Mummo heikkoni päivä päivältä; hänen kellonsa, Gashan toruileva
ääni ja ovien paiskaaminen yhä useammin kuului hänen huoneestaan päin,
eikä hän ottanut meitä puheillensa enää kabinetissaan, istuen
voltaire-nojatuolissaan, vaan makuuhuoneessa, maaten korkealla
vuoteellaan pitsityynyjensä keskellä. Tervehtiessäni häntä huomasin
hänen kädellään vaalean kellertävää, kiiltävää turvotusta, ja hänen
huoneessaan tuntui samallainen raskas ilma, jota viisi vuotta sitten
tunsin äiti-vainajan huoneessa. Lääkäri kävi kolmasti päiväänsä hänen
luonaan, olipa jo pidetty muutamia neuvotteluja useampienkin lääkärien
kesken. Mutta hänen luonteensa, hänen ylpeä ja juhlallinen tapansa
kaikkia kotolaisia ja erittäinkin isää kohtaan olivat aivan
entisellään; yhä entiseen tapaan hän venytteli sanojaan, kohotti
silmäkulmiaan ja sanoi: "ystäväni."
Mutta nytpä muutamaan päivään ei meitä oltu päästetty enää hänen
luokseen ja eräänä aamuna St Jérôme kesken tuntia ehdotteli että
lähtisin Ljubotshkan ja Katinkan kanssa ajelemaan. Vaikka rekeen
istuessani kyllä huomasinkin, että mummon ikkunan kohdalla katu oli
peitetty olkiin ja että sinisiin takkeihin puettuja miehiä seisoi
portillamme, en voinut vieläkään ymmärtää, miksi meitä lähetettiin
ajelemaan näin omituisella ajalla. Sinä päivänä ajelun aikana me
Ljubotshkan kanssa olimme jostakin syystä tuommoisella erikoisen
iloisella tuulella, jolloin jokainen mitättöminkin tapaus, jokainen
sana, jokainen liike panee nauramaan.
Kulkukauppias tarttuen päälaella kantamaansa vakkaseen livistää
edestämme kadun yli, ja me nauramme. Ryysyinen Vanjka ohjan periä
huiskuttaen ja hevosen nelistäessä koettaa ajaa ohitsemme, ja me
hahatamme. Filipin piiska tarttuu reen jalakseen; hän käännähtää sitä
irrottamaan, ja me olemme kuolla nauruun. Mimmi sanoo tyytymättömänä,
että ainoastaan tyhmät nauravat syyttä, -- ja Ljubotshka, kasvot
hehkuksissa pidätetystä naurusta, katsoo minuun silmäkulmiensa alta.
Meidän katseemme kohtaavat toisensa ja me purskahdamme sellaiseen
homerolaiseen nauruun, että kyyneleet tulevat silmiimme emmekä me voi
hillitä naurun puuskauksia, jotka ovat meidät tukehuttaa. Tuskin olimme
ehtineet vähän rauhottua, kun minä katsahdan Ljubotshkaan ja lausun
sovitun sanasen, joka oli meillä ollut joku aika sitten muodissa ja
joka aina herätti naurua, ja me jälleen purskahdamme nauruun.
Ajaen kotiportin eteen minä olin avaamaisillani suuta tehdäkseni
Ljubotshkalle naaman, kun silmiäni kohtasi ruumisarkun musta kansi,
joka oli asetettu portaittemme ovenpuoliskoa vasten, ja suuni jäi
tuohon vääristettyyn asemaan.
-- Votre grand'mère est morte! sanoo St Jérôme tullen kalpeana meitä
vastaan.
Kaiken aikaa kun mummon ruumis on talossa, tunnen raskasta kuoleman
kammoa, se on: aivan kuin ruumis olisi elävä ja epämiellyttävästi
muistuttaisi minua siitä, että minunkin on joskus kuoleminen, jota
tunnetta on jostakin syystä totuttu pitämään surun tunteena. En minä
kaipaa mummoa, ja tuskinpa häntä kukaan todenperästä kaipaa. Huolimatta
siitä, että huone on täynnänsä surupukuisia vieraita, ei hänen
kuolemaansa kukaan sure, paitsi yksi henkilö, jonka luonnoton suru
sanomattomasti ihmetytti minua. Ja tämä henkilö oli sisäpiika Gasha.
Hän piiloutui ylisille, sulkeutui sinne, itki lakkaamatta, kirosi
olemassaoloaan, repi tukkaansa, ei tahtonut kuulla mitään neuvoja ja
sanoi, että rakkaan rouvan kadotettua on kuolema hänelle ainoa
lohdutus.
Toistan uudelleen, että tunteiden asioissa on kaiken todennäköisyyden
puute totuuden paras tunnusmerkki.
Mummoa ei enää ollut, mutta yhä vielä meidän kodissamme elivät
muistelemiset ja puhelemiset hänestä. Nämä puheet koskivat etupäässä
sitä testamenttia, jonka hän oli ennen kuolemaansa tehnyt ja jonka
sisältöä ei tuntenut kukaan paitsi hänen testamenttinsa toimeenpanija,
ruhtinas Ivan Ivanovitsh. Mummon palvelusväen joukossa huomasin
jonkinlaista mielenkiihkoa, kuulin usein arveluita siitä, kuka joutuu
kenenkin palvelijaksi, ja itsekin tunnustaakseni ajattelin ehdottomalla
ilolla, miten me nyt vastaanotamme perinnön.
Kuuden viikon kuluttua Nikolai, tuo meidän talomme alituinen
uutislehti, kertoi minulle, että mummo oli jättänyt koko omaisuutensa
Ljubotshkalle, määräten holhoojaksi Ivan Ivanovitshin, eikä isää.