Siitä pitäen kun Volodja pääsi ylioppilaaksi oli isä hyvin ilosella
tuulella ja tavallista useammin söi päivällistä mummon luona. Tosin
hänen iloisuuteensa, kuten olin saanut Nikolailta tietää, oli syynä se,
että hän oli viime aikoina hyvin paljon voittanut. Sattuipa toisinaan
niinkin, että hän iltasin ennen klubiin menoa pistäytyi luoksemme,
istautui pianon ääreen, kokosi meidät kaikki ympärilleen ja polkien
tahtia pehmosilla kengillään (hän ei voinut kärsiä korkoja, eikä
koskaan niitä käyttänyt), lauloi mustalaislauluja. Ja olisipa pitänyt
silloin nähdä hänen lempilapsensa Ljubotshkan koomillista innostusta!
Ljubotshka jumaloi häntä. Joskus saapui isä tunnille ja ankaran
näköisenä kuunteli kuinka minä lausuin läksyäni, mutta niistä
muutamista sanoista, joilla hän tahtoi minua oikaista, huomasin, ettei
hän tunne hyvin sitä ainetta, jota minulle opetetaan. Toisinaan hän
salaa iski silmää ja teki merkkejä, kun mummo alkoi torua ja olla
kaikille syyttä vihanen. "Kylläpä se nyt löylyytti _meitä_, lapset",
sanoi hän sitten. Yleensä hän vähitellen laskeutui silmissäni siitä
saavuttamattomasta korkeudesta, johon lapsellinen mielikuvitukseni oli
hänet asettanut. Yhä samalla rakkauden ja kunnioituksen tunteella
suutelin hänen suurta valkoista kättänsä, mutta en enää karkoittanut
luotani arvostelua hänestä ja hänen toimistaan. Mieleeni tuli
ehdottomasti sellaisia ajatuksia hänestä, jotka minua pelottivat. En
unohda koskaan erästä tapausta, joka synnytti minussa paljon tuollaisia
ajatuksia ja tuotti minulle paljon siveellisiä kärsimyksiä.
Kerran myöhään illalla hän mustaan hännystakkiin ja valkoseen liiviin
puettuna tuli vierashuoneeseen ottaakseen Volodjan mukaansa
tanssiaisiin. Volodja pukeutui omassa huoneessaan. Mummo odotti
makuuhuoneessa, että Volodja tulisi hänelle näyttäytymään (sillä
hänellä oli tapana jokaisten tanssiaisten edellä kutsua Volodja
luoksensa, siunata häntä, tarkastaa hänen pukuaan ja antaa ohjeita).
Ainoastaan yhdellä lampulla valaistussa salissa käyskentelivät Mimmi
Katinhan kanssa edestakasin, mutta Ljubotshka istui pianon ääressä ja
harjotteli Fieldin toista konserttia, joka oli äiti-vainajan
lempikappale.
En ole koskaan kenenkään ulkonäössä tavannut niin suurta
sukuyhtäläisyyttä, kuin oli sisareni ja äitini välillä. Tämä
yhtäläisyys ei ollut kasvoissa eikä ruumiinrakennuksessa, vaan jossakin
sanoin selittämättömässä asiassa: käsissäkö, käyntitavassa, äänen
erikoisessa laadussa vai muutamissa lausetavoissa. Kun Ljubotshka
suuttuneena sanoi: "ei ikipäivinä", niin tuon sanan _ikipäivinä_, jota
äidinkin oli tapana usein käyttää, hän lausui niin, että pieni "iki"
tuntui olevan ainoastaan valmistus ensi tavun kovaan painoon
sanassa päivinä; mutta vielä harvinaisempi oli yhtäläisyys hänen
pianonsoitossaan ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa: hän korjasi
pukuaan samalla tavalla, samalla tavalla käänsi vasemmalla kädellä
lehtiä ylhäältä, samalla tavalla kiukustuneena löi kädellään pianon
koskettimia ja sanoi: "herranen aika!" -- samaa oli myös tuo sanoin
kuvaamaton soiton hienous ja selvyys, tuon ihmeen ihanan fieldiläisen
soiton, jota osuvasti sanotaan jeu perlé, ja jonka ihanuutta eivät ole
voineet saada unohtumaan mitkään nykyisten pianonsoittajain konstit.
Isä tuli huoneeseen nopein, pienin askelin, -- tuli Ljubotshkan luo,
joka herkesi soittamasta hänet nähtyään.
-- Ei, soita vaan Ljubotshka, soita, sanoi hän istuttaen Ljubotshkaa
uudelleen: -- tiedäthän kuinka rakastan sinua kuunnella...
Ljubotshka jatkoi soittoa, ja isä istui häntä vastapäätä nojaten
päätään kättä vastaan; sitten, äkisti nytkäyttäen olkapäätään hän nousi
ja alkoi kävellä pitkin huonetta. Pianon ohi kulkiessaan hän joka kerta
pysähtyi ja kauan tarkkaan tähysteli Ljubotshkaa. Hänen liikkeistään ja
käynnistään huomasin hänen olevan kiihottuneena. Käveltyään jonkun
kerran edestakasin salissa hän pysähtyi Ljubotshkan tuolin taakse,
suuteli häntä mustaan päähän ja sitten pian kääntyen rupesi jälleen
kävelemään. Kun kappale oli loppunut ja Ljubotshka tuli häneltä
kysymään: "kuinka se oli soitettu?" niin hän sanaakaan sanomatta otti
hänen päästään ja alkoi suudella häntä otsaan ja silmiin semmoisella
hellyydellä, jota en ollut koskaan ennen hänessä nähnyt.
-- Voi, herranen aika, sinähän itket! sanoi Ljubotshka äkkiä ja
päästäen käsistään hänen kellonketjunsa tuijotti häneen suurilla
hämmästyneillä silmillä. -- Anna anteeksi, isä kulta, ihan unohdin että
se oli äidin kappale.
-- Ei, ystäväni, soita vaan useammin, sanoi hän liikutuksesta
vapisevalla äänellä: -- kunpa tietäisit kuinka minun tekee hyvää saada
itkeä sinun kanssasi...
Hän suuteli vielä kerran Ljubotshkaa ja koettaen päästä sisällisen
liikutuksensa herraksi, olkapäitänsä nytkäytellen meni siihen
käytävään, joka vie Volodjan huoneeseen.
-- Volodja! etkö jo ala joutua? huudahti hän pysähtyen keskelle
käytävää. Samassa kulki hänen ohitsensa sisäpiika Masha, joka herran
huomattuaan peräytyi ja tahtoi kiertää. -- Sinä se aina vaan kaunistut,
sanoi hän kumartuen Mashan luo.
Masha punastui ja kumarsi päänsä vielä alemmaksi. -- Älkää, kuiskasi
hän.
-- Volodja, etkö jo tule? toisti isä nytkähdellen ja yskähdellen, kun
Masha oli kulkenut hänen ohitsensa ja hän oli huomannut minut...
Minä rakastan isää, mutta ihmisen ymmärrys elää riippumatta hänen
sydämmestään ja usein tuopi sinne ajatuksia, jotka loukkaavat tunnetta,
-- jotka ovat käsittämättömät ja julmat. Ja vaikka koetin pitää näitä
ajatuksia kaukana itsestäni, niin ne tulivat sittenkin...