Tuskin uskotaan minua, kun kerron millaiset olivat poika-ikäni
rakkaimmat ja alituiset ajatukset, -- niin suuressa ristiriidassa ne
olivat ikäni ja asemani kanssa. Mutta minun mielestäni ristiriita
ihmisen aseman ja hänen siveellisen pyrintönsä kanssa on totuuden
varmin tunnusmerkki.
Sen vuoden aikana, jona vietin yksinäisyyden, itseeni keskitettyä
siveellistä elämää, ehtivät kaikki abstraktiset kysymykset ihmisen
tarkotusperästä, tulevasta elämästä, sielun kuolemattomuudesta astua
eteeni; ja lapsellinen heikko ymmärrykseni koetti kokemattomuuden koko
kiihkolla päästä niiden kysymysten perille, joiden tekeminen edustaa
ihmisjärjen korkeinta astetta, mutta joiden ratkaisu ei ole tämän
järjen vallassa.
Ihmisjärki näyttää minusta jokaisessa eri henkilössä kulkevan samaa
kehityksensä tietä, jota myöten sen kehitys kulkee kokonaisissa
sukupolvissa; eri filosoofisten järjestelmäin perusajatukset näyttävät
minusta muodostavan ihmisjärjen erottamattomia osia, mutta jokainen
ihminen enemmän tai vähemmän selvästi tietää niistä jo ennen kuin tunsi
mitään filosoofisia järjestelmiä.
Nämä ajatukset esiintyivät järjelleni niin hämmästyttävän selvinä, että
yritin niitä elämäänikin sovittaa, kuvaellen olevani ensimäinen, joka
olen keksinyt niin yleviä ja hyödyllisiä totuuksia.
Kerran sain päähäni, että onni ei riipu ulkonaisista seikoista, vaan
meidän suhteistamme näihin seikkoihin, -- että ihminen, joka on
tottunut kärsimyksiä kestämään, ei voi olla onneton, ja totuttaakseni
nyt itseäni kestävyyteen minä tavattomasta kivusta huolimatta pitelin
viisi minuttia erältään ojennetuin käsin Tatishtshevin sanakirjoja, tai
menin kopukkaan ja pieksin selkääni nuoralla niin tuntuvasti, että
kyyneleet väkisinkin nousivat silmiini.
Toisen kerran taas, kun muistin että kuolema odottaa minua joka hetki,
joka minutti, ja voimatta käsittää kuinka ihmiset tähän saakka eivät
ole ymmärtäneet, että onnellinen voi olla ainoastaan käyttäen hyväkseen
nykyisyyttä ja ollen ajattelematta tulevaisuutta, päätin ja kolmen
päivän kuluessa toteutinkin sen, että jätin lukuni ja ainoastaan
vuoteella viruen luin hauskuudekseni jotain romaania ja söin
mesileipiä, joita ostelin viimeisillä rahoillani.
Toisen kerran taas seistessäni taulun edessä ja piirrellessäni siihen
liidulla kaikellaisia kuvioita hämmästytti minua yhtäkkiä ajatus: minkä
vuoksi sopusuhtaisuus miellyttää silmää? mitä on sopusuhtaisuus? Se on
synnynnäinen tunne, vastasin itselleni. Mihin se perustuu? Onko siis
elämän jokaisessa kohdassa sopusuhtaisuutta? Päinvastoin, tuossa olkoon
elämä -- ja minä piirustin taululle soikean kuvion. -- Elämän jälkeen
sielu siirtyy ikuisuuteen; tuo olkoon ikuisuus -- ja minä piirsin
soikean kuvion toisesta päästä viivan taulun ääreen asti. Mutta miksi
ei ole toisella puolella samallaista viivaa? Ja mitä ikuisuutta voikaan
oikeastaan olla yksipuolisesti ainoastaan toiselta puolelta? Me
varmaankin olemme olleet olemassa ennen tätä elämää, vaikka olemme
sittemmin kadottaneet muiston siitä.
Tämä mietelmä, joka tuntui minusta erinomaisen uudelta ja selvältä ja
jonka yhteyttä vaivalla voin nähdä nyt, miellytti minua suuresti ja
minä otin paperin esittääkseni sen kirjallisesti; mutta tällöin tuli
päähäni niin pohjaton ajatusten paljous, että minun piti nousta ja
ruveta kävelemään huoneessani. Tultuani ikkunan ääreen kääntyi huomioni
hevoseen, jota kuski paraillaan valjasti vesirattaiden eteen, ja kaikki
ajatukseni keskittyivät ratkaisemaan kysymystä: mihin eläimeen tai
ihmiseen siirtyy tuon hevosen sielu, kun se kuolee? Samassa kulki
Volodja huoneen läpitse ja hän hymähti huomatessaan minun jotain
mietiskelleen, ja tämä hymy oli riittävä saadakseen minun ymmärtämään,
että kaikki mitä olin ajatellut oli hirveän joutavata.
Olen tämän minulle jostakin syystä muistettavan tapauksen kertonut
ainoastaan antaakseni lukijalle käsityksen siitä minkä suuntaiset
järkeilemiseni olivat.
Mutta mihinkään filosoofiseen suuntaan en ollut niin innostunut kuin
skeptisismiin, joka yhteen aikaan saattoi minut miltei mielisairauteen.
Kuvailin, että paitsi minua ei ollut ketään eikä mitään olemassa koko
maailmassa, -- että esineet eivät ole esineitä, vaan kuviomuotoja,
jotka ilmestyvät ainoastaan silloin kuin käännän niihin huomion, ja
että nuo kuviot heti häviävät, kun lakkaa niitä ajattelemasta. Sanalla
sanoen, minä yhdyin Schellingin kanssa siihen vakaumukseen, etteivät
esineet ole olemassa, vaan ainoastaan minun suhteeni niihin. Toisinaan
minä tämän alituisen idean vaikutuksesta jouduin sellaiseen
mielettömyyteen, että äkkiä katsahtamalla vastakkaiseen suuntaan
toivoin äkkiarvaamatta tapaavani tyhjyyden (néant) sieltä missä minua
ei ollut.
Mikä surkuteltava, mitätön toiminnan kimmotin onkaan ihmisen ymmärrys!
Heikko ymmärrykseni ei voinut tunkeutua läpitunkemattomaan, mutta
ylivoimaisissa yrityksissä kadotti toisen toisensa perästä niistä
vakaumuksista, joihin elämäni onnen vuoksi minun ei olisi pitänyt
koskaan kajota.
Kaikesta tästä raskaasta siveellisestä ponnistuksesta ei tuloksena
ollut muuta kuin turha järjen kekseliäisyyden kehittyminen, joka
heikonsi minussa tahdon voimaa, ynnä tottumus alituiseen siveelliseen
eristelemiseen, joka hävitti tunteen tuoreuden ja arvostelun selvyyden.
Abstraktiset ajatukset kehittyvät ihmisen taipumuksesta saattaa
tietoisuuteensa hetkellistä sieluntilaansa ja siirtää se muistoon.
Taipumukseni abstraktisiin mietteihin kehitti minussa siihen määrään
luonnottomasti tietoisuuden, että useinkin, alettuani ajatella ihan
yksinkertaista asiaa, jouduin pääsemättömiin ajatusteni erittelemisiin;
en enää ajatellut kysymystä, joka oli edessäni, vaan ajattelin sitä
mitä ajattelin. Kysyin itseltäni: mitä ajattelen? ja vastasin:
ajattelen, mitä ajattelen? Mutta mitä minä nyt ajattelen? Minä
ajattelen, että ajattelen, mitä ajattelen? j.n.e. Ymmärrys sotki
ymmärrystä...
Aika lailla nuo filosoofiset havainnot sentään kutkuttivat
itserakkauttani: usein kuvailin olevani suuri mies, joka levittää
maailmalle uusia totuuksia ja ylpeänä omasta arvostani silmäilin alas
muihin kuolevaisiin, mutta, kumma kyllä, jouduttuani näiden
kuolevaisten yhteyteen minä aristelin jokaista heistä, ja mitä ylemmäs
usotin itseni sitä vähemmin osasin toisten seurassa ilmaista tätä oman
arvon tuntoa, enkä voinut edes päästä ujostelemasta jokaista
pienintäkin sanaa ja liikettä.