Katinka istui vieressäni pikkuvaunuissa ja sievä pää kumarassa katseli
mietteissään pyörien alta pois juoksevaan pölyiseen maahan. Minä
silmäilin häntä mitään puhumatta ja ihmettelin sitä surullista ilmettä,
jossa ei enää ollut mitään lapsellista, ja jonka ensi kerran näin hänen
ruusuisilla pikku kasvoillansa.
-- No nythän jo pian pääsemme Moskovaan, sanoin minä: -- mimmoisen
luulet sen oikein olevan?
-- En tiedä, hän vastasi haluttomasti.
-- Sanohan nyt sentään: luuletko sen olevan Serpuhovia suuremman vai
pienemmän...
-- Mitä?
-- En minä mitään.
Mutta sen vainun nojalla, jonka mukaan toinen ihminen arvaa toisen
ihmisen ajatuksia ja joka on keskustelun johtolankana, Katinka ymmärsi
että minua loukkasi hänen välinpitämättömyytensä; hän nosti päänsä ja
katsahti minuun.
-- Onko isä teille sanonut, että me tulemme asumaan mummon luona?
-- On; mummo tahtoo asettua ihan meidän kanssamme asumaan.
-- Kaikkienko?
-- Tietysti; me tulemme asumaan yläkerrassa toisella puolella, te
toisella puolella; mutta isä sivurakennuksessa; päivällistä tulemme
syömään kaikki yhdessä, alhaalla mummon luona.
-- Äiti sanoo, että mummo on semmoinen ylpeä -- vihanen?
-- Eikö mitä! Se vaan näyttää niin alussa. Kyllä se on vähän mahtava,
mutta ei yhtään vihanen; päinvastoin se on hyvin hyvä ja ilonen.
Olisitpa nähnyt millaiset tanssikemut oli hänen nimipäivänään!
-- Pelkään häntä sentäänkin, vaikka kuka tietää tulemmeko me
ollenkaan... Katinka äkkiä vaikeni ja vaipui jälleen mietteihinsä.
-- Mitä niin? kysyin minä levottomana.
-- Ei mitään, muuten minä vaan.
-- Ei, mutta sinä sanoit "kuka tietää"...
-- Niin, mitä sinä sanoitkaan niistä mummon kemuista?
-- Jaa-a, paha ettette olleet siellä; vieraita oli hirveästi, noin
tuhat ihmistä, soittokunta, kenraaleja, ja minäkin tanssin...Katinka!
sanoin minä äkkiä keskeyttäen kuvaukseni -- ethän sinä kuuntelekaan!
-- Kuuntelenpa; sinä sanoit, että sinäkin tanssit.
-- Miksi olet niin ikävä?
-- Pitäisikö aina olla ilonen.
-- Niin, mutta sinä olet hyvin muuttunut siitä asti kuin tulimme
Moskovasta. Sanoppa todenperästä, lisäsin minä päättäväisesti hänen
puoleensa kääntyen: miksi olet tullut tuommoiseksi kummalliseksi?
-- Mikä kummallinen minä olen? vastasi Katinka vilkkaasti, joka todisti
että huomautukseni oli kiinnittänyt hänen mieltänsä: -- en minä ole
ollenkaan kummallinen.
-- Niin, mutta et sinä ole sellainen kuin ennen, jatkoin minä: -- ennen
näkyi, että olit yhtä meidän kanssamme, ja pidit meitä omaisinasi ja
rakastit meitä niinkuin mekin sinua, mutta nyt olet tullut niin
totiseksi ja etenet meistä...
-- Ei yhtään...
-- Ei, annas kun sanon loppuun, keskeytin minä ja aloin tuntea pientä
kutkutusta nenässäni, mikä tavallisesti käy minulla kyynelien edellä,
jotka kauan pidätetyn sydämmenajatuksen lausuminen aina nostaa
silmiini: -- sinä etenet meistä, puhelet ainoastaan Mimmin kanssa,
aivan kuin et meistä tahtoisi tietääkään.
-- No eihän käy laatuun aina pysyä muuttumattomanakaan; pitäähän joskus
muuttuakin, vastasi Katinka, jolla oli tapana selittää kaikki
jonkinlaiseksi fatalistiseksi välttämättömyydeksi, kun ei tiennyt mistä
puhua.
Muistan hänen kerran riitaantuneen Ljubotshkau kanssa, joka oli sanonut
häntä tyhmäksi tytöksi. Siihen hän oli vastannut: eipä kaikki voi olla
viisaitakaan, pitää olla tyhmiäkin. Mutta minua ei nyt tyydyttänyt tuo
vastaus, että pitäähän muka joskus muuttuakin ja minä kuulustelin häntä
edelleen:
-- Mistä syystä pitää joskus muuttua?
-- Emmehän voi aina yhdessä asua, vastasi Katinka hiukan punastuen ja
tarkasti tähystäen Filipin selkää. -- Äiti kyllä saattoi asua teidän
äiti vainajanne luona, joka oli hänen ystävänsä; mutta jumalaties
sopivatko he nyt yhteen kreivittären kanssa, joka kuuluu olevan niin
vihanen! Ja muutenkin, pitäähän meidän joskus kuitenkin erota: te
olette rikkaat -- teillä on Petrovskin kartano, mutta me olemme köyhät
-- mammalla ei ole mitään. "Te olette rikkaat -- me olemme köyhät": nuo
sanat ja niiden yhteydessä olevat käsitteet näyttivät minusta
tavattoman kummallisilta. Köyhiä saattoivat silloisen ymmärrykseni
mukaan olla ainoastaan kerjäläiset ja talonpojat, enkä minä voinut
mielikuvituksessani mitenkään sovittaa tuota köyhyyden käsitettä
sulavaliikkeiseen ja sievään Katinkaan. Jos Mimmi ja Katinka olivat
aina meillä asuneet, niin he minusta nähden olivat aina vastakin asuvat
meillä ja kaikki oli välillämme tasaan jaettava. Eihän muuten saattanut
ollakaan. Mutta nyt alkoi tuhansia uusia, epäselviä ajatuksia heidän
asemansa yhdenvertaisuudesta kierrellä päässäni, ja se, että me olemme
rikkaita ja he köyhiä, hävetti minua niin, että punastuin enkä voinut
edes katsahtaa Katinkaan.
"Suurikin asia että me olemme rikkaita ja he köyhiä!" ajattelin minä,
-- "ja miten ihmeessä siitä pitää muka olla seurauksena ero! Miksi emme
jakaisi tasan kaikkia mitä meillä on?" Mutta samalla ymmärsin, ettei
Katinkan kanssa käy puhuminen tästä asiasta ja jokin käytännöllinen
vaisto, vastahakaan noille järkiperäisille mietteille, jo puhui
minulle, että hän on oikeassa ja että olisi sopimatonta selittää
hänelle ajatustani.
-- Voiko todella olla että sinä lähdet meiltä? sanoin minä: -- kuinka
me sitten rupeamme elämään erillämme?
-- Minkä sille taitaa, on se minustakin paha; mutta jos niin käy, niin
kyllä minä tiedän mitä minä teen...
-- Rupeat näyttelijättäreksi... se on hulluutta! sanoin minä väliin,
tietäen että näyttelijättäreksi rupeaminen oli hänen lempituumansa.
-- Ei, tuota minä puhuin ollessani vielä pieni...
-- No mitäs sinä sitten teet?
-- Menen luostariin ja rupean elämään siellä, rupean käymään mustassa
puvussa, samettimyssy päässä.
Katinka purskahti itkuun.
Oletteko lukija sattunut joskus eläessänne äkisti huomaamaan, että
alatte katsoa kaikkia asioita ihan toisin silmin, kaikki siihen asti
näkemänne esineet äkkiä kääntyvät teitä kohden toiselta tuntemattomalta
puolelta? Sentapainen siveellinen muutos tapahtui minussa ensi kerran
juuri tämän meidän matkamme aikana, mistä siis luenkin poikaikäni
alkaneen.
Ensi kerran tuli päähäni selvä ajatus siitä, ettemme me yksin, s.o.
meidän perheemme, elä maailmassa, etteivät kaikki ihmisten harrastukset
pyöri meidän ympärillämme, vaan että on olemassa toinen ihmisten elämä,
joilla ei ole mitään yhteistä meidän kanssamme, -- jotka eivät huolehdi
meidän asioitamme ja joilla ei edes ole mitään käsitystä meidän
olemassaolostamme. Tietysti ennenkin tiesin tämän asian; mutta en
tiennyt niinkuin nyt sain tietää, en tuntenut sitä niinkuin nyt.
Ajatus muuttuu vakaumukseksi ainoastaan yhdellä määrätyllä tavalla, ja
se tapa on usein aivan äkkiarvaamaton ja omintakeinen verraten niihin
tapoihin, joilla muut tulevat samaan vakaumukseen. Keskustelu Katinkan
kanssa, joka oli kovasti liikuttanut minua ja pakottanut ajattelemaan
hänen tulevaisuuttansa oli minulle tämmöisenä ylimenona. Silmäillessäni
kyliä ja kaupunkeja, joiden ohi matkustimme, joissa jokaisessa asui
ainakin yhtä suuri perhe kuin meidän, -- nähdessäni naisia, lapsia,
jotka hetken uteliaina katsoivat meidän ajoneuvojamme ja sitten
ainiaaksi katosivat näkyvistämme, -- talonpoikia, puotilaisia, jotka
eivät ainoastaan olleet kumartamatta meille niinkuin olin tottunut
näkemään Petrovskissa, vaan eivät edes katsahtaneet meihin, -- juolahti
ensi kerran mieleeni kysymys: mikä siis voi olla heidän harrastustensa
esineenä, elleivät he ollenkaan välitä meistä? Ja siitä kysymyksestä
heräsi muita kysymyksiä: miten ja millä he elävät, kuinka kasvattavat
lapsiansa, opettavatko heitä, päästävätkö leikkimään, miten rankaisevat
j.n.e.