Ylioppilaaksi pääsemiseeni ei ollut enää kuin muutama kuukausi. Lukuni
kävivät hyvin. Opettajia odottaessa ei minua vallannut pelko, vaan
tunsin päinvastoin jonkinlaista nautintoa oppitunnin alkaessa.
Minua huvitti lausua opittu läksyni selvästi ja kuuluvasti. Valmistuin
matemaattiseen tiedekuntaan, ja tämän vaalin, totta puhuakseni, olin
tullut tehneeksi ainoastaan siksi, että sanat: siinukset, cosinukset,
differentiaalit, integraalit j.n.e. suuresti miellyttivät minua.
Olin kasvultani matalampi Volodjaa, leveäharteinen ja lihava, olin
kuten ennenkin ruma, ja kuten ennenkin kärsin siitä. Koetin näyttää
originellilta. Eräs seikka lohdutti minua: isä sanoi kerran minusta,
että minulla on viisas naama, ja sen minä uskoin täydellisesti.
St Jérôme oli minuun tyytyväinen, kehui minua, enkä minä enää lainkaan
vihannut häntä, vaan päinvastoin, kun hän sanoi, että semmoisilla
taipumuksilla, semmoisella järjellä varustettuna kuin minä, täytyi
helposti voida suorittaa se tai tuo, -- niin minusta näytti, että pidän
hänestä.
Havaintojen tekeminen piikain kamarissa oli jo aikaa sitten päättynyt,
minua hävetti piilottautua ovien taakse, ja sitä paitsi oli Mashan
rakkaus Vasiliin hiukan kylmentänyt minua. Mutta lopullisesti paransi
minut tästä onnettomasta intohimosta Vasilin naiminen, johon minä itse
hänen pyynnöstään hankin isän suostumuksen.
Kun nuoret, kantaen konvehtitarjotinta, ilmestyivät isää kiittämään, ja
Masha, sininauhainen pitsimyssy päässä, kiitti jostakin myös meitä
kaikkia, olkaan suudellen, tunsin ainoastaan pomaadan hajua hänen
hiuksistaan, vaan en vähintäkään kiihtymystä.
Yleensäkin aloin vähitellen vapautua poika-ikäni virheistä,
lukuunottamatta tosin yhtä päävirheistä, jonka oli saattaminen
minulle vielä paljon vahinkoa elämässä -- nimittäin taipumustani
järkeilemiseen.