Vuosisurun päätyttyä mummo vähän toipui kohdanneesta onnettomuudesta ja
alkoi jo vähitellen ottaa vastaan vieraita, erittäinkin lapsia --
ikäisiäni poikia ja tyttöjä.
Ljubotshkan syntymäpäivänä 13 päivänä joulukuuta saapui meille jo ennen
päivällistä ruhtinatar Kornakov tyttärineen, rouva Valahina
Sonitshkansa kanssa, Ilinka Grapp ja kaksi Iivinien nuorinta veljestä.
Puheen, naurun ja häärinän melu kuului jo ylös meille alakerroksesta,
mihin koko seurue oli kokoontunut, mutta me emme voineet rientää sinne
ennen aamutuntiemme loppumista. Luokkahuoneessa riippuvalle taululle
oli merkitty: Lundi, de 2 à 3 maitre d'histoire et de géographie; ja
tätäpä maitre d'histoire oli ensin odotettava, kuultava ja saatettava,
ennenkuin pääsi vapaaksi. Oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kaksi,
mutta historian opettajaa ei kuulunut eikä näkynyt edes kadulla, jota
myöten hänen oli tuleminen ja jonne minä silmäilin kovasti toivoen,
etten häntä ikinä näkisi.
-- Lebedef ei näy tulevankaan, sanoi Volodja hetkeksi irtautuen
kirjasta, jonka mukaan hän valmistautui tutkintoon.
-- Kunpa ei tulisikaan... en osaa yhtään mitään... mutta tuollahan se
näyttää sentään tulevan, lisäsin minä onnettomalla äänellä.
Volodja nousi ja meni ikkunan luo.
-- Ei, ei se ole hän, tuohan on jokin herra. -- Odotetaan vielä puoli
kolmeen, lisäsi hän venytellen itseänsä ja samalla raapien
takaraivoansa, kuten hän tavallisesti teki hetkeksi levähtäessään
luvuistaan. -- Ellei tule silloinkaan, niin voimme sanoa St Jérômelle.
-- Paras kun pysyisikin poissa, sanoin minä myös venytellen itseäni.
Jotain tehdäkseni minä avasin kirjan siitä kohden, mistä läksy oli, ja
aloin lukea. Läksy oli pitkä ja vaikea, minä en osannut mitään, ja näin
selvästi, etten enää voi ehtiä mitään mieleeni painamaan, erittäinkin
kun olin siinä kiihottuneessa mielentilassa, jossa ajatukset eivät ota
pysähtyäkseen mihinkään erityiseen esineeseen.
Edellisen historiantunnin johdosta -- historiaa olin aina pitänyt
kaikkein ikävimpänä ja raskaimpana aineena -- oli Lebedef tehnyt
minusta valituksen St Jérômelle ja arvostellut edistystäni kakkosella,
mikä katsottiin hyvin huonoksi. St Jérôme oli jo silloin sanonut
minulle, että ellen seuraavalla tunnilla saa vähintäin kolmea, niin
minua ankarasti rangaistaan. Nyt oli tuo läksy edessäni ja
tunnustaakseni minua kovasti pelotti.
Olin niin syventynyt oudon historianläksyn lukemiseen, että eteisestä
kuuluva kalossien riisuminen äkkiarvaamatta hätkäytti minua. Tuskin
olin ehtinyt katsoa ympärilleni, kuin ovessa näyttäytyi rokonarpinen,
inhottavan opettajan kömpelö olento sinisessä takissa, oppineine
nappineen.
Opettaja pani hitaasti lakkinsa ikkunalaudalle, vihot pöydälle, hajotti
molemmin käsin takkinsa liepeet (aivan kuin se olisi ollut hyvin
tarpeellista) ja hengästystään puhallellen istui paikalleen.
--- No, hyvät herrat, sanoi hän hieroen yhteen hikisiä käsiään:
käykäämme ensin läpitse se, mistä oli puhe viime tunnilla, sitten
koetan tutustuttaa teitä keskiajan lähinnä seuraaviin tapauksiin.
Tämä merkitsi: sanokaa läksynne!
Sillä aikaa kuin Volodja vastaili hänelle vapaasti ja varmasti, kuten
osaaja ainakin, läksin minä -- noin muuten vaan -- rappusille, ja koska
alakertaan en saanut mennä, niin oli aivan luonnollista, että minä
itsenikin huomaamatta ilmaannuin porraslavalle. Mutta juuri kuin aijoin
asettua tavalliselle paikalleni oven taakse, josta tein havaintojani,
niin Mimmi, tuo alituinen onnettomuuksieni alkulähde, poukahti äkkiä
esille. "Mitä täällä teette?" sanoi hän ankarasti katsahtaen minuun,
sitten piikainhuoneen ovelle, sitten taas minuun. Minä tunsin itseni
kokonaan syylliseksi sekä olemiseeni poissa luokkahuoneesta että
olemiseeni tällaisessa kielletyssä paikassa; sentähden olin vaiti,
painoin pääni alas ja ilmaisin olennossani liikuttavaa katumusta.
"Ei, tämä menee jo liian pitkälle! sanoi Mimmi, -- mitä täällä teette?"
Minä olin vaiti. -- "Ei, tämä ei saa jäädä tähän, toisti hän naputellen
sormenpäillään porraspuihin, -- kerron kaikki kreivittärelle."
Oli jo viittä vaille kolme, kun palasin luokkahuoneeseen. Opettaja ei
ollut huomaavinaan minun poissaoloani eikä palaamistani. Hän selitteli
Volodjalle seuraavaa läksyä. Kun hän oli lopettanut selityksensä,
alkanut panna kokoon vihkoja ja Volodja oli mennyt toiseen huoneeseen
hakemaan tuntilippua, heräsi minussa ilonen ajatus, että kaikki ehkä
onkin loppunut ja minä olen unohdettu.
Mutta äkkiä kääntyi opettaja, pahansuopa hymy huulillaan, minun
puoleeni.
-- Toivoakseni osaatte läksynne, sanoi hän hieroen käsiään.
-- Osaan kyllä, vastasin minä.
-- Olkaa hyvä, kertokaa minulle jotain Ludvig Pyhän ristiretkestä,
sanoi hän keikuttaen itseänsä tuolilla ja miettiväisenä katsoen
jalkoihinsa. -- Mainitkaa ensin syyt, jotka saattoivat Ranskan
kuninkaan tarttumaan ristiin, sanoi hän silmäkulmiansa kohottaen ja
sormellaan mustepulloa osottaen; -- antakaa sitten yleinen luonnekuvaus
tästä ristiretkestä, lisäsi hän tehden koko kämmenellään sellaisen
liikkeen kuin olisi aikonut jotakin ottaa kiinni, -- ja vihdoin,
kertokaa tämän retken vaikutuksesta Europan valtioihin yleensä, sanoi
hän lyöden vihoilla pöydän vasemmalle puolelle, -- ja Ranskan
kuningaskuntaan erityisesti, päätti hän lyöden pöydän oikealle puolen
ja kallistaen päänsä oikealle.
Minä nielasin pari kertaa sylkeä, rykäsin kurkkuni selväksi, kallistin
pääni sivulle ja vaikenin. Sitten, otettuani käteen höyhenkynän, joka
oli pöydällä, aloin sitä repiä ja olin yhä vaiti.
-- Antakaapa kynä tänne, sanoi minulle opettaja ojentaen kätensä. -- Se
kyllä vielä kelpaa. No?
-- Lud... kar... Ludvig Pyhä oli... oli... oli... hyvä ja viisas
keisari...
-- Mikä?
-- Keisari. Hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin ja antoi hallituksen
ohjat äidilleen.
-- Mikä oli tämän nimi?
-- B... b... lanka?
-- Kuinka? bulanka?
Minä naurahdin jotenkin vinosti ja kömpelösti.
-- No, ehkä tiedätte vielä jotakin muuta? sanoi hän ivallisesti.
Minulla ei ollut enää mitään kadottamista, minä rykäsin ja aloin
ladella mitä ikinä mieleeni juolahti. Opettaja kuunteli äänetönnä ja
lakasi pölyä pöydältä sillä kynällä, jonka oli minulta ottanut,
tuijotti korvani ohitse ja saneli: "hyvä, erinomaisen hyvä". Minä
tunsin, etten tiedä mitään, -- että puhun puuta heinää, ja minua
suuresti kauhistutti, kun opettaja ei pysähyttänyt eikä oikaissut
minua.
-- Miksi hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin, kysyi hän toistaen minun
sanojani.
-- Siksi... sentähden... senvuoksi, siitä syystä että... Enempää en
saanut suustani, ja tunsin että jos tuo opettaja ilkiö vaikka
kokonaisen vuoden mykkänä katselee minuun, en sittenkään enää pysty
lausumaan ainoatakaan ääntä. Opettaja tuijotti minuun noin kolmen
minutin ajan, sitten saivat hänen kasvonsa äkkiä syvän surun ilmeen, ja
tunteellisella äänellä hän sanoi Volodjalle, joka samassa astui
huoneeseen:
--- Antakaapa tänne vihkonne, niin merkitsen arvosanat.
Volodja antoi hänelle vihon ja asetti varovasti tuntilapun sen viereen.
Opettaja avasi vihon ja varovasti kastaen kynänsä mustepulloon kirjotti
kauniilla käsialalla Volodjalle viisi edistyksessä ja käytöksessä.
Sitten pysäytti kynänsä sen sarekkeen kohdalle mihin minun arvosanani
oli merkittävä, katsahti minuun, karisti musteen kynästään ja vaipui
mietteihinsä.
Äkkiä hänen kätensä teki tuskin huomattavan liikkeen ja sarekkeeseen
ilmestyi kauniisti kirjotettu ykkönen ynnä piste; toinen liike -- ja
käytöksen sarekkeeseen ilmaantui myöskin ykkönen ynnä piste.
Pantuaan sitten taidokkaasti kokoon arvosanavihon, opettaja nousi ja
suuntautui ovelle aivan kuin ei olisi edes huomannutkaan minun
epätoivoista, rukoilevaa ja moittivaa katsettani.
-- Michael Larionovitsh! sanoin minä.
-- Ei, vastasi hän ymmärtäen aikomukseni: -- noin ei käy päinsä. Minä
en tahdo ottaa vastaan rahoja ilmaiseksi.
Opettaja veti kalossit jalkaansa, pani ylleen kamelinkarvaisen
sinellinsä sekä kääri suurella huolellisuudella huivin kaulaansa. Aivan
kuin mikään huolellisuus olisi voinut tulla kysymykseen nyt senjälkeen
kun minulle oli tämmöistä tapahtunut! Hänelle se merkitsi vaan pientä
kynänvetoa, mutta minulle se oli mitä suurin onnettomuus.
-- Onko tunti lopussa? kysyi St. Jérôme astuen sisälle.
-- On.
-- Oliko opettaja tyytyväinen teihin?
-- Oli, sanoi Volodja.
-- Minkä arvosanan saitte?
-- Viisi.
-- Entä Nicolas?
Minä olin vaiti.
-- Se taisi saada neljä, sanoi Volodja.
Hän käsitti, että minä olin pelastettava, vaikkapa vaan täksi päiväksi.
Rangaiskoot, kunhan vaan eivät rankaise nyt, kun meillä on vieraita.
-- Voyons Messieurs. (St Jérômella oli tapa joka tilaisuudessa sanoa:
voyons!) Faites votre toilette et descendons.