Tuskin olimme alas tultuamme ehtineet tervehtiä kaikkia vieraita kuin
me jo käskettiin ruokapöydän ääreen. Isä oli erittäin hyvällä tuulella
(hän oli tähän aikaan voiton puolella korttipelissä), oli lahjottanut
Ljubotshkalle kalliin hopeaserviisin ja nyt päivällisellä muisti
jättäneensä sivurakennukseen vielä makeisrasian, joka oli aijottu
nimipäivän viettäjälle.
-- Etten tarvitsisi lähettää palvelijaa, meneppä sinä Koko, sanoi hän
minulle. -- Avaimet ovat suurella pöydällä näkinkengässä, tiedäthän?...
Niin ota ne, ja suurimmalla avaimella aukase toinen laatikko oikealla.
Sieltä otat rasian, joka sisältää paperiin käärittyjä konvehtia, ja tuo
kaikki tänne.
-- Tuonko myöskin sinulle sikarit, kysyin minä, kun tiesin että hän
aina päivällisen jälkeen lähetti jonkun niitä hakemaan.
-- Tuo, mutta katso ettet mitään liikuta minun huoneessani, sanoi hän
minun jälkeeni.
Löydettyäni avaimet sanotulta paikalta olin jo avaamassa laatikkoa, kun
minua rupesi haluttamaan saada tietää mihin tuo pikkuavain kuului, joka
riippui samassa renkaassa.
Pöydällä oli tuhansien erilaisten kapineiden joukossa myöskin eräs
ommeltu portfölji, jossa oli pieni riippuvainen lukko, ja minua halutti
koettaa sopiiko pikkuavain siihen. Yritykseni saavutti täydellisen
menestyksen, portfölji aukesi ja minä löysin siinä koko joukon
papereita. Uteliaisuuden tunto semmoisella varmuudella neuvoi minua
ottamaan selkoa mitä papereita nuo olivat, etten malttanut kuulla
omantunnon ääntä, vaan ryhdyin portföljin sisältöä tutkimaan...
* * * * *
Lapsellinen, ehdoton kuuliaisuus kaikkia vanhempia ja erittäin isää
kohtaan oli minuun niin syvälti juurtunut, että järkeni kieltäytyi
tekemästä mitään päätelmiä senjohdosta mitä sain nähdä. Minusta tuntui,
että isä tietysti elää aivan erikoisessa ihanassa ja saavuttamattomassa
ilmapiirissä, ja tunkeutuminen hänen elämänsä salaisuuksiin olisi ollut
minun puoleltani jonkinlaista pyhyyden loukkaamista. Sentähden papan
portföljissä melkein sattumalta tekemäni havainnot eivät jättäneet
minuun minkäänlaista selvää käsitystä, ainoastaan hämärän tunnon siitä,
että olin menetellyt väärin. Minua hävetti ja tuntui pahalta.
Tämän tunteen vaikutuksesta tahdoin mitä pikemmin panna portföljin
kiinni, mutta nähtävästi oli minun tänä muistettavana päivänä kokeminen
kaikki mahdolliset onnettomuudet: Pistettyäni avaimen lukon
avainreikään, minä väänsin sitä väärään suuntaan; luullen lukon menneen
kiinni minä otin avaimen pois ja -- voi kauhistusta! -- kädessäni oli
ainoastaan avaimen silmukka. Huolellisesti minä yrittelin yhdistää sitä
jälleen lukon sisään jääneeseen puoliskoon ja jonkinlaisen taikakeinon
avulla vetää sitä sieltä ulos; mutta vihdoin piti kuin pitikin tottua
siihen hirveään ajatukseen, että olin entisten rikosten lisäksi tehnyt
vielä uuden rikoksen, joka kohta isän palattua työhuoneeseensa oli
tuleva ilmi.
Mimmin ilmianto, yksikkö ja avain! Mitään pahempaa ei minulle olisi
voinut tapahtua. Mummo uhkaa minua Mimmin ilmiannon vuoksi, St Jérôme
yksikön vuoksi... vielä tänä iltana on kaikki tuo sortuva minun
ylitseni!
-- Mitä ihmeitä tästä nyt tulee?! Voi sentään mitä olenkaan tehnyt?!
puhelin minä ääneen kävellen työhuoneen pehmeällä matolla. -- Mutta
olkoon! sanoin itsekseni ottaen esiin konvehdit ja sikarit: -- _mikä on
tuleva se tulkoon_... Ja minä juoksin päärakennukseen.
Tämä kohtaloon vetoova lause, jonka olin lapsena kuullut Nikolain
sanovan, vaikutti minuun kaikissa elämäni vaikeissa tilaisuuksissa
rauhottavasti, ainakin hetkeksi. Saliin tullessani olin tosin vähän
hermostuneessa ja epäluonnollisessa mielentilassa, mutta olin kuitenkin
erinomaisen iloisella päällä.