Kaikki kävi mainiosti latinan tutkintoon asti. Poskeltaan sidottu
kymnasisti oli ensimäinen, Semjonov toinen, -- minä kolmas. Aloinpa
melkein jo ylpeillä ja tosissani arvella, että nuoruudestani huolimatta
olen sentään aika mestari.
Jo ensimäisessä tutkinnossa olivat kaikki kauhun vavistuksella
kertoneet latinan professorista, joka jonkinlaisen pedon tavalla muka
nautti nuorten ihmisten kukistamisesta, erittäinkin omilla varoilla
eläjäin, ja joka muka puhui ainoastaan latinaa tahi kreikkaa. St
Jérôme, joka oli ollut opettajani latinassa, rohkasi mieltäni, ja
minustakin näytti, että kun osaan ilman sanakirjaa kääntää Ciceroa,
muutamia Horation oodeja ja hyvin tunnen Zumptin, minulla oli jotenkin
hyviä edellytyksiä; mutta niin ei käynyt. Koko aamupuolen kuului vaan
puhetta niiden kukistumisesta, jotka olivat olleet esillä ennen minua:
eräälle oli pantu nolla, eräälle toiselle ykkönen, kolmatta oli
haukuttu ja neljäs ajettu ulos j.n.e. Mutta Semjonov ja ensimäinen
kymnasisti tavallisuuden mukaan astuivat rauhallisina esille ja
palasivat, saatuaan 5 kumpikin. Minä jo aavistin onnettomuutta, kun
meidät huudettiin Ikoninin kanssa esille pienen pöydän ääreen, jossa
tuo pelottava professori istui aivan yksin. Pelottava professori oli
pieni, laiha, keltanen mies, jolla oli pitkä, rasvanen tukka ja sangen
miettiväisen näköinen naama.
Hän antoi Ikoninille Ciceron oratsiot ja käski kääntää.
Suureksi hämmästyksekseni Ikonin luki ja käänsikin muutamia riviä
professorin avulla, joka kuiskasi hänelle. Tuntien etevämmyyden noin
heikon kilpailijan rinnalla en voinut olla naurahtamatta, vieläpä vähän
halveksivasti, kun kysymys tuli lauserakennuksen selittämisestä ja
Ikonin jälleen vaipui nähtävästi auttamattomaan äänettömyyteen. Minä
olisin tuolla älykkäällä hiukan ivallisella hymylläni miellyttänyt
professoria, mutta kävi päinvastoin.
-- Varmaankin tiedätte paremmin, koska nauratte, sanoi minulle
professori huonolla venäjänkielellä: -- saamme nähdä. Vastatkaapa te.
Jälestäpäin sain tietää, että latinan professori suosi Ikoninia, joka
päälliseksi asui hänen luonaan. Minä vastasin heti lauseopilliseen
kysymykseen, joka oli Ikoninille asetettu, mutta professori teki
surullisen naaman ja kääntyi minusta poispäin.
-- Hyvä on, tottapa teidänkin vuoronne tulee, että saamme nähdä mitä
osaatte, sanoi hän minuun katsomatta ja alkoi Ikoninille selittää omaa
kysymystänsä.
-- Saatte mennä, lisäsi hän: ja minä näin, kuinka hän arvosanavihkoon
asetti Ikoninille 4. "No, ajattelin minä, eipä se näy olevankaan niin
ankara kuin sanotaan." Ikoninin lähdettyä hän runsaasti viisi minuttia
järjesteli lappuja, niisti nenäänsä, siirteli nojatuoliaan, heittäytyi
siihen, katseli saliin, syrjille, kaikkialle muuanne, vaan ei minuun.
Koko tuo teeskentely näytti hänestä kuitenkin riittämättömältä; hän
avata kirjan ja oli sitä lukevinaan, aivan kuin minua ei olisi lainkaan
ollut. Minä otin askeleen lähemmäksi ja rykäsin.
-- Jaha! teitähän minun pitikin vielä kuulustaa. No, kääntäkäähän
jotain tästä kirjasta, sanoi hän antaen minulle erään kirjan, -- tai
ei, paremmin tästä. -- Hän selaili Horatiusta ja avasi kirjan siltä
kohti, mistä minun käsittääkseni ei kukaan olisi voinut koskaan
kääntää.
-- Tuota en ole lukenut, sanoin minä.
-- Vai niin. Te tahdotte siis semmoisen paikan, jonka olette ulkoa
oppinut, -- mainiota! Ei, mutta kääntäkääpä sentään tuosta.
Jotenkuten aloin pyrkiä ajatuksen perille, mutta professori pudisti
päätään jokaiseen kysyvään katseeseeni ja vastasi huokaisten vaan:
"ei". Vihdoin hän sulki kirjan niin hermostuneen äkillisesti, että oma
sormensa jäi väliin; kiukkuisesti vetäisten sen pois hän antoi minulle
lapun, jossa oli kieliopillinen kysymys ja heittäytyen selkänojaan meni
pahinta uhkaavalla tavalla mykäksi. Aloin vastata, mutta hänen
kasvojensa ilme kytki kieleni, ja kaikki mitä aijoin sanoa, tuntui
minusta väärältä.
-- Ei ollenkaan, ei ollenkaan, ihan väärin, rupesi hän äkkiä sanomaan
huonolla murteellaan ja nopeasti asentoaan muutellen, kumartui sitte
pöytää vasten ja alkoi leikkiä kultasormuksella, joka väljänä tuskin
pysyi hänen vasemman kätensä laihassa etusormessa. -- Ei sovi
tuommoisilla tiedoilla pyrkiä korkeimpaan oppilaitokseen; te
kantaisitte vaan ylioppilaspukua ja sinikaulusta, luette aineenne
pintapuolisesti ja luulette kelpaavanne ylioppilaaksi, ei, hyvät
herrat, tätä ainetta on perusteellisesti tutkittava j.n.e., j.n.e.
Tämän runnellulla kielellä lausutun puheen aikana minä tylsällä
huomiolla katselin hänen alaspainuneita silmiään. Aluksi minua vaivasi,
etten siis suoritakaan tutkintoa kolmantena, sitten se, etten lainkaan
ehkä saa tutkintoa suoritetuksi, ja lopuksi siihen vielä liittyi
loukkaantuminen tehtyyn vääryyteen, loukatun itserakkauden ja
ansaitsemattoman alennuksen tunne; sitä paitsi ylenkatse professoria
kohtaan, tämä kun minun käsitykseni mukaan ei kuulunut comme il faut
ihmisiin, -- minkä keksin nähdessäni hänen lyhyet, kovat ja pyöreät
kyntensä, -- teki nuo tunteet vielä enemmän polttaviksi ja
myrkyllisiksi. Katsahdettuaan minuun ja huomattuaan vapisevat huuleni
ja kyyneltyneet silmäni, hän lienee käsittänyt mielenliikutukseni
pyynnöksi korottaa arvosanaa, ja ikäänkuin säälien minua sanoi (ja
vielä päälliseksi toisen professorin läsnä ollessa, joka oli juuri
tullut paikalle):
-- Olkoon menneeksi, annan teille välttävän arvosanan (se merkitsi 2),
vaikka ette olekaan sitä ansainneet, vaan ainoastaan katsoen
nuoruuteenne ja siinä toivossa, että yliopistossa olette vähemmän
kevytmielinen.
Vieras professori katseli minua ikäänkuin olisi myös sanonut: "siinä
sen nyt näette, nuori mies!" Tuo viimeinen lause saattoi minut
lopullisesti suunniltani. Oli hetki jolloin silmäni menivät usvaisiksi:
pelottava professori pöytineen näytti istuvan jossain kaukaisuudessa ja
hirveän, yksipuolisen selvänä tuli minuun villi ajatus: "mitäpä jos...?
ja mitä siitä tulisi?" Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, vaan
päinvastoin tahtomattani kumarsin erityisellä kunnioituksella
molemmille professoreille ja hiukan naurahtaen, luultavasti samaan
tapaan kuin Ikonin, poistuin pöydän luota.
Tämä vääryys vaikutti minuun silloin siihen määrään voimakkaasti, että
jos vaan olisin saanut menetellä niinkuin tahdoin, olisin keskeyttänyt
tutkinnot. Kadotin kaiken kunnianhimon (ei ollut enää mitään
mahdollisuutta päästä kolmantena), ja kaikki muut tutkinnot suoritin
ilman mitään ahkeroimista tai edes levottomuutta. Yleinen arvosanani
oli kuitenkin yli 4, mutta tämä ei enää lainkaan huvittanut minua; olin
itsekseni päättänyt ja hyvin selvään todistanutkin, että on sangen
tyhmää vieläpä "mauvais genre" koettaa olla ensimäinen, vaan pitää
tehdä niin, ettei olisi liian huono eikä liian hyvä, kuten Volodja.
Tätä sääntöä aijoin noudattaa myöskin vastedes yliopistossa, vaikka
tässä asiassa olinkin ensi kertaa eri mieltä ystäväni kanssa.
Ajattelin nyt ainoastaan ylioppilaspukuani, kolmikulmaista hattua, omia
ajoneuvoja, omaa huonetta ja erittäinkin omaa vapautta.