Heräsin yöllä moneen kertaan kun pelkäsin nukkuvani liian kauan, ja
olin jo kuudelta pystyssä. Päivä vasta vähän hämärteli ikkunoissa.
Pukeuduin ja vedin jalkaani vuoteen luona olleet puhdistamattomat
saapasrähjät, sillä Nikolai ei ollut vielä ehtinyt suorittaa
aamutoimiaan. Peseytymättä ja aamurukousta toimittamatta suoriusin ulos
ja tulin ensi kerran eläessäni kadulle, jossa ei ollut ketään muuta
kuin minä yksin.
Vastaiselta puolelta, suuren rakennuksen viheriäisen katon takaa
punotti hämärä aamunkoitto. Jotenkin kova yöllinen kevätpakkanen oli
pannut riitaan katulian ja rännipurot; se pisteli jalkoihini ja
nipisteli kasvojani ja käsiäni. Meidän poikkikadullamme ei ollut vielä
ainoatakaan ajuria, joita olisin tarvinnut päästäkseni pian perille ja
sitten palaamaan. Ainoastaan Arbatovan kadulla näkyi jono jotain
kuormia ja kaksi kivityömiestä kulki jutellen ohitseni katukäytävällä.
Noin tuhat askelta käytyäni alkoi tulla vastaani miehiä ja naisia,
jotka kulkivat korit kainaloissa torille, ja myös veden ajajia;
katuristeykseen ilmestyi kahvileivän myyjä; jokin pakari avattiin ja
Arbatovan portilla tapasin vihdoin ajurin, vanhan ukon, joka
nuokkuen torkkui vanhoilla, kuluneilla, paikatuilla, sinertävillä
ajoneuvoillaan. Hereille havahtuessaan hän ei huomannut minulta pyytää
kuin 20 kopekkaa luostariin ja takasin, mutta sitten äkkiä hoksasi, ja
juuri kun olin nousta istumaan, alkoi pieksää hevostaan ohjan perillä
ja ajaa tiehensä. "Täytyyhän hevostakin syöttää! ei auta, herra", hän
höpisi.
Vaivalla sain hänet houkuteltua pysähtymään, kun tarjosin 40 kopekkaa,
Hän pysähtyi, tarkasteli minua huolellisesti, ja sanoi: "istukanhan
sitten." Tunnustaakseni hiukan pelkäsin, että hän vie minut syrjäiseen
kaupunginosaan ja ryöstää siellä rahani. Päästäkseni ylös, tartuin
hänen ryysyisen ajuripukunsa kaulukseen, -- jolloin hänen ryppyinen,
koukistunutta selkää jatkava kaulansa sääliä herättävästi paljastui, --
ja vedin itseni ylös aaltomaiselle, sinertävälle istuimelle, jonka
jälkeen me ajaa tärryytimme alas pitkin Vosdvizhenkan katua. Matkalla
ehdin huomata, että ajoneuvojen selustin oli vuorattu vihertävällä
kangaspalalla, josta ajurin pukukin oli tehty; tuo seikka rauhotti
minua jostakin syystä, enkä enää pelännyt joutumista syrjäkadulle ja
ryöväyksen alaiseksi.
Aurinko oli noussut jo jotenkin korkealle ja kirkkaasti kuultasi
kirkkojen tornikupuja meidän tullessamme luostarin eteen.
Varjopaikoissa oli vielä valta pakkasella, mutta pitkin tienkeskustoja
virtasi nopeita, mutaisia puroja, ja hevonen juosta läiskäsi sulaneessa
loassa. Tultuani luostarin muurien sisälle kysyin ensimäiseltä
kohtaamaltani henkilöltä, miten voisin tavata tuota pappia.
-- Tuolla on hänen kammionsa, sanoi ohimenevä munkki pysähtyen
hetkiseksi osuttamaan pientä rakennusta, jossa oli kuisti oven edessä.
-- Kiitän nöyrimmästi, vastasin.
Mutta mitähän ajattelivat minusta munkit, jotka tuossa toinen toisensa
jäljessä tulivat kirkosta ja kaikki katselivat minua? En minä ollut
aikuinen enkä lapsi; kasvoni eivät olleet pestyt, tukka harjaamaton,
vaatteet tomuiset, saappaat puhdistamattomat ja päälliseksi liassa.
Mihinkähän ihmisluokkaan nuo munkit kuvailivat minun kuuluvan? Hyvin
tarkkaan ne minua vaan tähystelivät. Kaikesta huolimatta kuljin nuoren
munkin opastamaan suuntaan.
Kapealla tiellä, joka vei luostarikammioihin päin, kohtasin
mustapukuisen vanhuksen, joka katseli minua sankkojen harmaiden
silmäkulmainsa alta ja kysäsi: "mitä asiaa minulla oli?"
Vähältä etten sanonut "ei mitään" ja juossut takasin ajurin luo
palatakseni kotiin, mutta rypistyneistä kulmakarvoista huolimatta
vanhuksen kasvot herättivät luottamusta. Sanoin tahtovani tavata
rippi-isääni, ja nimitin hänen nimensä.
-- Tulkaahan mukaani, herraskainen, minä saatan teitä, sanoi hän
kääntyen ja näytti heti arvanneen asiani: -- hän on aamumessulla, kohta
hän tulee.
Vanhus avasi oven ja saattoi minut puhtosen porstuan ja eteisen kautta
puhdasta liinaista permantomattoa myöten kammioon.
-- Odottakaahan täällä, sanoi hän hyvänsuovasti ja rauhottavasti, -- ja
läksi.
Huone, jossa nyt olin, oli sangen pieni ja merkillisen hyvin siistitty.
Huonekaluja oli ainoastaan: vahavaatteella verhottu pikku pöytä, joka
seisoi kahden pienen kaksipuolisen ikkunan välissä. Ikkunoilla oli
kaksi geraniumi-kukkaa, pyhäinkuvain teline ja niiden edessä riippuva
öljylamppunen, yksi nojatuoli ja pari tavallista tuolia. Nurkassa
riippui seinäkello, jonka numerotaulu oli kukkapiirroksilla koristettu,
ja se kävi vaskisten painopulttien avulla. Väliseinällä, jota yhdisti
kattoon puiset, kalkkivärillä valkosiksi pyyhityt säleet (ja jonka
takana oli varmaankin vuode), riippui nauloista kaksi pappisviittaa.
Ikkunat antoivat jotakin valkosta seinää vasten, joka oli niistä noin
sylen päässä. Välillä oli pieni sirenipehko. Mitään ääntä ei päässyt
huoneeseen tunkeutumaan, niin että tässä hiljaisuudessa tuntui heilurin
tasainen, miellyttävä naksutus hyvinkin kovalta ääneltä. Heti kun olin
jäänyt yksikseni tähän hiljaiseen sopukkaan, hypähtivät kaikki entiset
mietteeni ja muistoni äkisti esille päästäni, ikäänkuin niitä ei olisi
ennen ollutkaan, ja minä vaivuin johonkin sanomattoman miellyttävään
mietiskelyyn. Tuo hiukan kellastunut papinkauhtana ynnä sen kulunut
vuorivaate, nuo kirjojen vanhentuneet mustat nahkaselät ja vaskiset
helat, nuo tumman viheliäiset kasvit, niiden tarkasti kasteltu multa ja
pestyt lehdet, ja erittäinkin tuo yksitoikkoinen katkonainen heilurin
naksutus minulle elävästi kertoivat jostakin uudesta, tähän asti
tuntemattomasta elämästä, -- yksinäisyyden, rukouksen, hiljaisen ja
rauhallisen onnen elämästä...
"Kuluu kuukaudet, vierii vuodet, ajattelin minä, mutta tuo munkki pysyy
aina yksinäisenä, rauhallisena, hän yhä tuntee omatuntonsa puhtaaksi
Jumalan edessä ja rukouksensa Hänen kuulemaksi." Puolen tunnin verran
istuin tuolillani, koettaen olla liikkumatta ja hengittämättäkin
ääneeni, jottei olisi häiriytynyt niiden äänten sopusointu, jotka niin
paljon puhuivat minulle. Ja heiluri yhä vaan naksahteli samoin,
oikealle kovemmin, vasemmalle hiljemmin.