Seuraavissa tutkinnoissa minulla jo oli paitsi Grappia, jota en pitänyt
tuttavuuttani ansaitsevana, ja Iiviniä, joka jostakin syystä ujosteli
minua, paljon uusiakin tuttavuuksia. Muutamat jo tervehtivät minua.
Ikonin tuli päälliseksi iloseksi minut nähtyään ja ilmaisi aikovansa
uudistaa tutkinnon historiassa. Historian professori oli muka ollut
hänelle epäsuotuisa viime vuoden tutkinnosta asti, jolloin se oli
myöskin muka tahallaan sekottanut häntä. Semjonov, joka pyrki samaan
tiedekuntaan kuin minäkin, nimittäin matemaatiseen, ujosteli yhäkin
tutkintojen loppuun asti kaikkia, istui vaieten yksinänsä käsiinsä
nojautuen ja sormet pistettyinä harmaaseen tukkaansa, ja osasi
erinomaisesti. Hän oli toisena; ensimäisenä oli kymnasisti ensimäisestä
kymnaasista. Tuo oli pitkäkasvuinen, laihanlainen, ruskeatukkainen,
hyvin kalpea nuorukainen. Hänen poskensa oli sidottu mustalla huivilla
ja otsa oli täynnänsä näppylöitä. Kädet olivat laihat ja punaset,
sormet tavattoman pitkät ja kynnet purtu niin, että sormien päät
näyttivät kuin olisivat rihmasiin käärityt. Se kaikki näytti minusta
olevan juuri niin kuin pitikin olla ensimäisellä kymnasistilla. Hän
jutteli kaikkien kanssa, ja kuten kaikki muut niin minäkin tutustuin
hänen kanssaan, mutta hänen käynnissään, huulten liikkeissä ja silmien
mustuudessa taisi huomata jotakin tavatonta, jotakin magneettista.
Matematiikan tutkintoon tulin tavallista aikasemmin. Tunsin tämän
aineen jotensakin hyvin, mutta kuitenkin oli kaksi kysymystä
algebrassa, joita olin saanut opettajalta salatuksi ja joista en
tiennyt niin mitään. Ne kysymykset olivat: yhteenliittämisen teoriia ja
Newtonin binomiaaliväite. Minä istuin takimmaisen pulpetin ääreen ja
koetin viime hetkellä ottaa selkoa noista hämäristä kysymyksistä; mutta
tottumatonna työskentelemään melussa ja ajan lyhyyden tähden en voinut
mitenkään syventyä lukuun.
-- Tuolla hän on, tule tänne Nehljudov, kuului takanani Volodjan tuttu
ääni.
Minä käännyin ja näin veljeni sekä Dmitrin, takit leväällään ja
käsiänsä heilutellen, lähestyvän minua pulpettien välitse. Saattoi heti
huomata heidät toisen kurssin ylioppilaiksi, jotka ovat yliopistossa
kuin kotona. Heidän avatut takkinsa ilmaisivat halveksimista meitä
kokelaita kohtaan, ja meissä kokelaissa se herätti kateutta ja
kunnioitusta. Minun oli sangen mieluista tietää, että ympärilläni
olijat saattoivat nähdä olevani tuttu kahden toisen kurssin ylioppilaan
kanssa, ja minä kiireesti nousin heitä vastaan.
Volodja ei edes voinut olla ilmaisematta ylemmyytensä tunteita.
-- Voi sinua kova-osaista! sanoi hän: -- etkö ole vielä ollut esillä?
-- En.
-- Mitä luet? Etkö ole valmistanut?
-- Kahdesta asiasta en ole selvillä. Tuota en käsitä.
-- Mitä? tuotako? sanoi Volodja ja alkoi minulle selittää Newtonin
binoomia, mutta niin hätäisesti ja epäselvästi, että luettuaan minun
katseessani epäluottamusta tietoihinsa katsahti Dmitriin ja luultavasti
tämänkin silmissä luettuaan saman, punastui, mutta kuitenkin lateli
edelleen jotakin, jota en ymmärtänyt.
-- Ei, odotahan Volodja, annas kun minä koetan selittää, koska vielä
ehdimme, sanoi Dmitri katsahtaen professorien puolelle ja istui
viereemme.
Minä heti huomasin, että ystäväni oli tuossa itsetyytyväisessä
hellyyden mielentilassa, joka aina valtasi hänet, kun hän oli hyvällä
päällä, ja jota minä hänessä erikoisesti rakastin. Ollen hyvin taitava
matematiikassa ja selväpuheinen, hän osasi niin mainiosti selittää
minulle kysymyksen, että muistan sen tähän päivään asti. Mutta juuri
kun hän ennätti lopettamaan, kuului St Jérôme kovalla äänellä sanovan:
à vous, Nicolas! -- ja minä läksin Ikoninin jäljessä pulpetin äärestä,
ehtimättä käydä läpi toista epäselvistä kysymyksistä. Minä tulin sen
pöydän ääreen, jossa istui kaksi professoria ja seisoi kymnasisti
mustan taulun edessä. Kymnasisti johti ripeästi jotakin kaavaa,
liitupalanen paukahteli hänen kädessään taulua vastaan, eikä hän vaan
lakannut kirjottamasta, vaikka professori oli jo sanonut: "riittää", ja
käskenyt meidän ottaa lappumme. "Entäpä jos sattuukin tulemaan
yhteenliittämisen teoriia!" ajattelin minä vapisevin käsin ottaen
lappua leikattujen lappujen pehmeästä läjästä. Ikonin työntäytyi
samalla rohkealla liikkeellä kuin viimekin kerralla koko kyljellään
esille ja valitsematta otti ylimmäisen lapun, katsahti siihen ja kohta
rypisti vihasesti kasvonsa.
-- Aina sattuu tuollaisia perhanan kysymyksiä! murahteli hän.
Minä katsahdin omaani. Voi kauhistusta! Se oli kuin olikin
yhteenliittämisen teoriia!...
-- Mitä on teidän lapussanne? kysyi Ikonin.
Minä näytin hänelle.
-- Tuon kysymyksen tunnen, sanoi hän.
-- Vaihdetaanko?
-- Ei, se on yhdentekevä, tunnen kuitenkin, etten ole sillä päällä, sai
Ikonin kuiskatuksi, kun professori jo käski meidät taulun eteen.
"No, nyt kaikki on hukassa! ajattelin minä, -- aijotun loistavan
tutkinnon sijaan saan ikäni hävetä pahemmin kuin Ikonin." Mutta samassa
Ikonin professorin nähden kääntyi minuun päin, tempasi lapun käsistäni
ja antoi omansa minulle. Minä katsahdin lappuun. Siinä oli Newtonin
binoomi.
Professori oli nuorenlainen mies, kasvojen ilme miellyttävä ja viisas,
minkä saattoi päättää erittäinkin alaotsan tavattomasta kuperuudesta.
-- Eihän herrat vaan vaihtaneet lappuja? sanoi hän.
-- Emme, muuten se vaan antoi minun katsahtaa omaansa, herra
professori, keksi Ikonin, -- ja taaskin tuo sana herra professori oli
viimeinen sana, minkä hän paikaltaan lausui; ja taas kulkien ohitseni
takasin hän samalla tavalla katsahti professoreihin, minuun, hymähti ja
kohautti olkapäitään, kuin olisi sanonut:
-- Mokomakin asia! (Sittemmin sain kuulla, että, Ikonin jo kolmatta
vuotta ilmestyi ylioppilastutkintoa suorittamaan).
Minä vastasin mainiosti kysymykseen, joka oli juuri minulle selitetty,
-- professorikin arveli, että olin vastannut paremmin kuin saattoi
vaatia, ja pani arvo-sanan 5.