Äkkiä tunsin halveksumista naisiin yleensä ja Sonitshkaan erityisesti;
aloin vakuuttaa itselleni, ettei noissa leikeissä ole niin mitään
hauskaa, että ne sopivat ainoastaan tytöille, ja minun teki kovasti
mieleni hurjistella ja tehdä vihdoin jokin sellainen temppu, joka olisi
lopullisesti jokaista hämmästyttänyt. Tilaisuutta tähän ei tarvinnut
kauan odottaa.
St Jérôme läksi huoneesta puheltuaan hetken Mimmin kanssa; hänen
askeleensa kuuluivat ensin rappusissa, mutta sitten yläpuolellamme ja
tuntuivat menevän luokkahuoneeseen päin. Otaksuin Mimmin hänelle
sanoneen missä oli minut nähnyt tunnin aikana, ja St Jérômen nyt
menneen päiväkirjaa katsomaan. En voinut ajatella hänellä tähän aikaan
voivan olla muuta elämäntarkotusta kuin minun rankaisemiseni. Olen
jossain lukenut, että kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä
eli siis poikaijän väliasteella olevat lapset ovat erittäin taipuvaiset
murhapolttoon, jopa tappoonkin. Muistellen poika-ikääni ja erittäinkin
sitä mielentilaa, missä olin tänä onnettomana päivänä, voin sangen
hyvästi ymmärtää kaikkein suuremman rikoksen mahdollisuutta, --
rikoksen, joka tehdään ilman mitään tarkotusta, ilman vahingoittamisen
halua, ainoastaan noin muuten vaan -- uteliaisuudesta, epämääräisestä
toiminnan tarpeesta. On hetkiä, jolloin tulevaisuus tuntuu olevan niin
synkässä valossa, että pelottaa koskettaa siihen ymmärryksen katseella.
Silloin ihminen lakkauttaa itsessään ymmärryksen toiminnan ja koettaa
kuvailla, että tulevaisuutta ei tule olemaan ja menneisyyttä ei ole
ollut. Semmoisina hetkinä, jolloin ajatus ei arvostele edeltäpäin
jokaista tahdon esinettä, vaan elämän ainoaksi ponneksi jää lihalliset
vaistot, voin ymmärtää, että kokematon lapsi, jolla on erityinen
taipumus tulla tähän mielentilaan, voi ilman vähintäkään epäilystä,
uteliaisuuden hymy huulilla virittää ja puhaltaa liekkiin tulen oman
kotinsa alle, jossa nukkuvat hänen veljensä, isänsä, äitinsä joita hän
hellästi rakastaa. --- Näin hetkeksi kadotettuaan arvostelevan
ymmärryksensä, -- melkeinpä vaan tavallisesta hajamielisyydestä, --
iskee seitsemäntoista ikäinen talonpoikaispoika, katsellessaan vasta
hiotun kirveen terää lavitsan edessä, missä kasvot alaspäin nukkuu
hänen isäukkonsa, äkkiä häntä kirveellä, ja sitten tylsän uteliaana
katselee kuinka veri ammottavasta haavasta tihkuu lavitsan alle. Saman
arvostelevan ymmärryksen puutteesta ja vaistomaisesta uteliaisuudesta
ihminen tuntee jonkinlaista nautintoa pysähtyessään pohjattoman kuilun
äärimmäiselle partaalle ja ajatellessaan: mitäpä jos viskautuisin
tuonne? -- tai painaessaan ladatun revolverin ohimoa vasten ja
ajatellessaan: mitäpä jos painaisin liipasinta! -- taikka nähdessään
jonkun ylhäisen henkilön, johon koko seura tuntee orjamaista
kunnioitusta ja ajatellessaan: mitäpä jos lähestyisin tuota, tarttuisin
sen nenään ja sanoisin: "no miekkoiseni, tuleppa nyt perässä".
Samallaisen sisällisen mielenkuohun vaikutuksesta ja punnitsevan
arvostelun puutteesta, kun St Jérôme tuli alas ja sanoi minulle, etten
enää saa olla täällä, koska olin niin huonosti käyttäytynyt ja osannut
läksyni, ja että heti menisin ylös, minä näytin hänelle kieltä enkä
mennyt.
Ensi hetkellä St Jérôme ei voinut sanoa sanaakaan hämmästyksestä ja
vihasta.
-- C'est bien, sanoi hän saavuttaen minut: -- olen jo monasti uhannut
teitä rangaistuksella, josta mummonne on tahtonut teitä vapauttaa;
mutta nyt näen, että ilman vitsaa teitä ei mitenkään saa tottelemaan,
ja vitsaa te siis saattekin.
Hän sanoi tämän niin kovasti, että kaikki kuulivat. Veri syöksähti
tavattomalla voimalla sydämmeeni; minä tunsin kuinka kovasti se lyö,
kuinka kasvoni kalpenevat ja kuinka huuleni alkavat tahtomattani
vavahdella. Taisin olla tällä hetkellä pelottavan näkönen, koska St
Jérôme, välttäen katsettani, tarttui äkisti käteeni; mutta tuskin olin
tuntenut hänen kätensä kosketuksen kuin minun tuli niin paha olla, että
unohtaen koko maailman tempasin käteni irti ja löin häntä koko
voimastani.
-- Mikä sinua vaivaa? sanoi Volodja, joka kauhistuen ja hämmästyen oli
nähnyt tekoni.
-- Anna minun olla! huusin minä itku suussa: -- ei kukaan teistä välitä
minusta eikä kukaan ymmärrä, kuinka onneton minä olen. Kaikki te olette
ilkeät, inhottavat, lisäsin minä jonkinlaisessa hurjassa raivossa
kääntyen koko seuran puoleen.
Mutta samassa St Jérôme ankarana ja kalpeana tuli uudestaan luokseni
enkä ehtinyt vielä valmistautua puolustamaan itseäni, kun hän jo
väkevällä liikkeellä aivan kuin ruuvipenkkiin puristi molemmat käteni
yhteen ja alkoi raastaa minua jonnekin pois. Päätäni pyörrytti
mielenkuohusta; muistan ainoastaan, että minä epätoivoisesti hakkasin
päätäni ja viskelin polviani niin kauan kuin oli vähäkin voimia;
muistan, että nenäni usean kerran sattui jonkun reisiin, että suuhuni
joutui jonkun verkatakki, että ympärilläni joka taholla tuntui jonkun
jalkoja, tomun hajua ja violette-veden tuoksua, jota St Jérôme käytti
hajuvetenä.
Muutaman minutin kuluttua paiskautui kopukan ovi minun jälkeeni.
-- Vasili! sanoi hän inhottavalla, voitonriemuisella äänellä -- tuo
vitsat tänne! -- -- --