Sinä vuonna kuin tulin ylioppilaaksi sattui pääsiäinen hyvin myöhään,
miltei toukokuun alkuun, joten tutkinnot olivat määrätyt Tuomaan
viikoksi heti pääsiäisen jälkeen, ja piinaviikkona minun oli sekä
paastoominen että lopullisesti valmistuminen tutkintoihin.
Märän lumirännän jälkeen, josta Karl Ivanovitsh aikoinaan sanoi että
"poika oli tullut isäänsä noutamaan", oli sää jo kolmen päivän aikana
lämmin ja kirkas. Kaduilla ei näkynyt enää lumen hituistakaan, vaan sen
likanen taikina vaihtui märän kiiltävään katuun ja kiirehtiviin
rännipuroihin. Katoillakin päivänen sulatteli jo viimeisiä jäännöksiä,
aitauksen takana olevissa puissa alkoivat lehtien nuput jo paisua,
pihalla oli tunkion ohi kulkeva talliin vievä polku jo kuivana, ja
portaiden edessä kivien välissä viherteli sammalruohoa. Oli tuo
erikoinen kevään kevät, joka voimakkaimmin vaikuttaa ihmismieleen:
kirkasta, kaikkialla loistelevaa, ei kuumaa auringonpaistetta, puroja,
päiviä, tuoksuvaa tuoreutta ilmassa ja pitkiä läpinäkyviä pilviä
hennonheleällä sinitaivaalla. En tiedä syytä, mutta minusta näyttää,
että suuressa kaupungissa on kevään ensimäisellä heräämisellä vielä
tuntuvampi ja voimakkaampi vaikutus mieleen kuin maalla ollessa, --
tosin näkee vähemmän kuin ollen luonnon helmassa, mutta sitä enemmän
aavistaa. Minä seisoin ikkunan luona, jonka kaksoislasien läpi
aamu-aurinko heitti permannolle tomuisen valovirran. Olin
luokkahuoneessa, johon olin äärettömästi kyllästynyt, ja ratkaisin
mustalla taululla jotakin pitkää algebrallista yhtälöä. Toisessa
kädessäni minulla oli kulunut Frankerin "Algebra", toisessa pieni
liitupalanen, jolla olin jo tahrannut molemmat käteni, kasvoni ja
kyynäspääni. Nikolai, esiliinassa, hihat ylös käärittyinä, naputteli
pihdeillä pois kittiä ja veti nauloja siitä ikkunasta, joka avautui
puutarhaan päin. Hänen toimensa ja siitä syntyvä koputus eksyttivät
huomiotani. Sitäpaitsi olin perin huonolla, tyytymättömällä tuulella.
Ei minulle mikään oikein luonnistunut: jo laskuni alussa tein virheen,
joten oli alkaminen uudestaan, olin kahdesti pudottanut liituni, tunsin
kasvoni ja käteni tahrautuneiksi, pyyhin oli joutunut kateisiin.
Nikolain askartelemisesta syntyvä melu kidutti kipeästi hermojani. Teki
mieli kiukustua ja torua, minä viskasin liidun ja algebran pois ja
aloin kävellä edestakasin huoneessa. Silloin muistin, että meidän oli
nyt meneminen ripille ja että siis oli välttäminen kaikkea pahuutta; ja
yhtäkkiä minuun tuli omituinen nöyryyden mieliala ja minä tulin
Nikolain luo.
-- Annappas kun autan sinua, Nikolai, sanoin minä, laittaen ääneni
mahdollisimman nöyräksi; ajatus, että menettelen hyvin, kun voitin
harmini ja autan häntä, saattoi minut vielä nöyrääkin nöyremmäksi.
Kitti oli jo irti naputettu, naulat poistetut; mutta vaikka Nikolai
kaikin voimin kiskoi säpeistä, eivät ikkunakehykset sittenkään
heltineet irti.
"Jos kehys nyt irtaantuu, kun minä vedän, niin se merkitsee, että on
synti jatkaa lukua ja minä lakkaan." Kehys liikahti toiselta syrjältä
ja irtaantui.
-- Mihin se on vietävä? kysyin minä.
-- Antakaahan olla, kyllä minä tässä tulen toimeen, vastasi Nikolai
nähtävästi kummastuneena ja arvattavasti tyytymättömänä innostukseeni:
-- niitä ei saa sekottaa, ne ovat minulla siellä vintikopukassa
numerojärjestyksessä.
-- Minä merkitsen sen, sanoin minä nostaen kehystä.
Vaikka kopukka olisi ollut parin virstan päässä ja kehys kahta
painavampi, olisin minä ollut luullakseni hyvin tyytyväinen. Minun teki
mieli näännyttää itseäni palvelemalla Nikolaita. Kun palasin, olivat
tiilikivipalaset ja suolatötteröt jo siirretyt ikkunanrinnalle ja
Nikolai pyyhki siivellä hiekkaa ja uneliaita kärpäsiä ulos ikkunasta.
Tuore, tuoksuva ilma oli jo täyttänyt huoneen. Kaupungista päin kuului
liikkeen melua ja puutarhasta varpusten viserrystä.
Kaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen
ilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia
Nikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan
päin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.
Jokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni
vallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon
viherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet
sorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat
paisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien
lintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava
aita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen
auringonpaiste, -- se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin
uudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se
todella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka
kaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo
kolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen,
jopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja
samaa. "Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha
olinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan
tulevaisuudessa tuleva!" sanoin itsekseni: -- "pitää nyt vaan pian,
pian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää."
Tästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien
ja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan
sumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa,
avaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson
läpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään
sateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean
puutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat --
yhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja
näkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan
sateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: "kuinka olenkaan tainnut
nukkua tämmöisen illan yli!" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan
nauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei
tarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota
tähän aikaan sain kokea.