"Nyt minä olen menevä ripille ja puhdistun kaikista synneistäni",
ajattelin: "enkä ole enää koskaan syntiä tekevä... (Tässä muistelin
kaikkia niitä syntejä, jotka minua enin vaivasivat). Tahdon tästä lähin
joka sunnuntai välttämättä käydä kirkossa, ja sieltä palattuani luen
vielä tunnin ajan Evankeliumia, sitten jaan tietysti köyhille osan
(kymmenyksen) eli puolikolmatta ruplaa siitä 100-ruplasesta, jonka
tulen saamaan joka kuukausi yliopistoon päästyäni, ja olen sen tekevä
niin, ettei kukaan saa tietää, enkä anna kerjäläisille ylimalkaisesti,
vaan haen käsiini semmoisia köyhiä, orpoja tai mummoja, joista ei
muuten mitään tiedetä.
"Minulla tulee olemaan oma huoneeni (luultavasti St. Jérômen entinen)
ja minä aijon itse sitä siivota ja pitää ihmeteltävän puhtaana;
palvelijaani en pakota mitään minulle itselleni tekemään. Hän on yhtä
hyvä kuin minäkin. Sitten rupean käymään yliopistossa aina jalkasin
(mutta jos saan ajoneuvot, niin myyn ne ja erotan nekin rahat köyhien
varalle), ja yleensä tulen tarkasti täyttämään kaikki (-- mitä tämä
'kaikki' oli, sitä en mitenkään olisi silloin voinut selittää, mutta
elävästi tunsin tarkottavani sillä järkevää, siveellistä, moitteetonta
elämää). -- Kirjotan muistiin kaikki luennot ja luen päälliseksi
aineita eteenpäin, joten ensi kurssilla tulen olemaan ensimäinen, ja
kirjotan väitöskirjan; toisella kurssilla olen edeltäpäin kaikki
tietävä, niin että minä voidaan suoraan siirtää kolmannelle kurssille,
joten siis 18-vuotiaana lopetan luvut ensimäisenä kandidaattina
ja kahdella kultamitalilla palkittuna; -- sitten suoritan
maisteritutkinnon, sitten tohtoritutkinnon ja tulen Venäjän etevimmäksi
tiedemieheksi... ja miksi en voisi olla Europankin etevin tiedemies."
Entä vielä sitten? kysyin itseltäni, -- mutta nyt huomasin, että nuo
mietteet olivat ylpeyttä, syntiä, joka on vielä tänä iltana
tunnustettava papille, ja palasin siis takasin mietteitteni alkupäähän.
"Valmistuakseni luentoihin rupean käymään jalkasin Varpusvuorten
kävelypuistoon; valitsen siellä itselleni paikan jonkun puun juurella
ja luen luentoni: joskus otan evästäkin mukaani, juustoa tai
piirakaisen Pedottin leipomosta, tai muuta. Levähdettyäni rupean
lukemaan jotakin hyvää kirjaa tai piirustelen näköaloja tai soittelen
jollakin soittokoneella (aijoin välttämättä oppia huilua soittamaan).
Sitten on tietysti myös hän kävelevä Varpusvuorilla, ja joskus hän
lähestyy ja kysyy minulta: kuka minä oikeastaan olen? Minä katsahdan
häneen noin vähän surunvoittoisesti ja sanon olevani erään papin poika
ja olevani onnellinen ainoastaan täällä, missä voin olla yksin, ypö
yksin. Hän tarjoo minulle kätensä, sanoo jotakin ja istuu viereeni.
Niin me yhdymme siellä joka päivä, muutumme ikiystäviksi ja minä olen
suuteleva häntä... Ei, se ei ole hyvä. Päinvastoin tästä päivästä
pitäen en aijo katsoa naisiin. En milloinkaan enää mene piikain
puolelle, koetanpa olla menemättä edes ohikaan; ja kun kolmen vuoden
kuluttua pääsen holhuunalaisuudesta, niin menen tietysti heti
naimisiin. -- Rupean alituiseen voimistelemaan ja harjottamaan sopivia
liikkeitä, niin että kahdenkymmenen ikäisenä olen väkevämpi kuin
kukaan. Ensimäisenä päivänä pitelen puoli puutaa viisi minuttia
ojennetuin käsin, toisena päivänä kaksikymmentäyksi naulaa, kolmantena
kaksikymmentäkaksi naulaa ja niin edespäin, kunnes pitelen neljä puutaa
kummassakin kädessäni, jolloin siis olen väkevämpi kuin kukaan
talossamme; ja kun sitten joku saa päähänsä loukata minua tai lausua
jotain alentavaa hänestä, minä käyn kiinni noin yksinkertaisesti vaan
rinnuksiin, nostan miehen sylen verran maasta yhdellä kädellä ja vaan
pitelen häntä siinä, että voimani tuntisi, ja annan sitten mennä; mutta
ei tuokaan oikeastaan ole hyvä: -- ei, en tietysti tee hänelle mitään
pahaa, vaan ainoastaan todistan olevani..."
Älköön moitittako minua siitä, että nuoruuteni mietteet olivat yhtä
lapsekkaat kuin lapsuuden ja poikaijän mietteet. Olen varma siitä, että
jos kohtalo antaa minun elää hyvin vanhaksi ja tämä kertomus saavuttaa
minun ikäni, niin vielä seitsenkymmenvuotisena ukkona olen ajatteleva
yhtä mahdottoman lapsellisesti kuin nytkin. Olen haaveksiva jostakin
ihanasta Mariasta, joka rakastuu minuun, hampaattomaan vanhukseen,
aivan kuin kerran rakastui Maseppaan; siitä, kuinka heikkopäinen
poikani pääsee äkkiä ministeriksi, tai siitä, kuinka minulla kerran on
oleva miljoonien omaisuus. Olen varma, ettei löydy yhtäkään
ihmisolentoa, jolla ei olisi tätä siunattua lohduttavaa haaveilemisen
taipumusta. Mutta lukuunottamatta tuota haaveiden mahdottomuutta, ja
niiden taikamaisuutta, mitkä ominaisuudet ovat yleisiä kaikille
haaveille, voi haaveilla olla kylläkin erilainen luonne eri ihmisiin ja
ikiin nähden. Siihen ikäkauteen, johon poika-ikäni katson päättyvän ja
nuoruuteni alkavan, oli haaveitteni pohjana neljä tunnetta: rakkaus
_häneen_, ajatuksissa väikkyvään naiseen, josta aina samalla tavalla
haaveilin ja jota lakkaamatta odotin jossakin tapaavani. Tämä _hän_ oli
vähäksi osaksi Sonitshka, vähäksi osaksi Masha, Vasilin vaimo, silloin
kuin se pesee pyykkiä punkassa, ja vähäksi osaksi se nainen, jota jo
kauan sitten olin nähnyt teatterissa meidän aitiomme viereisessä
aitiossa, ja jonka valkoisella kaulalla oli ollut jalokiviä. -- Toinen
tunne oli rakkauden rakastaminen. Halutti, että kaikki olisivat minua
tunteneet ja rakastaneet. Halutti sanoa nimeni: Nikolai Irtenjev, ja
että kaikki olisivat siitä uutisesta ihastuneet, tulleet ympärilleni ja
kiittäneet jostakin asiasta. -- Kolmas tunne oli jonkun tavattoman,
kunniata tuottavan onnen toivo. Tämä toivo oli niin voimakas ja sitkeä,
että se lähestyi mielipuolisuutta. Olin niin vakuutettu siitä, että
aivan pian, jonkun erikoisen sattuman nojalla tulen äkkiä maailman
rikkaimmaksi ja kuuluisimmaksi mieheksi, että alituiseen levottomasti
odotin tapahtuvaksi jotain ihmeen tapaista. Joka hetki odotin, että
nyt, nyt se alkaa ja että minä heti saavutan kaiken mitä ihminen
suinkin voi haluta, ja senvuoksi aina kaikkialla pidin kiirettä, siinä
luulossa, että se ehkä jo on alkamassa siellä missä minua ei ole. --
Neljäs ja tärkein tunne oli inho omaan itseeni, ja katumus, mutta se
katumus oli siihen määrään sulautunut onnentoivoon, ettei siinä
itsessään ollut mitään surullista. Näytti niin helpolta ja
luonnolliselta irrottautua koko entisyydestäni, muuttaa, muodostaa
toiseksi kaikki se, mikä oli tähän asti ollut, ja alkaa elämä kaikissa
sen suhteissa aivan uudestaan, että entisyys ei painanut eikä sitonut
minua. Päinvastoin melkein nautin inhostani entisyyteen ja koetin
kuvailla sitä mustemmaksi kuin se olikaan. Mitä mustempi oli muistojen
piiri, sitä puhtaampana ja valoisampana esiintyi nykyisyyden piste ja
sitä kirkkaampina säteilivät tulevaisuuden vesikaarivärit. Tämä
katumuksen ääni ja täydellisentymyksen intohimoinen halu olikin
pääasiallinen sieluntilani puheenalaisena kehityskautena, ja siitäpä
saikin pohjansa minun uusi katsantotapani sekä itseeni, ihmisiin, että
maailmaan. Siunattu, autuas ääni, sinä, joka niin monta kertaa niinä
surullisina hetkinä, jolloin sielu vaieten alistui elämän vääryydelle
ja siveettömyydelle, äkkiä rohkeasti nousit kaikkea valhetta vastaan,
vihamielisesti paljastit entisyyden ja rakkauteen kehottaen viittasit
tuohon kirkkaaseen nykyisyyden pisteeseen lupaillen onnea ja menestystä
tulevaisuudessa, -- sinä siunattu ja autuas ääni! Onko mahdollista,
että joskus lakkaat kuulumasta?