Niin se on, mitä edemmäs siirryn kuvailemaan tätä elämäni kautta sitä
raskaammaksi ja vaikeammaksi se minulle käy. Ani, ani harvoin tapaan
tämän ajan muistojen joukossa sen todellisen lämpimän tunteen hetkiä,
joka niin kirkkaasti ja alituisesti valaisi elämäni alkua. Ehdottomasti
haluaisin pian päästä poika-ikäni erämaan ohitse ja saavuttaa sen
onnellisemman ajan, jolloin uudelleen todellisesti hieno, hyvä
ystävyyden tunne kirkkaasti valaisi tämän ikäkauden loppupuolta ja
laski perustuksen uudelle ihanan runollisuuden täyttämälle nuoruuden
ajalle.
En rupea tunti tunnilta seuraamaan muistojani, vaan heitän ainoastaan
pikaisen katsahduksen niiden tärkeimpiin kohtiin siltä ajalta, johon
olen kertomukseni kehittänyt, -- siihen aikaan, jolloin läheisesti
tutustuin erään harvinaisen miehen kanssa, jolla oli ratkaiseva ja hyvä
vaikutus minun luonteeseeni ja kehitykseni suuntaan.
Volodja oli näinä päivinä pääsevä ylioppilaaksi, opettajat kävivät
nyt jo erikseen hänen luonansa, ja kateudella ja ehdottomalla
kunnioituksella minä kuulin, kuinka hän, reippaasti lyöden liidulla
mustaa taulua vasten, puhui funktioneista, siinuksista, koordinaateista
j.n.e., jotka minusta tuntuivat olevan saavuttamattoman viisauden
merkkejä. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen kokoontuivat
kaikki opettajat, ynnä kaksi professoria mummon huoneeseen ja isän ja
muutamien vieraiden läsnä ollessa toimittivat yliopistollisen tutkinnon
kokeen, jossa Volodja mummon suureksi iloksi osotti tavattomia tietoja.
Minullekin tehtiin kysymyksiä muutamissa aineissa, mutta minä
osottauduin sangen huonoksi ja professorit näyttivät koettavan peittää
tietämättömyyttäni mummon edessä, mikä seikka hävetti minua vieläkin
enemmän. Minuun ei kuitenkaan pantu suurtakaan huomiota, sillä olin
vasta viidentoista ikäinen ja tutkinto oli lupailtava siis vasta vuoden
kuluttua. Volodja tuli alas ainoastaan päivällisten ajaksi, kaiket
päivät ja illatkin hän vietti yläkerrassa lukien, hän teki sitä omasta
halusta eikä pakosta. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, ei tahtonut
suorittaa tutkintoa tyydyttävästi, vaan kiitettävästi.
Ja niin koittaa ensimäisen tutkinnon päivä. Volodja pukee yllensä
pronssinappisen, sinisen frakin, kultakellon ja kiillotetut saappaat;
portaiden eteen ajaa isän avovaunut, Nikolai heittää polstan syrjään ja
Volodja ajaa St Jérômen kanssa yliopistoon. Tytöt, erittäinkin Katinka
katsovat riemuissaan ja ihastuksissaan ikkunasta ajoneuvoihin nousevan
Volodjan solakkaa olentoa, isä sanoo: "Jumalaa suokoon hänelle onnea",
ja mummo, joka myös kömpii ikkunan ääreen, tekee kyyneleet silmissä ja
koko ajan mumisten ristinmerkkiä Volodjan jälkeen, kunnes vaunut
katoavat kulman taa.
Volodja palaa takasin. Kaikki hyökkäävät häneltä kysymään: "kuinka
kävi? kuinka paljon sait?" mutta hänen ilosista kasvoistaan jo kohta
näkee, että kaikki on käynyt hyvin. Volodja oli saanut viisi ääntä.
Seuraavana päivänä hän saatetaan samoilla onnentoivotuksilla ja
pelolla, ja vastaanotetaan samalla maltittomuudella ja ilolla. Niin
menee yhdeksän päivää. Kymmenentenä päivänä on viimeinen, kaikkein
vaikein tutkinto, nimittäin -- uskonnon. Kaikki seisovat ikkunan
ääressä ja vielä suuremmalla maltittomuudella odottavat häntä. Kello on
jo kaksi, mutta Volodjaa ei näy.
-- Herranen aika! Tuolla, tuolla he tulevat!! huutaa Ljubotshka
painautuen ikkunaa vastaan.
Ja todellakin, vaunuissa istuu St Jérômen vieressä Volodja, ei
kuitenkaan enää sinisessä hännystakissa ja harmaassa lakissa, vaan
ylioppilaan puvussa, sininen vaatekaulus jäykkänä, kolmikulmainen hattu
päässä ja kullattu miekka kupeella.
-- Kunpa _sinä_ nyt olisit elossa! huudahtaa mummo nähtyään Volodjan
ylioppilaspuvussa, ja menee tainnoksiin.
Kasvot loistavina Volodja hyökkää etehiseen, suutelee ja syleilee
minua, Ljubotshkaa, Mimmiä ja Katinkaa, joka tällöin punastuu korvia
myöten. Volodja on haltioissaan riemusta. Ja kuinka sievä hän on tuossa
puvussa! Kuinka tuo sininen kaulus sopii hänen tuskin näkyviin mustiin
viiksiinsä! Mitkä hienot pitkät vyötärykset hänellä on, mikä ylevä
käynti! Tänä muistopäivänä kaikki syövät päivällistä mummon huoneessa,
kaikkien kasvoilta loistaa ilo, ja jälkiruuan aikana ilmestyy
hovimestari sopivan juhlallisena ja samalla ilosena, tuoden valkoseen
pyyhinliinaan käärityn samppanjapullon. Mummo juo ensi kerran äidin
kuoleman jälkeen samppanjaa, juo maljan pohjaan, toivottaen Volodjalle
onnea, ja häneen katsoessaan itkee jälleen riemusta. Nyt Volodja saa jo
ajella yksin aivan omissa vaunuissa, hän ottaa ystäviä vastaan
luonansa, polttaa tupakkaa, ajaa tanssiaisissa ja näinpä kerran hänen
juovan omassa huoneessaan tuttujensa kanssa kaksi pulloa samppanjaa,
jolloin he joivat joka maljan joidenkin salaperäisten naisolentojen
terveydeksi ja kinailivat siitä kenen osaksi tulee le fond de la
bouteille. Hän syö kuitenkin päivällistä säännöllisesti kotona ja
päivällisen jälkeen entiseen tapaan istuutuu kabinettiin salaperäisesti
keskustelemaan Katinkan kanssa: mutta mikäli voin kuulla minä, joka en
ota osaa heidän keskusteluihinsa, he ainoastaan puhelevat lukemiensa
romaanien sankareista ja sankarittarista, mustasukkaisuudesta,
rakkaudesta, enkä mitenkään voi ymmärtää mitä hauskuutta heillä on
tämmöisistä keskusteluista ja miksi he niin vienosti hymyilevät ja niin
kiivaasti kiistelevät.
Yleensä alan huomata, että Katinkan ja Volodjan välillä on olemassa,
paitsi ymmärrettävää lapsuudentoverien keskuista ystävyyttä, vielä
joitakin kummallisia suhteita, jotka edentävät heitä meistä ja
salaperäisesti yhdistävät heitä toisiinsa.