Aurinko kallistuu länteen ja vinoilla kuumilla säteillään
sietämättömästi paahtaa kaulaan ja poskiin; mahdotonta oli kajota
vaunujen kuumentuneihin reunoihin; sakea tomu kohosi tieltä ja täytti
ilman. Ei käynyt vähinkään tuulen henki, joka olisi tomua hajottanut.
Meidän edellämme aina saman välimatkan päässä huojui tasaisesti
vaunujen pölyttynyt kuomukatto, jonka takaa tuontuostakin näkyi kuskin
piiska, hänen hattunsa ja Jaakon lakki. En minä tiennyt minne pääni
pistää, eikä mikään voinut mieltäni kiinnittää, ei vieressäni istuvan
torkkuvan Volodjan pölystä mustuneet kasvot, ei Filipin selänliikkeet,
ei ajoneuvojemme pitkä varjo, joka vinottain juoksi meidän jäljessämme.
Koko huomioni oli kääntynyt virstantolppiin, joista jo kaukaa otin
vaaria, ja sitten pilviin, jotka oltuansa ensin hajalla taivaanrannassa
nyt menivät tummiin varjoihin ja kokoontuivat yhdeksi suureksi mustaksi
pilveksi. Joskus kumahteli kaukainen ukon jyrinä. Ja tämäpä viimeinen
seikka pani minut ylen maltittomasti odottamaan pikaista pääsyä
kestikievariin. Ukkonen herätti minussa sanomattoman raskaita tuskan ja
pelon tunteita.
Lähimpään kylään oli vielä noin kymmenkunta virstaa, mutta suuri,
tumma, sinisenpunerva pilvi, joka oli ties mistä ilmestynyt, liikkui
ilman vähintäkään tuulta nopeasti meitä kohden. Vielä peittymätön
aurinko valaisee kirkkaasti sen synkkiä muotoja ja harmaita jonoja,
jotka ylettyvät taivaanrantaan asti. Silloin tällöin välähtelee
etäisyydessä salama ja kuuluu heikko, yhä kasvava ja lähestyvä jymy,
joka vihdoin muuttuu katkonaiseksi yli koko taivaan ulottuvaksi
jyrinäksi. Vasili nousee kuskipukilta ja nostaa vaunujen kuomut, kuskit
vetävät yllensä sadevaipat ja joka jyrähdyksellä ottavat lakin
päästänsä ja siunaavat itseänsä; hevoset pörhistävät korviansa,
levittävät sieramiaan ikäänkuin haistaakseen raitista ilmaa, joka tulee
lähestyvän pilven puolelta, ja entistä nopeammin vierivät vaunut
pölyisellä tiellä. Oloni käy tuskalliseksi ja veri tuntuu nopeammin
sykkivän suonissani. Nyt etumaiset pilvet jo alkavat peittää aurinkoa;
nyt se jo viimeisen kerran pilkisti esille, valaisi kauhean synkän
taivaanrannan ja peittyi. Koko seutu äkkiä muuttaa muotonsa ja
synkistyy. Kas kuinka haapametsäkin jo värähtelee; lehdet saavat
jonkinlaisen vaalahtavan värin, joka kirkkaasti piirtäytyy
punasensinervää pilveä vastaan, ne suhisevat ja pyörivät; suurten
koivujen latvat alkavat huojua ja kuivia heinätupsuja lentelee tien
yli. Mustat ja valkorintaiset pääskyt, aivan kuin tahtoisivat pysäyttää
meidät, liitelevät vaunujemme ympäri lentäen ihan hevosen rinnan
alitse; varikset haralla siivin kiitävät vinokaria myötätuuleen;
nahkapolstan alareunat, jolla me olemme suojeltu, alkavat kohoella,
päästävät luoksemme kosteita tuulispäitä ja lepattavat, Salama välähtää
juuri kuin vaunujemme kohdalla, häikäsee näön ja hetkeksi valaisee
harmaan kankaan, sen reunustuksen ja nurkkaan painautuneen Volodjan.
Samassa tuokiossa jyrähtää ihan päämme kohdalla mahtava ukkonen, joka
ikäänkuin yhä korkeammalle ja korkeammalle, laajemmalle ja laajemmalle
nousten ja yhä koveten vihdoin korvia tärähyttävästi pamahtaa ja panee
jokaisen säikähdyksestä pidättämään henkeä. Se on Jumalan viha! kuinka
paljon runollisuutta on tuossa rahvaan ajatuksessa.
Pyörät pyörivät yhä pikemmin: Vasilin ja Filipinkin selästä päättäen he
kumpikin myöskin pelkäävät. Vaunut kiitävät nopeasti alamäkeen ja nyt
jo kolahtelevat sillan lautoihin; minä en uskalla liikahtaakaan, vaan
odotan joka hetki meidän kaikkien perikatoa.
Tpruu! paallikas irtausi ja yhtämittaisista, korvia tärisyttävistä
jyrähdyksistä huolimatta me olemme pakotetut pysähyttämään sillalle.
Kurottaen pääni vaunujen ikkunasta minä sydämeni pamppaillessa
toivottomana seuraan Filipin paksujen, mustien sormien liikkeitä.
Kiirehtimättä hän laittaa silmukan ja oikasee vetohihnat, sysäillen
sivuhevosta milloin kyynärpäällään, milloin piiskan varrella.
Tuskan ja pelon tunteet kasvoivat minussa ukkosen mukana, mutta kun
sitten tuli tuo jylhä äänettömyyden hetki, joka tavallisesti käy
kovimman pamauksen edellä jännityin siihen määrään, että varmaan olisin
kuollut mielenkuohuun, jos tämä tila olisi vielä kymmenenkin minuuttia
kauemmin kestänyt. Juuri sillä hetkellä ilmestyi sillan alta äkkiä
jokin likasen ryysyiseen paitaan puettu ihmisolento, järjettömät kasvot
turponeina, pää paljaana, kerittynä, epävakaisesti heiluvana, jalat
jänteettöminä ja väärinä, -- ja pisti vaunujen sisään jonkinlaisen
punasen, kiiltävän kädentyngän.
"Armollinen herra! antakaa roponen raajarikkoiselle! Jumala on teitä
palkitseva!" kuului kivulloinen ääni, ja kerjäläinen tekee joka
sanallensa ristinmerkin ja kumarruksen.
En voi kielin kertoa sitä värisyttävää kauhua, joka tällä hetkellä
tärisytti sieluani. Tukkaani pörhöstytti ja silmäni tuijottivat pelosta
sekavina kerjäläiseen...
Vasili, jonka tehtävänä oli almujen jakeleminen matkan aikana, neuvoo
Filipiä miten paallikas on kiinnitettävä, ja vasta sitten kun kaikki on
valmista ja Filip ohjia käteensä kooten jo kiipee kuskipukille, alkaa
Vasili kaivella sivutaskuansa. Mutta juuri kun me lähdemme liikkeelle
pysähtyvät hevoset silmiä sokaisevan salaman vuoksi, joka hetkeksi
täyttää tulisella valollaan koko notkon. Ja heti senjälkeen seuraa niin
armoton ukon jyrähdys, että on kuin koko taivas sortuisi meidän
ylitsemme. Tuuli yltyy vieläkin: hevosten harjat ja hännät, Vasilin
kauhtana ja polstan liepeet hulmuavat samaan suuntaan ja epätoivoisesti
viuhtovat raivokkaiden tuulispäiden puuskauksissa. Kuomun nahkaiselle
pinnalle putosi suuri sadepisara... putosi toinen, kolmas, neljäs, ja
äkkiä rupesi joku ikäänkuin rummuttamaan päämme päällä ja koko seutuun
levisi tasainen sateen kohina. Vasilin kyynäspäiden liikkeistä näin
hänen päästävän auki kukkaroansa: kerjäläinen yhä siunaten ja
kumarrellen, juoksi ihan pyörien vieressä, että saattoi milloin tahansa
ruhjoutua niiden alle. "Anna Kristuksen tähden!" Vihdoin lentää
kuparikolikoita ohitsemme ja tuo onneton olento läpikastuneessa
paidassansa, joka tuskin peittää hänen laihoja jäseniään, pysähtyy
tuulessa huojuen keskelle tietä kolikkoa etsimään ja katoaa
näkyvistämme.
Vinosti tuleva sade, jota ankara tuuli ajoi, kaatoi vettä kuin
ämpäristä; Vasilin pörhöisestä selästä vuoti vesi mutaiseen lätäkköön,
joka oli muodostunut nahkaiselle polstalle. Pöly, joka aluksi oli
palleroitunut muuttui veteläksi liaksi, joka tarttui pyöriin, ja
savisissa raitioissa alkoivat mutaiset virrat juosta. Salama välähteli
leveämmin ja kalpeammin ja ukkosen jyrinä ei sateen tasaisessa
kohinassa enää tuntunut niin kauhistavalta.
Mutta nyt sade jo hienonee: pilvet alkavat muodostua lainehtiviksi, ne
kuultavat siitä kohden missä auringon pitäisi olla, ja harmaan
vaaleiden reunojen läpitse näkyy jo hiukan sinistä taivasta. Hetken
kuluttua paistaa auringon arka säde tien lätäkköihin, hienoihin
sadejuoviin ja puhdistuneeseen, loistavaan maantieruohoon. Musta pilvi
peittää nyt yhtä uhkaavasti vastapäistä taivaan puolta, mutta minä en
enää pelkää sitä. Tunnen sanomattoman iloista, toivorikasta
elämänonnea, johon raskas pelontunne on äkkiä vaihtunut. Sieluni
hymyilee niinkuin virkistynyt, ilahtunut luonto. Vasili kääntää alas
kauhtanansa kauluksen, ottaa hatun päästänsä ja pudistaa siitä veden;
Volodja irrottaa polstan; minä kurottaudun kuomusta ja ahmin sisääni
tuoretta, henkevää ilmaa. Kiiltäväksi puhdistunut katettujen vaunujen
katto keikkuilee taas edessämme matkakirstuilleen, hevosten selät,
mäkivyöt, ohjat, pyöränvanteet -- kaikki on märkää ja kiiltää auringon
säteissä, kuin olisi lakeerattu. Toisella puolella tietä on
silmänkantamaton kesantopelto, jonka ainoastaan siellä täällä pienet
notkelmat katkasevat. Pellon märkä multa ja ruohot loistelevat, ja
tummana mattona se ylettyy aina taivaanrantaan asti; toisella puolella
on haapametsä sekasin pähkinäpuiden ja tuomien kanssa. Se seisoo
ikäänkuin onnesta yltäkylläisenä, ei yksikään lehti liikahda, ja
hitaasti putoilevat sen pestyiltä oksilta sateen kirkkaat pisarat
toiskesäisille kuivuneille lehdille. Kaikilta puolin kohoilevat
iloisesti visertäen ja taas nopeasti laskeutuvat töyhtökiurut;
kosteissa pensaikoissa kuuluu pikku lintujen puuhaileva liike ja metsän
keskeltä kajahtelee käen kukunta. Niin valtaava on tämä metsän ihana
haju kevään ukkosen jälkeen, koivun, orvokin, mädänneen lehden,
kantosienen, tuomen kukkain tuoksu, etten enää voi pysyä istumassa,
vaan hyppään vaunuista, juoksen pensaikkoon ja välittämättä siitä, että
sadepisarat kastelevat minua, taittelen kukkivan tuomen märkiä
terttuja, löyhyttelen niitä vasten kasvojani ja nautin niiden hurmaavaa
tuoksua. Välittämättä edes siitä, että saappaihini hinautuu suuret
likakönttäreet ja että sukkani ovat läpimärät, minä juoksen pitkin
läiskyviä lätäköitä katettujen vaunujen akkunalle.
-- Ljubotshka! Katinka! huudan minä antaen sinne muutamia
kukkaterttuja: -- katsokaa kuinka ihanaa!
Tytöt kiljasevat ihastustaan ilmaistakseen; Mimmi huutaen käskee
poistumaan, etten joutuisi vaunujen alle.
-- Ei, mutta haistahan sinä, kuinka ihanalta se tuoksuaa, huudan minä.