoiset hampaansa,
ikäänkuin olisi tehnyt kipeätä katsoa aurinkoa vasten, mutta oikeastaan
vaan osottaakseen välinpitämättömyyttä minun vaunuihini ja pukuuni.
Sanaakaan sanomatta hän katsahti minuun ja meni edelleen.
Kuznetskin sillalta poikkesin kondiittoriin Tverskajan kadulla, ja
vaikka halusin teeskennellä, että minua oli kondiittoriin tuonut
ainoastaan halu lukea sanomalehtiä, en voinut kuitenkaan pidättää, vaan
aloin syödä makeita torttuja toisen toisensa perästä. Huolimatta siitä,
että vähän hävetti sen herran edessä, joka sanomalehtensä takaa
uteliaasti minua silmäili, söin tavattoman nopeasti noin kahdeksan
torttua joka lajia mitä kondiittorissa oli.
Kotiin palattuani tunsin pientä pahoinvointia; mutta siitä vähääkään
välittämättä aloin tarkastaa ostoksiani, joista kuva oli minulle siihen
määrään vastenmielinen, etten ainoastaan ollut sitä raameihin ja
huoneen seinälle panematta, kuten Volodja, vaan visusti piilotin sen
komoodin taakse, mistä sitä ei kukaan voinut nähdä. Porte-crayon ei
minua täällä kotona myöskään miellyttänyt; pistin sen pöytälaatikkoon
lohduttaen itseäni sillä, että tuo kapine oli hopeinen, siis pysyvän
arvoinen ja ylioppilaalle tavallaan sangen tarpeellinen. Tupakkavehkeet
sitä vastoin päätin paikalla panna käytäntöön ja koetella. Avattuani
tupakkipaketin, tarkasti täytettyäni piipun pesän punasenkellertävällä
hienolla sulttaanitupakalla, panin sen päälle kytevän taulan ja
pidellen piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä (se asento oli
erikoisesti mieleeni), aloin vetää savua.
Tupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui
katkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin
aika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja "vetää sisään".
Pian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista,
kuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä
pyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa
miltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat;
huone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla
pääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua
sohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta,
että luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin
kauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä
hakemaan.
Mutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli
kysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin
pitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan,
joka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, -- tuijotin permannolla
makaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin,
ja surullisella pettymyksellä ajattelin: "en kai sitten olekaan vielä
ihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy
olevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja
nimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden
viiksien läpi." Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani,
tultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen
vettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis
lähtemään hänen seurassaan.
-- Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni
jälkiä; -- se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla
polttamatta... Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme
Dubkov.