Volodja virui jalat sohvalla ja pää käteen nojautuneena luki jotakin
ranskalaista romaania, kun minä iltatuntien päätyttyä tavallisuuden
mukaan tulin hänen huoneeseensa. Hän hetkeksi kohautti päätänsä
katsahtaakseen minuun -- tehden siis aivan yksinkertaisen ja
luonnollisen liikkeen, -- mutta se pani kuitenkin minut punastumaan.
Minusta näytti, että hänen katseessaan oli kysymys: miksi olin tullut
tänne, ja pään nopealla kumarruksella takasin entiseen asentoon hän
tuntui tahtovan minulta salata tuon katseen merkitystä. Tämä taipumus
panna arvoa yksinkertaisimpiinkin liikkeihin oli kuvaavana luonteeni
piirteenä tällä iällä. Tulin pöydän ääreen ja myöskin otin kirjan
käteeni; mutta ennen kuin aloin lukea, tulin ajatelleeksi, että oli
oikeastaan naurettavaa ettemme puhu mitään, vaikkemme koko päivään
olleet toisiamme nähneet.
-- Kuules, aiotko olla kotona tänä iltana?
-- En tiedä, kuinka niin?
-- Muuten vaan, sanoin minä, ja huomattuani, ettei keskustelu ala
sujua, otin kirjan ja rupesin lukemaan.
Merkillistä oli, että kahden kesken ollessamme saatoimme tuntikausia
olla puhumatta keskenämme, mutta ei tarvinnut olla läsnä kuin aivan
puhumatoinkin kolmas henkilö, niin Volodjan ja minun välillä saattoi
syntyä mitä huvittavimpia ja monipuolisimpia keskusteluja. Oli kuin
olisimme liian hyvin toisiamme tunteneet. Mutta tuntea toista liian
paljon ja liian vähän on yhdellä tavalla esteenä lähestymiselle.
-- Onko Volodja kotona? kuului etehisestä Dubkovin ääni.
-- On, sanoi Volodja, laskien jalat sohvalta ja pannen kirjat pöydälle.
Dubkov ja Nehljudov astuivat sisälle päällysnutut yllä ja hatut päässä.
-- No, lähdemmekö teatteriin, Volodja?
-- Ei, ei minulla ole aikaa, vastasi Volodja punastuen.
-- Mitä joutavia! lähdetään nyt vaan.
-- Eihän minulla ole pilettiäkään.
-- Pilettiä saa ovella niin paljon kuin haluaa.
-- Odotas, tulen kohta takasin, vastasi Volodja vältellen ja läksi
huoneesta olkaansa kohauttaen.
Tiesin, että Volodjan teki kovasti mieli lähteä teatteriin, johon
Dubkov häntä pyysi, -- että hän kieltäytyi ainoastaan rahan puutteen
vuoksi, ja että hän nyt oli lähtenyt lainaamaan hovimestarilta viisi
ruplaa ensi rahansaantiin asti.
-- Päivää _diplomaatti_! sanoi Dubkov antaen minulle kättä.
Volodjan toverit sanoivat minua diplomaatiksi senvuoksi, että kerran
päivällisen jälkeen mummo-vainaja oli heidän läsnä ollessaan ruvennut
puhumaan meidän tulevaisuudestamme ja sanonut Volodjan antautuvan
sotilasuralle, mutta että minun hän toivoi tulevan diplomaatiksi, joka
on puettu mustaan frakkiin ja kammattu à la coq, mikä mummon mielestä
oli diplomaattisen uran välttämätön ehto.
-- Minne se Volodja meni? kysyi minulta Nehljudov.
-- Enpä tiedä, vastasin minä ja punastuin sitä, että he varmaankin
arvaavat syyn Volodjan lähtöön.
-- Varmaan hänellä ei ollut rahaa! niinkö? lisäsi hän selittäen hymyni
myöntämiseksi. -- Ei minullakaan ole rahaa, tottapa sinulla on, Dubkov?
-- Katsotaan, sanoi Dubkov vetäen esiin kukkaronsa ja
tunnustellen hyvin tarkkaan siinä olevia muutamia pikkurahoja
lyhykäisillä sormillaan. -- Tuossa on viisi-kopekkainen, tuossa
kaksikymmen-kopekkainen, ja muuten -- (hän vihelsi)!
Samassa tuli Volodja sisälle.
-- No? lähdetkö mukaan?
-- En.
-- Kuinka naurettava sinä olet! sanoi Nehljudov: -- miksi et voi sanoa
suoraan, ettei sinulla ole rahoja? Ota minun pilettini jos tahdot.
-- Entä sinä itse?
-- Hän lähtee serkkujen loosiin, sanoi Dubkov.
-- Taikka en lähde ollenkaan.
-- Mikset?
-- Siksi että kuten tiedät en rakasta istua loosissa.
-- Mikset?
-- En vaan rakasta, minua hävettää.
-- Taas tuota vanhaa lorua! en voi ymmärtää miksi sinua hävettää olla
siellä missä kaikki ovat iloset sinun olemisestasi. Se on naurettavaa,
mon cher.
-- Minkä sille taitaa, si je suis timide! Ihan varmaan et ole
kertaakaan eläessäsi punastunut, mutta minä punastun joka hetki
vähimmistäkin syistä! sanoi hän punastuen tätäkin sanoessaan.
-- Savez vous, d'où vient votre timidité?... d'un excès d'amour propre,
mon cher, sanoi Dubkov isällisellä äänellä.
-- Mikä ihmeen excès d'amour propre se olisi! vastasi Nehljudov, johon
kalikka oli käynyt. -- Päinvastoin, olen ujo siksi, että minulla on
liian vähän amour propre; minusta näyttää, päinvastoin, että minun
seurassani on tukala, ikävä... juuri senvuoksi...
-- Pueppa nyt, Volodja! sanoi Dubkov käyden hänen olkapäihinsä ja
riisuen häneltä takkia. -- Ignat, tuo herralle vaatteet!
-- Ja juuri senvuoksi minulle usein tapahtuu... jatkoi Nehljudov.
Mutta Dubkov ei enää kuunnellut häntä. "Tra-la-ta-ra-ra-la-la", alkoi
hän laulaa.
-- Et sinä niin vähällä pääse, sanoi Nehljudov: -- minä todistan
sinulle, ettei ujous lainkaan seuraa itserakkaudesta.
-- Todistat sillä että tulet mukaan, et muuten.
-- Johan sanoin, etten tule.
-- No niin jää sitten tänne ja todista diplomaatille; hän kertoo
meille, kun palaamme.
-- Todistan kuin todistankin, väitti Nehljudov lapsekkaan
itsepintaisesti: -- kunhan vaan palaatte pian.
-- Mitä sanotte: olenko minä itserakas? sanoi hän istuutuen viereeni
heidän lähdettyään.
Vaikka minulla olikin valmis mielipide, hätäännyin tästä
odottamattomasta kysymyksestä siihen määrään, etten pitkään aikaan
voinut vastata hänelle.
-- Luullakseni olette, sanoin minä tuntien kuinka ääneni vapisee ja
kuinka punastun ajatellessani, että nyt on aika tullut minun hänelle
todistaa olevani viisas: -- luullakseni jokainen ihminen on itserakas,
ja mitä ihminen tehneekin hän tekee kaikki itserakkaudesta.
-- Mikä siis on mielestänne itserakkaus? sanoi Nehljudov hymyillen
vähän ylenkatseellisesti, kuten minusta näytti.
-- Itserakkaus, sanoin minä, -- on vakaumus siitä, että minä olen
parempi ja viisaampi kaikkia muita.
-- Mutta miten voisivat kaikki olla semmoisessa luulossa.
-- En tiedä onko se oikein vai väärin, mutta sitä ei kukaan muu
tunnusta; olen vakuutettu, että minä olen viisaampi kuin kukaan muu
maailmassa, ja olen myös varma siitä, että tekin olette samasta asiasta
vakuutettu itsenne suhteen.
-- Ei, minä sanon itsestäni ensimäiseksi, että olen tavannut ihmisiä,
joita pidän itseäni viisaampina, sanoi Nehljudov.
-- Se on mahdotonta, vastasin minä varmasti.
-- Oletteko todellakin sitä mieltä? sanoi Nehljudov tarkasti
tähystellen minua.
-- Ihan varmaan, vastasin minä.
Ja samassa juolahti mieleeni ajatus, jonka heti paikalla lausuinkin.
-- Minä todistan sen teille. Miksi rakastamme itseämme enemmän kuin
muita?... Siksi, että pidämme itseämme muita parempina, enemmän
rakastettavina. Jos me pitäisimme muita itseämme parempina, niin me
myös muita rakastaisimme enemmän kuin itseämme, mutta eihän semmoista
koskaan tapahdu. Tai jos tapahtuukin, niin olen sittenkin oikeassa,
lisäsin minä, itseeni tyytyväisenä hymyillen.
Nehljudov oli hetken aikaa vaiti.
-- Enpä olisi todellakaan luullut, että olette niin viisas! sanoi hän
minulle niin hyväntahtoisesti ja miellyttävästi hymyillen, että
yhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut tavattoman onnellinen.
Kehuminen vaikuttaa niin valtavasti ihmisen mieleen, että sen
suloisessa ilmakehässä tuntui todellakin kuin olisin tullut entistä
paljon viisaammaksi ja ajatuksia alkoi toinen toisensa perästä hirveän
nopeasti tulvata päähäni. Itserakkaudesta me huomaamattamme siirryimme
keskustelemaan yleensä rakkaudesta, ja tuosta aineesta riitti
keskusteluja pohjattomiin. Vaikka meidän keskustelumme syrjäisestä
olisivat voineet näyttää kokonaan järjettömiltä -- ja hyvinhän ne
olivatkin epäselvät ja yksipuoliset, -- niin oli niillä meidän
mielestämme kuitenkin suuri merkitys. Sielumme olivat niin
yhdensointuisiksi soinnutetut, että vähinkin kosketus toisen
soittimelle kajahutti samaa soitinta toisessa. Me nautimme juuri tuosta
eri kielien yhteissoinnista, ja koskettelimme niitä tahallamme
keskusteluissa. Meistä näytti, ettei riitä sanoja eikä aikaa
ilmaistaksemme toisillemme kaikkia niitä ajatuksia, jotka pyrkivät
esille.