Myöhään illalla sen päivän aattona, jona Karl Ivanovitshin oli
ikuisiksi lähteminen meiltä, hän pumpulisessa yönutussaan ja punasessa
myssyssään seisoi vuoteensa vieressä kumartuneena kapsäkin yli, johon
hän tarkkuudella pakkasi tavaroitansa.
Karl Ivanovitsh kohteli meitä viimeisinä aikoina erikoisen kuivasti:
aivan kuin olisi välttänyt kaikkia suhteita välillämme. Niinpä nytkin,
astuessani huoneeseen, hän vaan katsahti minuun kulmiensa alta ja
sitten taas uudestaan ryhtyi pakkaamaan. Minä panin pitkäkseni omalle
vuoteelleni, mutta Karl Ivanovitsh, joka oli ennen ankarasti kieltänyt
näin tekemästä, ei nyt sanonut minulle mitään, ja kun ajattelin, ettei
hän enää ole meitä koskaan toruva eikä mistään estävä, -- ettei hänellä
ole enää oleva meidän kanssamme mitään tekemistä, kävi lähestyvä ero
kipeästi sydämmeeni. Minua alkoi surettaa, ettei hän enää rakasta meitä
ja halusin ilmaista hänelle tämän tunteeni.
-- Antakaahan minä autan teitä, Karl Ivanovitsh, sanoin minä häntä
lähestyen.
Karl Ivanovitsh katsahti minuun ja uudestaan kääntyi pois, mutta
nopeassa katsahduksessa, jonka hän heitti minuun, luin jotakin
muuta kuin välinpitämättömyyttä, joksi olin selittänyt hänen
kylmäkiskoisuuttansa; -- siinä oli vilpitöntä, syvää surua.
-- Jumala näkee ja tietää kaikki, ja kaikki riippuu Hänen pyhästä
tahdostansa, sanoi hän suoristaen itseänsä koko pituudelleen ja syvästi
huokuen. Niin se on, Nikolenka, jatkoi hän huomattuaan minun katsovan
häneen vilpittömällä osanotolla: -- kohtaloni on -- olla onneton
lapsuudestani hamaan ruumisarkkuun saakka. Minulle on aina kostettu
pahalla sitä hyvää, jota olen ihmisille tehnyt, enkä odota palkintoa
tältä maailmalta, vaan ainoastaan tuolta, sanoi hän viitaten taivaaseen
päin. -- Jospa tietäisitte elämäkertani ja mitä kaikkea olen saanut
tässä elämässä kestää!... Olen ollut suutarina, olen ollut sotamiehenä,
olen ollut _maanpakolaisena_, olen ollut tehtailijana, olen ollut
opettajana, ja nyt olen vihdoin päässyt -- nollaksi! -- ja Jumalan
pojan tavalla minä en tiedä mihin päätäni kallistaa, lopetti hän ja
silmänsä sulkien vajosi nojatuoliinsa. Huomattuani, että Karl
Ivanovitsh on siinä tunteellisessa mielentilassa, jolloin hän
välittämättä kuulijoista omaa itseänsä varten lausuu julki sydämmensä
ajatuksia, minä vaieten ja yhä hänen hyväntahtoisia kasvojansa
tähystäen istuin vuoteelle.
-- Te ette ole enää lapsi, te voitte ymmärtää. Minä juttelen teille
elämäkertani ja kerron kaikki mitä olen kärsinyt. Joskus muistatte
vanhan ystävänne, joka paljon rakasti teitä, lapsukaiset!...
Karl Ivanovitsh nojasi kätensä pöytään, joka oli hänen vieressään,
nuuskasi ja kääntäen silmänsä taivasta kohden alkoi kertomuksensa
tuolla omituisella vakaalla kurkkuäänellä, jota hän tavallisesti käytti
meille sanellessaan:
-- _Minä olen ollut onneton hamasta äitini kohdusta saakka_. Das
Unglück verfolgte mich schon im Schosse meiner Mutter! toisti hän
vieläkin tunteellisemmin.
Koska Karl Ivanovitsh oli monasti ennenkin samassa järjestyksessä,
samoilla sanoilla ja ihan samalla äänenpainolla kertonut minulle
elämäkertansa, niin luulen voivani esittää sen melkein sanasta sanaan
niinkuin hän sen kertoi. Oliko hänen elämäkertansa todellakin
semmoinen, vai oliko kertomus hänen mielikuvituksensa tuotetta, jonka
kenties synnytti hänen yksinäisyytensä meidän talossamme, niin että hän
vihdoin itsekin alkoi usein toistettua kertomustaan uskoa, vai
koristeliko hän ainoastaan mielikuvituksen väreillä todellisia
tapauksia elämästään, -- sitä en ole tähän päivään asti voinut
ratkaista. Todeksi sitä pitäisi uskoa, kun ottaa huomioon sen elokkaan
tunteellisuuden ja metoodillisen johdonmukaisuuden, jolla se oli
kerrottu ja mikä on todenmukaisuuden päätunnusmerkkejä; toiselta puolen
oli kertomuksessa liian paljon runollisia kauneuksia, niin että juuri
nuo kauneudet herättivät epäilystä.
"Suonissani virtaa kreivien von Sommerblattien jalo veri! In meinen
Adern fliesst das edle Blut der Graven von Sommerblatt! Olen syntynyt
kuusi viikkoa häiden jälkeen. Äitini mies (minä nimitin häntä papaksi)
oli arendaattorina kreivi Sommerblattilla. Hän ei voinut unohtaa äitini
häpeätä eikä rakastanut minua. Minulla oli pieni veli, Johan, ja kaksi
sisarta; mutta vieras minä olin omassa kodissani! Ich var ein Fremder
in meiner eigenen Familie! Kun Johan teki tyhmyyksiä, sanoi pappa: 'tuo
lapsi ei tule antamaan minulle hetkeäkään rauhaa!' ja minua toruttiin
ja rangaistiin. Kun sisarukset riitaantuivat keskenään, sanoi pappa:
'Kaarlosta ei tule milloinkaan tottelevaista poikaa!' ja minua
toruttiin ja rangaistiin. Hyvä äitini oli ainoa, joka minua rakasti ja
hellästi kohteli. Usein hän puhui minulle: 'Karl, tulkaa tänne
huoneeseeni', ja hän salaa suuteli minua. 'Karl, Karl raukkani, sanoi
hän -- ei kukaan rakasta sinua, mutta minä en vaihtaisi sinua
kehenkään. Yhtä ainoata pyytää sinulta sinun äitisi, puhui hän minulle:
-- opi hyvin ja pysy aina rehellisenä, niin Jumala ei ole sinua
jättävä! Trachte nur ein ehrlicher Deutscher zu werden -- sagte sie --
und der liebe Gott wird dich nicht verlassen!' ja minä tein parastani.
Kun olin täyttänyt neljätoista vuotta ja pääsin ripille, sanoi mamma
papalle: 'Karl on tullut suureksi pojaksi, Gustaf, mitä me hänen
kanssansa teemme?' Ja pappa vastasi: 'en minä tiedä.' Silloin mamma
sanoi: 'antakaamme hänet kaupunkiin herra Schulzille, tulkoon hänestä
suutari!' -- ja pappa vastasi: 'hyvä', und mein Vater sagte: 'gut'.
Kuusi vuotta ja seitsemän kuukautta asuin minä kaupungissa
suutarimestarin luona, ja isäntä rakasti minua. Hän sanoi: 'Karl on
hyvä työmies ja pian on hänestä tuleva minulle Geselle!' mutta...
ihminen päättää, Jumala säätää... Vuonna 1796 oli määrätty kutsunta, ja
kaikki, jotka kelpasivat palvelukseen kahdeksannestatoista
kahdenteenkymmenenteen ensimäiseen ikävuoteen saakka kutsuttiin kokoon
kaupunkiin.
"Pappa ja veli Johan saapuivat kaupunkiin ja me menimme yhdessä
arvannostoon, joka ratkaisi kenen oli sotamieheksi tuleminen kenen ei.
Johan veti pahan numeron -- ja hän olisi joutunut sotamieheksi, minä
vedin hyvän numeron -- enkä olisi tarvinnut joutua sotamieheksi. Ja
pappa sanoi: 'minulla oli yksi ainoa poika ja siitäkö minun on
eroaminen! Ich hatte einen einzigen Sohn und von diesem muss ich mich
trennen!'
"Minä otin häntä kädestä ja sanoin: 'miksi niin puhutte, pappa? Tulkaa
kanssani, minä sanon teille jotain.' Ja pappa tuli. Pappa tuli ja me
istuimme ravintolaan pienen pöydän ääreen. 'Antakaa meille pari
seideliä', sanoin minä ja meille annettiin oluet. Me joimme lasillisen
kumpikin, ja veli Johan myöskin joi.
-- "'Pappa! sanoin minä: -- älkää puhuko niin, että teillä on yksi
ainoa poika ja siitäkö teidän on eroominen. Minun sydämmeni tahtoo
pakahtua, kun semmoista kuulen. Veli Johan älköön tulko sotamieheksi,
minä tulen sotamieheksi... Karl ei ole täällä kellekään tarpeellinen ja
Karl tulee sotamieheksi."
-- "'Te olette rehellinen mies, Karl Ivanovitsh!' sanoi minulle pappa
ja suuteli minua. -- 'Du bist ein braver Bursche!' sagte mir mein Vater
und küsste mich!
"Ja minusta tuli sotamies."