Niin, tämä oli todellista vihan tunnetta, ei semmoista vihaa, josta
ainoastaan kirjotetaan romaaneissa ja johon voin olla uskomatta, ei
semmoista, joka muka nauttii pahan tekemisestä ihmiselle, vaan
semmoista vihaa, jota seuraa vastustamaton inho asianomaiseen ihmiseen,
vaikka tämä ihminen näyttäisi ansaitsevan kunnioitusta, -- joka tekee
vastenmieliseksi hänen tukkansa, kaulansa, käyntinsä, äänensä, kaikki
hänen jäsenensä, kaikki hänen liikkeensä, ja samassa kuitenkin jollakin
käsittämättömällä voimalla vetää hänen luoksensa ja panee levottomalla
tarkkaavaisuudella seuraamaan kaikkia hänen vähimpiäkin tekoja.
Semmoista inhoa minä tunsin St Jérômeen.
St Jérôme oli asunut meillä jo puolitoista vuotta. Arvostellen nyt
kylmäverisesti tätä miestä, pidän häntä hyvänä ranskalaisena, mutta
ranskalaisena mitä suurimmassa määrässä. Hän ei ollut tyhmä, oli
jotenkin hyvin oppinut ja täytti hyvin velvollisuutensa meihin nähden,
mutta hänessä oli tuo hänen kansalaisilleen omituinen ja venäläiselle
luonteelle niin vieras keveän itsekkyyden, kunnianhimon, röyhkeyden ja
alkuperäisen itseluottamuksen piirre. Tuo kaikki oli minulle ylen
vastenmielistä. On itsestään ymmärrettävää, että mummo oli hänelle
selittänyt mielipiteensä ruumiinrangaistuksesta niin ettei hän
uskaltanut lyödä meitä; mutta siitä huolimatta hän usein uhkasi antaa
selkään erittäinkin minulle, ja lausui sanan fouetter (jotenkin
fouatter) niin inhottavasti ja semmoisella painolla, kuin olisi minun
pieksämiseni tuottanut hänelle mitä suurinta nautintoa.
En yhtään pelännyt rangaistuksen kipua, en ollut koskaan sitä kokenut,
mutta yksin ajatuskin, että St Jérôme voi lyödä minua, saattoi minut
tukehutetun epätoivon ja vihan raskaaseen mielialaan.
Olihan joskus sattunut, että Karl Ivanovitsh harmistuessaan oli
toiminut linjaalin tai remmin välityksellä, mutta tätä muistelen ilman
vähintäkään apeutta. Siihenkin aikaan, josta nyt puhun (jolloin olin
neljäntoistavuotias), jos vaan Karl Ivanovitsh olisi sattunut lyömään
minua, olisin kylmäverisesti hänen iskujansa kantanut. Karl
Ivanovitshia minä rakastin, muistin häntä siitä saakka kuin itseänikin,
ja olin tottunut pitämään häntä perheemme jäsenenä; mutta St Jérôme oli
ylpeä, itseensä tyytyväinen mies, jota kohtaan minulla ei ollut mitään
muita tunteita kuin tuo ehdoton kunnioitus, jota kaikki muutkin suuret
minussa herättivät. Karl Ivanovitsh oli lystikäs lastenhoitaja-ukko,
jota minä rakastin sydämmestäni, vaikka tosin asetin kuitenkin
alapuolelle itseäni, yhteiskunnallista asemaamme lapsellisesti
arvostellessani.
St Jérôme sitävastoin oli sivistynyt, kaunis, nuori keikari, joka aina
asetti itsensä kaikkien muiden rinnalle.
Karl Ivanovitsh torui ja rankaisi meitä aina kylmäverisesti; näkyi että
hän piti tuota tosin välttämättömänä, mutta kaikessa tapauksessa
epämiellyttävänä velvollisuutena. St Jérôme sitävastoin rakasti
esiintyä rankaisijana; rangastessaan hän näytti sitä tekevän enemmän
omaksi huviksensa kuin meidän hyödyksemme. Hän nautti omasta
ylevyydestään. Hänen komeat ranskalaiset lauseensa, joissa hän käytti
voimakkaita korkoja viimeisellä tavulla, olivat minusta sanomattoman
inhottavia. Karl Ivanovitsh käytti suuttuessaan sanoja: "nukkekomedia,
vallaton nulikka, espanjalainen laastari". St Jérôme nimitti meitä
mauvais sujet, vilain garnement y.m. nimityksillä, jotka loukkasivat
oman arvoni tuntoa.
Karl Ivanovitsh käski meitä polvillemme, kasvot nurkkaan päin
kääntyneinä, ja rangaistuksena oli se ruumiillinen kipu, jonka tämä
asento tuotti; St Jérôme, pullistaen rintaansa ja tehden kädellään
mahtavan liikkeen, huusi traagillisella äänellä: "à genoux, mauvais
sujet!" käski polvistumaan kääntyneenä häneen päin ja pyytämään armoa.
Rangaistus tarkotti nöyryyttämistä.
Minua ei siis rangaistu, eikä kukaan edes muistuttanut minulle mitä oli
tapahtunut; mutta en vaan voinut unohtaa kaikkea mitä olin saanut näinä
kahtena päivänä kokea: epätoivoa, häpeää, pelkoa ja vihaa. Vaikka St
Jérôme siitä pitäen ei näyttänyt minusta mitään välittävän eikä paljon
puuhannut minun kanssani, en minä puolestani voinut tottua katsomaan
häneen välinpitämättömästi. Joka kerta kun katseemme sattumalta
kohtasivat toisensa, näytti minusta, että silmissäni ilmeni liian selvä
vihamielisyys ja minä koetin tehdä ilmeeni välinpitämättömäksi, mutta
silloin taas näytti, että hän ymmärtää teeskentelyni; minä punastuin ja
käännyin kokonaan pois.
Sanalla sanoen minun oli sanomattoman vaikeata olla missään suhteessa
häneen.