Taas on kahdet ajoneuvot Petrovskin portaiden edustalla; toiset niistä
on peittovaunut ja niihin istuutuu Mimmi, Katinka ja Ljubotshka,
sisäpiika ja itse Jaakko pehtori, kuskipukille; toiset vaunut ovat
vähäiset puolikatetut, joissa matkustamme me Volodjan kanssa ja
äskettäin palkkapalvelijaksi otettu lakeija, Vasili.
Isä, jonka oli muutaman päivän kuluttua myöskin lähteminen Moskovaan,
seisoo hatutta päin portailla ja ristinmerkeillä siunaa lähteviä.
"No, Jumala olkoon kanssanne! anna mennä!" Jaakko ja kuskit paljastavat
päänsä ja siunaavat, vaununkoppa alkaa hypähdellä epätasaisella tiellä
ja suuren alean koivut yksi toisensa perästä juoksevat meidän
ohitsemme. Ei minua lainkaan sureta: henkinen katseeni ei viivy siinä
minkä jätämme, vaan siinä mikä minua odottaa. Sen mukaan kuin raskaiden
muistojen yhteydessä olevat esineet etenevät, nämä muistot kadottavat
voimansa ja nopeasti vaihtuvat täynnä voimaa, tuoreutta ja toivoa
oleviin elämänilon tunteihin.
Harvoin olen viettänyt -- en sano iloisia, koska minua vielä hävettää
antautua iloseksi, -- vaan niin miellyttävän hyviä päiviä, kuin tämän
matkustuksemme neljä päivää. Edessäni ei ollut äidin huoneen suljettua
ovea, jonka ohitse en ollut voinut vavahtamatta kulkea, ei lukittua
pianoa, jota ei kukaan lähestynyt ja johon ei kukaan edes katsahtanut
ilman jonkinlaista pelkoa, -- ei surupukuja (meillä kaikilla oli
yllämme tavalliset matkavaatteet), ei mitään niistä esineistä, jotka
elävästi muistuttaen ikipäiviksi menettämäämme vainajaa olisivat
pakottaneet varomaan jokaista elämän ilmausta, koska sillä olisi
ikäänkuin loukannut hänen muistoansa. Nyt sensijaan yhä uudet ihanat
paikat ja esineet vetivät huomiotani puoleensa ja virkistivät minua,
keväisen luonnon täyttäessä sielun nykyisyyden ilolla ja valoisilla
tulevaisuuden toiveilla.
Ani varhain aamulla tuo säälimätön ja uudessa virassaan liiankin harras
Vasili jo nykii vuoteen peitettä pois, vakuuttaen että jo on aika
lähteä liikkeelle ja että kaikki jo on valmista. Ei enää auta
kokoonkäpristyminen, ei viekasteleminen, ei suuttuminen, eikä
rukoileminen että saisi edes neljänneksen tuntia jatkaa makeata
aamu-unta; Vasilin päättäväisistä kasvoista näkyy selvästi, että hän on
taipumaton ja aikoo vähintäin kaksikymmentä kertaa nykäistä peitettä
pois. Ei siis muuta kuin vuoteesta ylös ja pian pihalle peseytymään.
Eteisessä kiehuu jo teekyökki, jota eturatsastaja Mitjka, punasena kuin
krapu puhaltelee hehkuksiin: pihalla on kosteata ja sumuista, tunkio
höyryää; aurinko iloisilla, kirkkailla säteillään valaisee itäistä
taivaanpuoliskoa ja laajojen katoksien olkikattoja, jotka kasteesta
helmeilevinä ympäröivät pihaa. Katoksien alla näkyvät hevosemme
sidottuina appeitten eteen ja kuuluu niiden tasainen rouskunta. Jokin
pörröinen halli, joka oli päivännousuksi laittautunut tunkiolle
makaamaan, venyttelee laiskasti jäseniään, ja häntäänsä heiluttaen
lähtee hiljaa lönköttämään toiselle puolelle pihaa. Toimelias emäntä
aukasee narisevan veräjän, ajaa mietteissään olevia lehmiä kylän
karjakujalle, josta jo kuuluu karjalauman töminä ja ammunta, ja vaihtaa
jonkun sanan unisen naapurivaimon kanssa. Hihat käärittyinä Filip
kiertää ylös kiulua syvästä kaivosta ja läikytellen kaataa vettä
tammiseen kaukaloon, jonka viereisessä lätäkössä vasta heränneet hanhet
pöristelevät itseään; ja mielihyvällä minä katselen Filipin
täysipartaisia, merkitseviä kasvoja ja noita paksuja suonia ja
lihaksia, jotka jyrkästi piirtäytyvät hänen vankoille paljaille
käsilleen, kun hän tekee jonkun voimain ponnistuksen.
Väliseinän takaa, missä Mimmi oli tyttöjen kanssa nukkunut, missä me
illalla juttelimme heidän kanssaan, kuuluu myös liikettä. Masha kulkee
edestakasin nähtävästi ruuan valmistuksessa kantaen milloin mitäkin
esineitä, joita hän koettaa meidän uteliailta katseillamme salata; yhä
useammin ja useammin hän juoksee meidän ohitsemme, kunnes vihdoin ovi
avataan ja me käsketään teetä juomaan.
Vasili, liiallisen virkainnon puuskassa, tekee tuon tuostakin
hyökkäyksen huoneeseen, kantaa sieltä milloin minkin esineen ja kaikin
tavoin koettaa saada meitä kiirehtimään lähtöämme. Hevoset ovat jo
valjaissa ja maltittomasti jo helistävät kulkusiaan; kapsäkit, kirstut,
laatikot ja rasiaiset pakataan uudestaan kokoon ja me asetumme
paikoillemme. Mutta joka kerta pikkuvaunuihin tultuamme me löydämme
kokonaisen vuoren istuimella, emmekä mitenkään voi ymmärtää kuinka tuo
kaikki oli tätä ennen saatu sopimaan ja kuinka nyt voimme saada
itsellemme tilaa; erittäinkin eräs pähkinäpuusta tehty kolmikulmaisella
kannella varustettu teerasia, joka annettiin meille pikkuvaunuihin ja
asetettiin minun alleni, saattoi minut mitä kiivaimpaan vastarintaan.
Mutta Vasili sanoi, että se kyllä aikaa myöten painautuu ja minä olin
pakotettu uskomaan.
Aurinko oli juuri kohonnut yhtäjaksoisen valkean pilven takaa, joka oli
peittänyt idän taivaan, ja koko seutu kirkastui rauhallisen iloisaan
valaistukseen. Kaikki oli niin ihanaa ympärillämme, ja sielussa oli
niin kevyttä ja rauhallista... Tie kiertelee leveänä nauhana edessämme,
kuivuneiden sänkipeltojen ja kasteessa kimaltelevien oraspeltojen
välitse; tien syrjässä tapaamme siellä täällä jonkun juron pajupehkon
tai jonkun nuoren koivun, jonka lehdet ovat hiirenkorvalla ja joka
heittää pitkän, liikkumattoman varjon kuivuneen, savisen tien raitiolle
ja lyhyelle ruoholle... Pyörien ja kulkusten yksitoikkoinen melu ei saa
kiurujen laulua kuulumattomaksi, jotka visertelevät tien kummallakin
puolella. Koin syömän vaunukankaan ja pölyn sekä eräänlaisen hapon
haju, joka on ominainen meidän pikkuvaunuillemme, joutuu allekynteen
ihanan aamutuoksun rinnalla, ja minä sielussani tunnen iloista
levottomuutta, halua jotakin tehdä, -- joka on todellisen nautinnon
tunnusmerkki.
Minä en ollut ehtinyt suorittaa rukoustani kestikievarissa: vaan kun
olen usein huomannut, että sinä päivänä, jolloin olen syystä tai
toisesta unohtanut suorittaa tätä menoa, minulle aina sattuu jokin
onnettomuus, niin nyt koetan parantaa erehdystäni: otan lakin päästäni,
käännyn vaunujen nurkkaan, luen rukouksia, teen ristinmerkkiä takkini
alla, ettei kukaan sitä näkisi. Mutta tuhannet eri esineet haihduttavat
huomiotani, ja hajamielisesti minä moneen kertaan toistan samoja
rukouksen sanoja.
Tuossa maantien vieressä kiertelevällä jalankävijäin polulla näkyy
joitakin hitaasti eteenpäin matelevia olentoja: ne ovat
toivioretkeläisiä. Heidän päänsä ovat käärityt likasiin huiveihin,
selän takana on heillä tuohikontit, jalkojen ympäri on kiedottu
likaset, ryysyiset rievut ja raskaat lapikkaat. Tahtiin heilutellen
keppejänsä ja meitä tuskin huomaten he hitain, raskain askelin
liikkuvat eteenpäin toinen toisensa jäljessä, ja minun mieltäni
kiinnittää kysymys: mitävarten ja minne he kulkevat? kauanko heidän
vaelluksensa tulee kestämään ja milloinka heidän pitkät varjonsa
yhtyvät pajupehkon varjoon, jonka ohi he kohta kulkevat? Tuolla tulee
vastaan täyttä kyytiä nelivaljakko. Ei mene kuin silmänräpäys ja nuo
kasvot, jotka parin sylen välimatkalla ystävällisen uteliaasti
katsoivat meihin, ovat jo sujahtaneet ohitsemme, ja tuntuu niin
omituiselta ajatella, ettei näillä kasvoilla ole mitään yhteyttä minun
kanssani ja että ehkä en tule niitä milloinkaan enää näkemään.
Tuossa astuu tien syrjässä kaksi hikistä pörhökarvaista hevosta
siloineen, vetohihnat mäkivöiden alle pistettyinä ja selässä istuu
nuori kyytimies, suurisaappaiset jalat roikkuvat molemmin puolin
hevosta, jonka säessä heiluu irtonainen luokka, tiukusen silloin
tällöin tuskin kuuluvasti kilahdellessa. Kyytipojalla on lakki toisella
korvalla ja hän vetelee jotain pitkää laulusäveltä. Hänen kasvonsa ja
koko olentonsa ilmasevat niin perin laiskaa, huoletonta tyytyväisyyttä,
että minusta alkaa tuntua onnenhuipulta olla kyytimiehenä, palata
kyydistä ja laulaa surullisia lauluja. Tuolla kaukana notkon takana
häämöttää vaalean sinistä taivasta vastaan viheriäkattoinen
maalaiskukko; tuolla näkyy kylä, herraskartanon punanen katto ja
viheriöinen puutarha. Kuka asuu siinä talossa? onko siellä lapsia,
isää, äitiä, opettajaa? Miksi emme lähtisi siellä käymään ja
tutustuisi isäntäväen kanssa? Tuossa liikkuu eteenpäin pitkä jono
tavattoman suuria kuormia, joita vetää paksujalkaiset, kylläiset
kolmivaljakkohevoset, ja meidän on väistyminen tien syrjään
päästäksemme ohitse. "Mitä viette?" kysäsee Vasili ensimäiseltä
kuorma-ajurilta, joka aisalla istuen ja piiskaansa huiskutellen kauan
suu auki järjettömästi töllistelee meihin ja vastaa vasta silloin kuin
ei enää voi häntä kuulla. "Mitä tavaraa on kuormana?" kysyy Vasili
toisen kuorman kohdalla, jossa kuorma-ajuri makaa uuden vuodan alla.
Vaaleaverinen, punanaamainen ja -partainen pää pistäytyy hetkeksi
vuodan alta, välinpitämättömän halveksivasti katsahtaa meidän
vaunuihimme ja vetäytyy jälleen näkyvistä; -- ja minä ajattelen, että
nämä kuorma-ajurit varmaankaan eivät tiedä keitä me olemme ja mistä ja
minne me matkustamme...
Vajonneena noin puolentoista tunnin aikana monenlaisten havaintojen
tekemiseen en huomaa lainkaan niitä käyriä numeroita, jotka ovat
merkityt virstantolppiin. Mutta jo alkaa aurinko yhä kuumemmin paahtaa
päähäni ja selkääni, yhä sakeampi pöly nousee tieltä, kolmikulmainen
teerasian kansi alkaa yhä enemmän vaivata minua, muutan tuon tuostakin
asemaani, mutta en pääse kuumuudesta, epämukavuudesta ja ikävyydestä.
Nyt kääntyy koko huomioni virstantolppiin ja niiden käyriin numeroihin;
teen erilaisia matemaattisia laskuja siitä kuinka pian voimme saapua
seuraavaan kestikievariin. "Kaksitoista virstaa on kolmasosa
kolmestakymmenestä kuudesta, mutta Lipotsin kestikievariin on
neljäkymmentäyksi virstaa, siis olomme suorittaneet kolmanneksen
matkasta ja kuinka paljon vielä?" j.n.e.
-- Vasili hyvä, sanon minä huomatessani että hän alkaa torkkuen nuokkua
kuskipukilla, -- päästä minut kuskipukille. Vasili suostuu. Me
vaihdamme paikkamme: hän alkaa heti kuorsata ja levittää itsensä niin,
että vaunuissa ei ole enää paljon kenellekään tilaa; mutta minäpä
korkeasta asemastani näen mitä ihanimman kuvan, nimittäin meidän neljä
hevostamme, Liinakon, Husaarin, Vasemman aisahevoson ja Apteekkarin,
jotka kaikki olen tutkinut vähimpiin erikoisuuksiin ja vivahduksiin
asti.
-- Miksi Husaari on nyt pantu oikealle puolelle eikä vasemmalle, Filip?
kysyin vähän arasti.
-- Husaariko?
-- Ja Liinakko taas ei mitään vedä, sanoin minä.
-- Husaaria ei auta valjastaa vasemmalle, sanoo Filip panematta
huomiota jälkimäiseen huomautukseeni: -- se ei ole sellainen hevonen,
että sitä kävisi vasemmalle valjastaminen. Vasemmalla pitää olla
sellainen hevonen, joka sanalla sanoen on toisenlainen, mutta tämä ei
ole sellainen hevonen.
Ja näin sanoen Filip kumartuu oikealle puolelle ja ohjia nykien alkaa
kaikin voimin piiskata Husaari parkaa häntään ja jalkoihin ja vielä
jotenkin omituisella tempulla altapäin, ja vaikka Husaari ponnistaa
kaikki voimansa, niin Filip ei lakkaa piiskaamasta ennen kuin tahtoo
itse levähtää ja kallistaa lakkinsa käsittämättömästä syystä toiselle
korvalle, vaikka se tähän asti oli erittäin hyvästi ja tanakasti hänen
päässään istunut. Minäpä käytän hyväkseni tätä onnellista tilaisuutta
ja pyydän Filipin antamaan ohjakset minulle. Hän antaa käteeni ensin
yhden ohjaksen, sitten toisen; vihdoin siirtyy minulle kaikki kuusi
ohjasta, vieläpä piiskakin, ja nyt olen täydellisesti onnellinen.
Yritän kaikin tavoin matkia Filipiä ja kyselen kelpaako näin; mutta hän
on aina vaan minuun tyytymätön; sanoo että milloin tämä milloin tuo ei
vedä mitään, pistää kätensä minun kainaloitteni alta ja ottaa minulta
ohjakset. Kuumuus yhä enenee, pikku hattarat alkavat paisua ja yletä
yhä korkeammalle, ne yhtyvät ja saavat tumman harmaan varjon. Vaunujen
ikkunasta pistetään sisälle pullo ja mytty; Vasili on merkillisen
ketterästi hypännyt vaunujen liikkeessä ollessa kuskipukilta ja tuonut
meille piirakkaisia ja kaljaa.
Jyrkissä alamäissä me kaikki tulemme ulos vaunuista ja toisinaan
juoksemme kilpaa siltaan asti, sillä aikaa kuin Vasili ja Jaakko
jarrutettuaan pyöriä, molemmilta puolin tukevat vaunuja; ikäänkuin he
saattaisivat pitää vaunuja pystyssä, jos ne ottaisivat kaataakseen!
Sitten minä ja Volodja siirrymme Mimmin luvalla peittovaunuihin, mutta
Ljubotshka ja Katinka istuutuvat vaihteeksi pikkuvaunuihin. Nämä
vaihdokset tuottavat tytöille suurta hupia, sillä heidän mielestään --
ja syystä kyllä -- pikkuvaunuissa on paljon hauskempi olla. Kuumuuden
aikana me joskus, metsän läpi ajaessamme jättäydymme pikkuvaunuinemme
isoista vaunuista jälkeen, taittelemme vehreitä lehviä ja laitamme
pikkuvaunuihin lehtimajan. Tämä liikkuva lehtimaja nyt täydessä
vauhdissa saavuttaa isot vaunut ja Ljubotshka tällöin vinkuu hirmuisen
kimakalla äänellä, minkä hän muistaa tehdä jokaisessa tilaisuudessa,
joka vaan tuottaa hänelle suurta hupia.
Mutta tuossahan on jo kylä, jossa on aikomus syödä päivällistä ja
levähtää. Jo tuntuu tuttu kyläinen tuoksu -- haisee savulle, tervalle,
lampaille, -- alkaa kuulua puheääniä, askeleita, pyörien räminää;
kulkustenkin ääni on jo toinen kuin avonaisella kentällä; kummallakin
puolen tietä vilahtelee tuparakennuksia olkikattoinensa, veisteltyinä
kuisteillensa ja pikku ikkunoineen, joiden punasten tai sinisten
ristikkojen takaa siellä täällä pistäytyy uteliaan akan pää. Tuossa on
kylän poikasia ja tyttöjä paitasillaan: silmät selällään, kädet
hajallaan he joko liikkumatta seisovat paikoillansa taikka paljain
jaloin nopeasti vilistävät pölyisellä tiellä, ja Filipin uhkauksista
huolimatta juoksevat ajoneuvojen jälessä, pyrkien kiipeämään vaunujen
taa sidottujen matkakirstujen päälle. Tuossa juoksee miehiä esille
kummallekin puolelle vaunuja, koettaen parhain sanoin ja liikkein
vietellä matkustajia kukin omaan taloonsa. Tpruu! portti narahtaa ja me
ajamme pihalle. Neljän tunnin levähdys ja vapaus!