Vietin yöni kopukassa eikä kukaan käynyt minua katsomassa; vasta
seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, minä siirrettiin pieneen,
luokkahuoneen vieressä olevaan huoneeseen, ja jätettiin jälleen lukon
taakse. Rupesin toivomaan, että rangaistukseni rajottuu tähän
vankeuteen, ja ajatukseni alkoivat rauhottua, kun sikeä uni oli minua
vahvistanut, kun sain nähdä auringon leikkivän jäätyneiden ikkunalasien
kuvioissa ja kadulta kuulin jokapäiväistä tavallista melua; yksinäisyys
tuntui sentään hyvin raskaalta: olisin tahtonut liikkua, kertoa
jollekin kaiken mikä oli sydämmelleni kerääntynyt, mutta ympärilläni ei
ollut ainoatakaan elävää olentoa. Tämä asemani oli sitäkin
vastenmielisempi, kun huolimatta inhostani en saattanut olla kuulematta
kuinka St Jérôme aivan rauhallisena vihelteli joitakin iloisia
laulunpätkiä käyskennellen huoneessa. Olin aivan varma siitä, ettei
häntä lainkaan haluttanut viheltää, vaan hän teki sitä ainoastaan
kiusatakseen minua.
Kahden aikaan St Jérôme ja Volodja menivät alas, ja Nikolai toi minulle
päivällisen, ja kun hänelle kerroin mitä olin tehnyt ja mikä minua nyt
odottaa, hän sanoi:
-- Älkää huoliko surra, herra! -- kun survotaan, niin saadaan jauhoja.
Vaikka tämä sananparsi, joka joskus myöhemminkin antoi minulle lujuutta
ja mielenmalttia, tosin rauhotti minua, niin juuri se seikka, ettei
minulle tuotu ainoastaan leipää ja vettä, vaan koko päivällinen,
torttuineenkin, sai minut kovasti ajatuksiini. Ellei olisi edes tuotu
torttuja, niin se olisi merkinnyt, että minua rangaistaan vankeudella,
mutta nyt täytyi ajatella, etten olekaan vielä rangaistu, -- että olen
ainoastaan vahingollisena ihmisenä erotettu muista, ja että rangaistus
on vielä edessäni. Ollessani syventynyt tämän kysymyksen
ratkaisemiseen, käännähti avain vankikoppini lukossa ja St Jérôme
kasvot synkän virallisina astui huoneeseen.
-- Menkäämme mummon luo, sanoi hän katsomatta minuun.
Minä olisin vähän puhdistanut liituun tahraantuneita nuttuni hihoja
ennenkuin läksin huoneesta, mutta St Jérôme sanoi minulle, että tuo oli
kokonaan tarpeetonta, aivan kuin sieluntilani olisi ollut jo niin
surkealla kannalla, ettei ulkonäöstä edes maksanut vaivaa huolehtia.
Katinka, Ljubotshka ja Volodja katsahtivat minuun silloin kuin St
Jérôme kädestä pidellen talutti minua salin läpi; aivan samalla
ilmeellä he katsahtivat minuun kuin me tavallisesti katselimme vankeja,
joita maanantaisin kuljetettiin ikkunamme ohi. Ja kuin lähestyin mummon
nojatuolia aikoen suudella hänen kättänsä, kääntyi hän minusta pois ja
piilotti kätensä mantiljin alle.
-- Jaha, hyvä ystäväni, sanoi hän jotenkin kauan vaiti oltuaan ja
kiireestä kantapäähän minua silmäillen, niin etten tiennyt minne katsoa
ja minne käteni pistää: -- voinpa sanoa, että annatte todellakin suurta
arvoa rakkaudelleni ja tuotatte minulle tosi iloa. Mr St Jérôme, joka
on pyynnöstäni ottanut pitääkseen huolta teidän kasvatuksestanne, ei
tahdo enää jäädä talooni. Minkätähden? Teidän tähtenne, rakas ystävä.
Minä toivoin, että tulisitte olemaan kiitollinen, jatkoi hän venyttäen
joka sanaansa ja äänellä, joka osotti hänen edeltäpäin valmistaneen
puheensa -- hänen huolenpidostaan ja vaivoistaan, että te ymmärrätte
arvostella hänen ansioitaan, mutta te, maitonaama, poikanulikka olette
uskaltaneet kohottaa kättä häntä vastaan! Erittäin kaunista! Mainiota!!
Minäkin alan ajatella, ettette pysty käsittämään mitä sivistynyt käytös
vaatii, ja että teitä kohtaan täytyy käyttää muita, alhaisempia
keinoja... Pyydä paikalla anteeksi, lisäsi hän ankaran käskevällä
äänellä osottaen St Jérômeen: --- kuuletko?
Minä katsahdin mummon käden suuntaan ja nähtyäni St Jérômen verkanutun,
käännyin pois enkä liikahtanut paikaltani, jälleen alkaen tuntea
sydämmen tyrmistymistä.
-- No? ettekö kuule mitä teille sanon?
Koko ruumiini vapisi, mutta en sittenkään liikkunut.
-- Koko! sanoi mummo luultavasti huomattuaan sisälliset kärsimyksen!.
-- Koko, sanoi hän ei enää käskevällä vaan pikemmin hellällä äänellä:
-- sinäkö se olet?
-- Mummo! minä en pyydä häneltä anteeksi mistään hinnasta... sanoin
minä ja keskeytin äkkiä, tuntien etten voi estää kyyneleitä, jos vielä
sanankin sanon.
-- Minä käsken sinua, minä pyydän. Mikset tee?
-- Minä... minä... en... tahdo... en voi, sain minä sanotuksi ja
pidätetyt rintaan keräytyneet nyyhkytykset äkkiä puhkasivat esteen ja
tulvahtivat esiin epätoivoisella voimalla.
-- C'est ainsi que vous obeissez à votre seconde mère, c'est ainsi que
vous reconnaissez ses bontés, sanoi St Jérôme traagillisella äänellä:
-- à genoux!
-- Voi Jumalani, jospa hän olisi tämän nähnyt! sanoi mummo kääntyen
minusta ja pyyhkien kyyneleitä. -- Jospa hän olisi nähnyt!... mutta
kaikki on parhaaksi! Ei, hän ei olisi kestänyt tätä surua, ei olisi.
Ja mummo itki yhä kovemmin. Minä itkin myös mutta anteeksi pyytämistä
en ajatellutkaan.
-- Tranquillisez-vous au nom du ciel, M-me la comtesse, puhui St
Jérôme.
Mutta mummo ei enää kuunnellut häntä, vaan oli peittänyt kasvot
käsiinsä ja hänen nyyhkytyksensä muuttuivat hysteerilliseksi
nikotukseksi. Sisälle juoksi pelästyneenä Mimmi ja Gasha, alkoi tuntua
jonkinlaisten spriivesien hajua, ja koko talossa nousi yhtäkkiä juoksua
ja kuiskutuksia.
-- Nauttikaa nyt teoistanne, sanoi St Jérôme taluttaen minua takasin
ylös.
-- Voi sentään, mitä olenkaan tehnyt! mikä olenkaan hirmuinen
pahantekijä!
Heti kun St Jérôme, käskettyään minun mennä omaan huoneeseni, oli
laskeutunut alas, niin minä ymmärtämättä mitä tein läksin juoksemaan
suuria rappusia myöten, jotka veivät kadulle.
Oliko aikomukseni kokonaan karata talosta vai hukuttaa itseni en
muista; tiedän ainoastaan että kädet painettuina kasvojani vastaan,
ollakseni ketään näkemättä, juoksin rappusia myöten yhä kauemmas.
-- Seis poika! huusi minulle äkkiä tuttu ääni. -- Sinuapa juuri
hainkin, poika kulta!
Minä aijoin ensin juosta ohi, mutta isä tarttui käteeni ja sanoi
ankarasti:
-- Tuleppa tänne, velikulta! -- kuinka olet uskaltanut kajota
portföljiin minun työhuoneessani? sanoi hän taluttaen minua pieneen
vastaanottohuoneeseen. -- Mitä? miksi vaikenet? Mitä? lisäsi hän ottaen
kiinni korvastani.
-- Olen syyllinen, sanoin minä: -- en itsekään tiedä mikä minuun oli
tullut.
-- Vai et tiedä mikä sinuun oli tullut, vai et tiedä, vai et tiedä, vai
et tiedä, vai et tiedä, toisti hän joka sanalla nytkäyttäen korvaani:
-- vieläkö toisten pistät nokkaasi joka paikkaan, vieläkö? vieläkö?
Vaikka tunsin korvassani mitä suurinta kipua en minä itkenyt, vaan koin
miellyttävää siveellistä tunnetta. Heti kun isä oli päästänyt minun
korvani, tartuin hänen käteensä ja itkien rupesin sitä suutelemaan.
-- Lyö minua vielä, puhuin minä itkussa: -- kovemmin, kipeämmin, minä
olen kelvoton, huono ja onneton ihminen!
-- Mikä sinun on? sanoi hän kevyesti lykäten minua luotaan.
-- En, en mene pois, sanoin minä ja tartuin hänen nuttuunsa. -- Kaikki
vihaavat minua, sen tiedän, mutta Jumalan tähden, kuule sinä minua,
suojele minua, taikka aja kotoa. Minä en voi elää hänen kanssaan, hän
koettaa kaikin tavoin alentaa minua, käskee polvilleen eteensä, tahtoo
ruoskia minua. Minä en voi, en minä ole pieni, en minä sitä kestä, minä
kuolen, tapan itseni. Hän oli sanonut mummolle, että olen lurjus, nyt
mummo on kipeänä ja ehkä kuolee minun tähteni, minä... hä... nen...
Jumalan tähden, anna vitsaa... miksi... kiu... kiu... sa... ta... an...
Kyyneleet olivat tukehuttaa minut, minä istuin sohvalle enkä voinut
enää puhua, pääni kallistui hänen polvilleen, minä nyyhkytin niin että
tuntui kuin minun olisi heti pitänyt kuolla.
-- Mikä sinua vaivaa, poika paha, sanoi isä osanottavasti ja kumartui
minun puoleeni.
-- Hän on tyranni... kiusaajani... kuolen... ei kukaan välitä minusta!
sain vaivalla sanotuksi ja senjälkeen minua alkoi puistattaa.
Isä otti minut syliinsä ja vei makuuhuoneeseen. Minä nukuin.
Herättyäni oli jo hyvin myöhäinen, yksinäinen kynttilä paloi vuoteeni
vieressä ja huoneessa istuivat kotilääkärimme, Mimmi ja Ljubotshka.
Heidän kasvoistaan päättäen he näyttivät pelkäävän minun sairastuvan.
Mutta minun olikin niin hyvä ja keveä olla kahdentoista tuntisen
nukkumisen jälkeen, että olisin heti hypähtänyt vuoteeltani, ellen
olisi pitänyt parempana antaa heidän jäädä siihen luuloon että olin
sairas.