Vaikka Volodjan ystävien piirissä minun oli näytteleminen osaa, joka
loukkasi itserakkauttani, niin kuitenkin rakastin istua hänen
huoneessaan, kun hänellä oli vieraita, ja vaieten tarkastaa kaikkea
mitä siellä tehtiin. Kaikista useimmin kävi Volodjan luona ajutantti
Dubkov ja ylioppilas, ruhtinas Nehljudov. Dubkov oli pieni, suonikas,
ruskeatukkainen mies. Hän ei enää ollut nuoren nuori, ja oli vähän
lyhytjalkainen, mutta muuten jotenkin mukavan näköinen, ja aina
iloinen. Hän oli niitä rajotettuja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri
tämän rajallisuutensa vuoksi, -- jotka eivät kykene näkemään asioita
eri puolilta ja jotka ovat alituisesti innoissaan. Näiden ihmisten
arvostelut ovat yksipuoliset ja virheelliset, mutta aina
puhdassydämiset ja viehättävät. Tuo heidän ahdas itsekkyytensäkin
tuntuu jostakin syystä anteeksiannettavalta ja hyvältä. Paitsi sitä
miellytti sekä Volodjaa että minua Dubkovissa kaksi ominaisuutta, --
nimittäin hänen sotilaallinen ulkomuotonsa, ja etenkin hänen ikänsä,
jota juuri sen ikäisillä miehillä on jostakin syystä tapana yhdistää
säädyllisyyden (comme il faut) käsitteeseen, mikä näinä ikävuosina
arvostellaan sangen yleväksi. Tosin Dubkov oli todellakin sitä mitä
voisi sanoa "un homme comme il faut." Ainoa mikä minua ei miellyttänyt
oli se, että Volodja toisinaan ikäänkuin häpesi hänen edessään minun
kaikkia viattomimpiakin tekoja ja erittäinkin minun nuoruuttani.
Nehljudov oli rumanpuoleinen: pienet harmaat silmät, matalanlainen
jyrkkä otsa, suhteettoman pitkät kädet ja jalat, jota kaikkea ei voinut
sanoa juuri kauniiksi piirteiksi. Kaunista oli hänessä ainoastaan hänen
tavattoman pitkä kasvunsa, kasvojen hieno väri ja mainiot hampaat.
Mutta näissä kasvoissa oli kaikkien huomiota herättävää alkuperäistä
tarmokkuutta; -- sen vaikuttivat nuo kapeat kiiltävät silmät ja tuo
vaihteleva milloin ankara milloin lapsellisen epämääräinen hymyilyn
ilme.
Hän tuntui olevan hyvin ujo, sillä vähäpätöisinkin seikka pani hänet
korviin asti punastumaan; mutta tämä hänen ujoutensa ei ollut samaa
kuin minun. Mitä enemmän hän punastui sitä enemmän hänen kasvonsa
ilmaisivat päättäväisyyttä. Aivan kuin hän itse olisi suuttunut
heikkouteensa.
Vaikka hän näytti olevan hyvin hyvässä ystävyyden suhteessa Dubkovin ja
Volodjan kanssa, saattoi kuitenkin huomata, että ainoastaan sattumus
oli heidät yhdistänyt. Heidän kehityssuuntansa olivat kokonaan
erilaiset: Volodja ja Dubkov ikäänkuin pelkäsivät kaikkea mikä vivahti
totiseen keskusteluun ja tunteellisuuteen; Nehljudov sitä vastoin oli
äärimmäinen intoilija ja usein hän ivasta huolimatta antautui
keskustelemaan filosoofisista kysymyksistä ja tunteista. Volodja ja
Dubkov puhuivat mielellään rakkautensa esineistä (ja he saattoivat
yhtäkkiä olla rakastuneet moniin tai kumpikin samoihin); mutta
Nehljudov sitävastoin oli aina tosissaan vihanen, kun tehtiin
viittauksia hänen rakkaudestansa erääseen _punatukkaiseen_.
Volodja ja Dubkov laskivat toisinaan hyväntahtoista pilaa omaisistansa:
mutta Nehljudov kiivastui ylenmäärin, jos epäedulliselta puolelta
arvosteltiin hänen tätiänsä, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista ylevää
jumaloimista. Volodja ja Dubkov ajoivat toisinaan illallisen jälkeen
jonnekin ilman Nehljudovia, ja sanoivat häntä _neitseeksi_.
Ruhtinas Nehljudov hämmästytti minua ensi näkemältä sekä puheellaan
että ulkomuodollaan. Mutta vaikka meillä oli ajatustavassa paljon
yhteistä, -- taikka ehkä juuri senvuoksi, -- ei hän herättänyt ensi
näkemältä minussa suinkaan ystävyyttä.
Minua ei miellyttänyt hänen nopea vilkkuilemisensa, hänen luja
äänensä, hänen ylpeä muotonsa, ja erittäinkin tuo täydellinen
välinpitämättömyys, jota hän minua kohtaan osotti. Keskustellessamme
teki usein tavattomasti mieleni vastustaa häntä; rangaistukseksi hänen
ylpeydestään olisin tahtonut puhua hänet pussiin, todistaa hänelle,
että olen viisas sittenkin, vaikkei hän olekaan minua huomaavinaan.
Ujouteni kuitenkin esti minua siitä.