VIHA.

Niin, tämä oli todellista vihan tunnetta, ei semmoista vihaa, josta

ainoastaan kirjotetaan romaaneissa ja johon voin olla uskomatta, ei

semmoista, joka muka nauttii pahan tekemisestä ihmiselle, vaan

semmoista vihaa, jota seuraa vastustamaton inho asianomaiseen ihmiseen,

vaikka tämä ihminen näyttäisi ansaitsevan kunnioitusta, -- joka tekee

vastenmieliseksi hänen tukkansa, kaulansa, käyntinsä, äänensä, kaikki

hänen jäsenensä, kaikki hänen liikkeensä, ja samassa kuitenkin jollakin

käsittämättömällä voimalla vetää hänen luoksensa ja panee levottomalla

tarkkaavaisuudella seuraamaan kaikkia hänen vähimpiäkin tekoja.

Semmoista inhoa minä tunsin St Jérômeen.

St Jérôme oli asunut meillä jo puolitoista vuotta. Arvostellen nyt

kylmäverisesti tätä miestä, pidän häntä hyvänä ranskalaisena, mutta

ranskalaisena mitä suurimmassa määrässä. Hän ei ollut tyhmä, oli

jotenkin hyvin oppinut ja täytti hyvin velvollisuutensa meihin nähden,

mutta hänessä oli tuo hänen kansalaisilleen omituinen ja venäläiselle

luonteelle niin vieras keveän itsekkyyden, kunnianhimon, röyhkeyden ja

alkuperäisen itseluottamuksen piirre. Tuo kaikki oli minulle ylen

vastenmielistä. On itsestään ymmärrettävää, että mummo oli hänelle

selittänyt mielipiteensä ruumiinrangaistuksesta niin ettei hän

uskaltanut lyödä meitä; mutta siitä huolimatta hän usein uhkasi antaa

selkään erittäinkin minulle, ja lausui sanan fouetter (jotenkin

fouatter) niin inhottavasti ja semmoisella painolla, kuin olisi minun

pieksämiseni tuottanut hänelle mitä suurinta nautintoa.

En yhtään pelännyt rangaistuksen kipua, en ollut koskaan sitä kokenut,

mutta yksin ajatuskin, että St Jérôme voi lyödä minua, saattoi minut

tukehutetun epätoivon ja vihan raskaaseen mielialaan.

Olihan joskus sattunut, että Karl Ivanovitsh harmistuessaan oli

toiminut linjaalin tai remmin välityksellä, mutta tätä muistelen ilman

vähintäkään apeutta. Siihenkin aikaan, josta nyt puhun (jolloin olin

neljäntoistavuotias), jos vaan Karl Ivanovitsh olisi sattunut lyömään

minua, olisin kylmäverisesti hänen iskujansa kantanut. Karl

Ivanovitshia minä rakastin, muistin häntä siitä saakka kuin itseänikin,

ja olin tottunut pitämään häntä perheemme jäsenenä; mutta St Jérôme oli

ylpeä, itseensä tyytyväinen mies, jota kohtaan minulla ei ollut mitään

muita tunteita kuin tuo ehdoton kunnioitus, jota kaikki muutkin suuret

minussa herättivät. Karl Ivanovitsh oli lystikäs lastenhoitaja-ukko,

jota minä rakastin sydämmestäni, vaikka tosin asetin kuitenkin

alapuolelle itseäni, yhteiskunnallista asemaamme lapsellisesti

arvostellessani.

St Jérôme sitävastoin oli sivistynyt, kaunis, nuori keikari, joka aina

asetti itsensä kaikkien muiden rinnalle.

Karl Ivanovitsh torui ja rankaisi meitä aina kylmäverisesti; näkyi että

hän piti tuota tosin välttämättömänä, mutta kaikessa tapauksessa

epämiellyttävänä velvollisuutena. St Jérôme sitävastoin rakasti

esiintyä rankaisijana; rangastessaan hän näytti sitä tekevän enemmän

omaksi huviksensa kuin meidän hyödyksemme. Hän nautti omasta

ylevyydestään. Hänen komeat ranskalaiset lauseensa, joissa hän käytti

voimakkaita korkoja viimeisellä tavulla, olivat minusta sanomattoman

inhottavia. Karl Ivanovitsh käytti suuttuessaan sanoja: "nukkekomedia,

vallaton nulikka, espanjalainen laastari". St Jérôme nimitti meitä

mauvais sujet, vilain garnement y.m. nimityksillä, jotka loukkasivat

oman arvoni tuntoa.

Karl Ivanovitsh käski meitä polvillemme, kasvot nurkkaan päin

kääntyneinä, ja rangaistuksena oli se ruumiillinen kipu, jonka tämä

asento tuotti; St Jérôme, pullistaen rintaansa ja tehden kädellään

mahtavan liikkeen, huusi traagillisella äänellä: "à genoux, mauvais

sujet!" käski polvistumaan kääntyneenä häneen päin ja pyytämään armoa.

Rangaistus tarkotti nöyryyttämistä.

Minua ei siis rangaistu, eikä kukaan edes muistuttanut minulle mitä oli

tapahtunut; mutta en vaan voinut unohtaa kaikkea mitä olin saanut näinä

kahtena päivänä kokea: epätoivoa, häpeää, pelkoa ja vihaa. Vaikka St

Jérôme siitä pitäen ei näyttänyt minusta mitään välittävän eikä paljon

puuhannut minun kanssani, en minä puolestani voinut tottua katsomaan

häneen välinpitämättömästi. Joka kerta kun katseemme sattumalta

kohtasivat toisensa, näytti minusta, että silmissäni ilmeni liian selvä

vihamielisyys ja minä koetin tehdä ilmeeni välinpitämättömäksi, mutta

silloin taas näytti, että hän ymmärtää teeskentelyni; minä punastuin ja

käännyin kokonaan pois.

Sanalla sanoen minun oli sanomattoman vaikeata olla missään suhteessa

häneen.

Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus 2: Poika-ikä, Nuoruus · 第 37 / 142 题