Olisinko siihen aikaan todella voinut luulla, että jäisin eloon
kaikkien näiden minua kohdanneiden onnettomuuksien jälkeen, ja että
tulee aika, jolloin voin rauhallisesti niitä muistella?...
Muistaessani mitä olin tehnyt en voinut kuvailla mitä seurauksia tästä
kaikesta oli tuleva, mutta hämärästi tunsin auttamattomasti hukkuvani.
Aluksi vallitsi ympärilläni täydellinen hiljaisuus, tai ainakin minusta
ankaran mielenkuohun tähden niin tuntui, mutta vähitellen aloin erottaa
ääniä. Vasili tuli alhaalta ja viskattuaan jonkun luudantapaisen
esineen ikkunalle pani haukotellen pitkäkseen. Alhaalta kuului
kotiopettajan äänekäs puhe -- (luultavasti hän puhui minusta), sitten
lasten ääniä, sitten naurua, juoksua, mutta jonkun minutin kuluttua
alkoi talossa sen tavallinen liike, aivan kuin ei kukaan olisi tietänyt
tai välittänyt siitä, että minä istuin pimeässä kopukassa.
En minä itkenyt, mutta joku kiveä raskaampi paino oli sydämmelläni.
Ajatukset ja kuvat kulkivat kiihtyvällä nopeudella häiriytyneessä
mielikuvituksessani; mutta minua kohdanneen onnettomuuden muisto yhä
katkasi niiden oikullista ketjua ja minä uudestaan jouduin
epätietoisuuden, toivottomuuden ja pelon umpisokkeloon.
Toisinaan rupesin ajattelemaan, että täytyy löytyä joku tuntematon syy
tuohon kaikkien vihaan minua kohtaan. (Sillä hetkellä olin aivan
vakuutettu siitä, että kaikki, alkaen mummosta Filip kuskiin asti.
inhoovat minua ja nauttivat minun kärsimyksistäni). Minä varmaan en ole
äitini ja isäni poika, enkä Volodjan veli, vaan onneton orpo, armoihin
otettu löytölapsi, -- ajattelin itsekseni; ja tämä mahdoton ajatus
tuotti minulle jonkinlaista surunsekaista lohdutusta ja tuntui aivan
todenmukaiselta. Minun teki mieleni ajatella, ettei onnettomuuteeni
ollut syynä omat pahat tekoni, vaan se, että kohtaloni oli muka
"hamasta syntymästäni saakka" sellainen ollut, ja mielihyvää tuotti
myöskin se, että kohtaloni muistutti onnettoman Karl Ivanovitshin
kohtaloa.
"Mutta miksi peittäisin tätä salaisuutta, kun kerran olen itse sen
perille päässyt?" ajattelen edelleen: -- huomispäivänä menen isäni
eteen ja sanon hänelle: "isä, turhaan sinä peittelet minulta
syntymiseni salaisuutta: minä tiedän kaikki". Hän sanoo siihen: minkä
sille taitaa, ystäväni, ennen tai myöhemmin olisit kuitenkin sen saanut
tietää, -- sinä et ole minun poikani, mutta minä olen ottanut sinut
ottopojakseni ja jos sinä olet ansaitseva minun rakkauttani, niin en
jätä sinua milloinkaan, ja minä vastaan hänelle: "isä, -- vaikka enhän
ole oikeutettu nimittämään sinua tällä nimellä, mutta käytän sitä nyt
viimeisen kerran, -- minä olen aina sinua rakastanut ja tulen
rakastamaan, en ole milloinkaan unohtava, että olet hyväntekijäni, vaan
taloosi en enää voi jäädä. Täällä ei kukaan minua rakasta, ja St Jérôme
on päälliseksi vannonut kukistavansa minut. Joko hänen taikka minun on
jättäminen talosi, sillä minä en vastaa omasta itsestäni; siihen
määrään inhoan tuota miestä, että olen valmis vaikka mihin. Minä tapan
hänet." Niin minun pitääkin sanoa: "isä, minä tapan hänet". Isä alkaa
rukoilla minua, mutta minä teen kädelläni kieltävän liikkeen, sanon
hänelle: ei, ystäväni, hyväntekijäni, me emme voi elää saman katon
alla, anna siis minun mennä: ja sitten minä syleilen häntä ja sanon
hänelle jostakin syystä ranskaksi: "Oh, mon père, oh, mon bienfaiteur
donne-moi pour la dernière fois ta benédiction et que la volonté de
Dieu soit faite!" Ja istuen kirstulla pimeässä kopukassa minä itkeä
nyyhkytän näitä ajatellessani. Mutta äkkiä juolahtaa mieleeni minua
odottava häpeällinen rangaistus, näen todellisuuden sen oikeassa
valossa, ja mietteet siinä silmänräpäyksessä häviävät.
Toisinaan taas kuvittelen olevani jo vapaudessa ulkopuolella kotiamme.
Minä tulen husaariksi ja lähden sotaan. Kaikilta tahoilta hyökkää
vihollinen kimppuuni, minä huiskutan sapeliani ja tapan yhden,
tapan toisen, tapan kolmannen. Vihdoin, nääntyen haavoihin
ja väsymykseen kaadun maahan ja huudan: "voitto!" Kenraali
kannustaa hevosensa minun luokseni ja kysyy: "missä on hän, meidän
vapauttajamme?" Hänelle näytetään minua, hän lankee minun kaulaani ja
ilonkyyneleet silmissä huutaa: "voitto!" Minä paranen haavoistani ja
käsi mustan vaatteen kannattamana kävelen Tverskoin bulevardilla. Minä
olen kenraali! Mutta nyt kohtaa minut _Keisari_ ja kysyy: kuka on tuo
haavoitettu nuorukainen? Hänelle vastataan, että se on tunnettu sankari
Nikolai. Keisari lähestyy minua ja sanoo: "kiitän sinua. Teen kaikki
mitä ikinä sinä minulta pyytänetkin". Minä kumarran kunnioituksella
ja miekkaani nojautuen puhun: "olen onnellinen, suuri keisari, että
olen saanut vuodattaa verta isänmaani puolesta, ja tahtoisin antaa
elämänikin; mutta jos olet niin armollinen, että sallit minun pyytää
sinulta, niin pyydän yhtä ainoata asiaa: salli minun kukistaa
viholliseni, tuo muukalainen St Jérôme. Minä haluan kukistaa
viholliseni St Jérômen." Asetun julman näkösenä St Jérômen eteen ja
puhun hänelle: "sinä olet syypää onnettomuuteeni, à genoux!" Mutta
äkkiä säikähdän, että millä hetkellä tahansa voi todellinen St Jérôme
astua esiin vitsoineen, ja isänmaatansa puolustava kenraali huomaa
jälleen olevansa mitä surkein ja onnettomin olento.
Toisinaan taas muistuu mieleeni Jumala ja minä olen röyhkeästi
kysyvinäni häneltä, minkätähden hän rankaisee minua? "Tietääkseni en
ole unohtanut aamu- ja iltarukouksia, niin minkä vuoksi minun siis on
kärsiminen?" Voin erehtymättä sanoa, että ensimäisen askeleen niihin
uskonnollisiin epäilyksiin, jotka vaivasivat minua poikuuden iällä,
tein juuri nyt, ei siksi, että onnettomuus olisi minua vienyt nurinaan
ja epäuskoon, vaan siksi että ajatus kaitselmuksen vääryydestä tuli
ensi kerran päähäni tämän täydellisen henkisen häiriön ja vuorokautisen
yksinäisyyden aikana. Se tuli minun päähäni kuin rikkaruohon siemen,
joka sateen jälestä on pudonnut kuohkeaan maahan ja alkaa nopeasti
kasvaa ja levittää juuriansa. Toisinaan taas kuvittelin, että ihan
varmaan kuolen ja olin näkevinäni S:t Jérômen hämmästystä, kun hän
minun sijaan löytää kopukasta hengettömän ruumiin. Muistellen Natalia
Savishnan kertomuksia vainajan sielun vaeltamisesta talossa
neljänkymmenen vuorokauden aikana minäkin olin kuolemani jälkeen
liitelevinäni näkymättömänä henkenä mummon talon kaikissa huoneissa ja
urkkivinani ovatko Ljubotshkan kyyneleet, mummon valitukset todelliset
ja mitä isä puhuu St Jérômen kanssa. "Hän oli kelpo poika", sanoo isä
kyyneleet silmissä. -- "Oli kyllä, vastaa St Jérôme -- mutta hyvin
vallaton." -- "Teidän pitäisi kunnioittaa vainajia, sanoo isä, te
olitte syypää hänen kuolemaansa, te säikytitte hänet, hän ei voinut
kestää sitä nöyrtymistä minkä te hänelle valmistitte... Ulos talostani,
pahantekijä!"
Ja St Jérôme lankeaa polvilleen, rupeaa itkemään ja pyytämään armoa.
Neljänkymmenen päivän kuluttua nousee sieluni ylös taivaaseen; näen
siellä jotain ihmeellisen ihanata, valkeaa, läpikuultavaa, pitkää, ja
tunnen että se on äitini. Tämä jokin valkea kietoutuu ympärilleni ja
hyväilee minua; mutta minä olen rauhaton enkä tunne oikein häntä
äidikseni. "Jos se olet sinä, sanon minä, niin näyttäydy minulle
paremmin, niin että voin syleillä sinua." Ja hänen äänensä vastaa
minulle: "täällä olemme kaikki tämmöisiä, en voi sinua paremmin
syleillä. Eikö sinun ole näin hyvä olla?" -- "On, minun on hyvin hyvä
olla, mutta sinä vaan et voi kutkuttaa minua, ja minä en voi suudella
sinun käsiäsi..." -- "Sitä ei tarvita, täällä on muutenkin ihana olla",
puhuu hän ja minä tunnen, että on todellakin ihana olla ja me yhdessä
hänen kanssa lennämme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tässä kohden minä
ikäänkuin herään valveilleni ja tapaan itseni jälleen kirstulla
istumassa, pimeässä kopukassa, posket kyynelistä märkänä ja ilman
mitään ajatusta toistamassa sanoja: ja me lennämme yhä ylemmäksi ja
ylemmäksi. Pitkän aikaa ponnistelen kaikkia mahdollisia voimiani
päästäkseni selville asemastani, mutta henkisen katseeni edessä ei
nykyisyydessä ole mitään muuta kuin ainoastaan hirveän synkkä,
läpipääsemätön seinä. Koetan jälleen palata niihin hauskoihin,
onnellisiin haaveihin, joita todellisuuden tieto oli keskeyttänyt;
mutta ihmeekseni huomaan, että heti kun pääsen entisten mietteitteni
juopaan, näen niiden jatkumisen mahdottomaksi ja, mikä kaikkein
ihmeellisintä, ne eivät tuota minulle enää mitään mielihyvää.