Siitä pitäen muodostui minun ja Dmitri Nehljudovin välille vähän
kummalliset, mutta silti erittäin miellyttävät suhteet. Muitten läsnä
ollessa hän ei kääntänyt minuun melkein mitään huomiota; mutta heti kun
satuimme yhtymään kahden kesken, istuuduimme johonkin kodikkaaseen
sopukkaan, aloimme keskustella, unohdimme kaikki, emmekä huomanneet
kuinka aika lentää.
Me keskustelimme sekä tulevasta elämästä että taiteesta,
virkapalveluksesta, avioliitosta, lasten kasvatuksesta, eikä mieleemme
milloinkaan juolahtanut, että kaikki mistä puhelimme oli hirveän
joutavaa. Varmaankaan se siitä syystä ei juolahtanut mieleemme, että
tuo joutavuus oli viisasta ja suloista joutavuutta; ja nuorena sitä
vielä antaa arvoa viisaudelle ja uskoo siihen. Nuoruudessa ovat kaikki
sielun voimat suunnatut tulevaisuutta kohden; tuo tulevaisuus
näyttäytyy monipuolisissa ja ihanissa muodoissa semmoisten toiveiden
valaisemana, jotka eivät perustu menneisyyden kokemukseen, vaan
kuviteltuun onnen mahdollisuuteen; ja yksistään vaan ymmärretyt,
yhteisiksi tunnetut tulevaisuuden haaveet tuottavat jo semmoisinaankin
todellista onnea tällä iällä. Metafyysillisissä keskusteluissa, jotka
olivat välillämme tavallisimmat, minä erittäin rakastin sitä hetkeä,
jolloin ajatukset alkoivat yhä nopeammin seurata toinen toistaan, ja
tullen yhä enemmän abstraktisiksi muuttuivat vihdoin niin epäselviksi,
ettei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta lausua niitä, jolloin tuli
lausuneeksi ihan toista kuin ajatteli. Rakastin sitä hetkeä, jolloin
kohoten yhä ylemmäs ja ylemmäs ajattelemisen alalla yhtäkkiä saavutti
sen koko äärettömyyden ja tunsi siis mahdottomuuden mennä kauemmas.
Kerran pääsiäisenä Nehljudov oli niin kokonaan kaikellaisiin
huvituksiin antautunut, ettei kertaakaan puhellut kanssani, vaikka kävi
useasti päiväänsä meillä, ja tuo loukkasi minua siihen määrään, että
hän uudestaan näytti minusta ylpeältä ja epämiellyttävältä ihmiseltä.
Odotin vaan tilaisuutta osottaa hänelle, etten pane vähintäkään arvoa
hänen seuraansa ja ettei minulla ole mitään erikoista kiintymystä
häneen.
Ensi kerran kun hän laskiaisen jälkeen taas tahtoi virittää keskustelun
välillemme, minä sanoin, että täytyy muka lukea läksyjä, ja menin
yläkertaan; mutta neljänneksen tunnin kuluttua joku aukasi
luokkahuoneen oven, ja Nehljudov lähestyi minua.
-- Häiritsenkö? kysyi hän.
-- Ette, vastasin minä, vaikka olisin tahtonut sanoa, että minulla
todella oli työtä.
-- Miksi siis läksitte Volodjan luota? Emmehän ole pitkään aikaan
jutelleet keskenämme. Mutta minä olen siihen jo niin tottunut, että
tuntuu ikäänkuin jotakin puuttuisi.
Harmini meni siinä silmänräpäyksessä ohitse ja Dmitri muuttui minusta
jälleen samaksi hyväksi ja herttaiseksi mieheksi.
-- Te varmaankin tiedätte miksi läksin? sanoin minä.
-- Saattaa olla, vastasi hän istuutuen viereeni: -- mutta jos
lähimaille arvaankin, niin en kuitenkaan voi sitä sanoa, jotavastoin te
voitte, sanoi hän.
Minä sanonkin: -- läksin senvuoksi, että olin suuttunut teihin... en
suuttunut, mutta minua harmitti. Sanalla sanoen: pelkään aina, että te
halveksitte minua sen johdosta, että olen vielä näin nuori.
-- Tiedättekö miksi olemme niin lähestyneet toisiamme? sanoi hän
hyväsydämmisellä ja viisaalla katseella vastaten minun tunnustukseeni:
-- miksi pidän teistä enemmän kuin niistä ihmisistä, jotka ovat minulle
tutumpia ja joiden kanssa olen enemmän tekemisissä? Äsken se minulle
selvisi. Teillä on merkillinen ja harvinainen ominaisuus --
avosydämmisyys.
-- Niin, minä puhun aina juuri niitä asioita, joita hävettää tunnustaa,
vahvistin minä: -- mutta ainoastaan niille, joihin luotan.
-- Niinpä kyllä, mutta luottaakseen toiseen täytyy olla hänen kanssaan
täydellinen ystävä; me emme kuitenkaan vielä ole teidän kanssanne
ystävyksiä, Nicolas; muistatteko mitä puhuimme ystävyydestä: ollakseen
todellinen ystävä, täytyy luottaa toisiinsa.
-- Luottaa siihen, että sitä minkä teille sanon, sitä ette kellekään
ilmaise, sanoin minä. -- Mutta juuri kaikkein tärkeimpiä ja
mieltäkiinnittävimpiä ajatuksia me emme millään ehdolla sano toinen
toisillemme.
Ja mitä inhottavia ajatuksia! niin alhaisia ajatuksia, että jos
olisimme tienneet joskus pitävän tunnustaa ne omiksemme, niin emme
olisi koskaan uskaltaneet niitä ajatella.
-- Tiedättekö mikä ehdotus tuli päähäni, Nicolas? lisäsi hän nousten
tuolilta ja hymähdellen hieroen käsiään yhteen. -- _Tehkäämme_ se, ja
te tulette näkemään kuinka hyödyllistä se on oleva meille kummallekin:
päätetään, että tulemme tunnustamaan toisillemme kaikki. Me tutustumme
perin pohjin toisiimme, eikä meitä enää hävetä; mutta ettemme
tarvitsisi pelätä syrjäisiä, päättäkäämme _ettemme koskaan emmekä
kenellekään_ puhu toisistamme. Tehkäämme niin.
Ja me todellakin _teimme niin_. Mitä siitä seurasi, sen kerron vasta.
Kirjailija Karr on sanonut, että jokaisessa ystävyydessä on kaksi
puolta: toinen rakastaa, toinen sallii rakastaa, toinen suutelee,
toinen asettaa poskensa suudeltavaksi. Tuo on ihan oikein; ja meidän
ystävyydessämme minä suutelin, mutta Dmitri asetti poskensa
suudeltavaksi; vaikka tosin kyllä hänkin oli valmis minua suutelemaan.
Me rakastimme tasaisesti, sillä molemmin puolin tunsimme ja
kunnioitimme toisiamme: mutta tuo ei estänyt hänen vaikuttamasta
minuun, ja minun alistumasta hänen vaikutukseensa.
On itsestään selvää, että Nehljudovin vaikutuksen alaisena minä
ehdottomasti omistin myöskin hänen ajatussuuntansa, jossa oli pääasiana
hyve-ihanteen innokas jumaloiminen, ja vakaumus, että ihmisen tarkotus
on alituisesti täydellisentyä. Koko ihmiskunnan parantaminen, kaikkien
inhimillisten paheiden ja onnettomuuksien poistaminen tuntui silloin
helposti toimeenpantavalta asialta, -- hyvin helpolta ja
yksinkertaiselta näytti myöskin oman itsensä parantaminen, kaikkien
hyveiden omistaminen ja onnelliseksi tuleminen...
Vaikka, -- jumala yksin tietää, olivatko nuo nuoruuden jalot haaveet
niinkään naurettavia, ja kuka on siihen syypää, etteivät ne
toteutuneet...