Vesisateita oli kestänyt muutaman viikon. Ilma oli muuttunut hyvin
jolakaksi. Eläimet olivat tulleet hyvin viluisiksi, eivätkä kestäneet
enää metsässä, kuin vähän päivänsydämmellä. Lehdet kellastuneina
putoilivat puista. Halla kampi soita aina ylemmäs ja ylemmäs, kuroen
aina öisin pieniä puroja ja vesilammikoita jään peittoon. Synkkiä
pilviä kulki taivaalla ehtimiseen, ripautellen mennessään milloin
vettä, milloin taas lumiräntää. Kaikki kesän sulous oli kadonnut, ja
synkkä syksy oli astunut sijaan. Pois oli maanviljeliäkin poistunut
pelloltaan, kartanotöitään toimittelemaan. Riihet ne nyt pussusivat
savua joka taholla kylissä. Havukuormia ehtimiseen mennä körötteli
karjapihoille. Lapiot kädessä hääräsivät muutamat soilla, luoden pitkiä
mustia jonoja mättäiden väliin. -- Vasikka "Saksoja" vilisi yhtenään
taloissa, hienonlaiset notkeat koivuvitsat kädessä, joita he pitivät
keppinään. -- Niin sitä nyt vaan hiljaisessa nuhjeessa toimitettiin
syksytöitä, kukin oman lietensä kuuluvilla.
Eräänä maanantaina, samaa syksyä, ei mennytkään väki kylässä
tavallisille syksytöillensä, vaan pysyivät kukin omissa lämpömissään ja
pukivat päällensä pyhävaatteet, mitkä edellisenä päivänäkin olivat
heillä olleet, Se oli Kekri-maanantai, jota yleensä pidettiin pyhänä.
Korpelanki Eerikki oli pyhävaatteissaan. Hän oli juuri tullut
kotiin Mattia saattamasta ja pani nyt tamman syömään ladon ovelta. --
Matti oli näet mennyt "apaleivilleen" kahdeksi viikoksi Sillankorvan
kylään, jossa asusteli hänen vanha äitinsä. Äiti oli läksiämenä
eräässä talonpojan talossa. Hänen luonaan kävi Matti joka syksy
"apaleivillään". -- Tuskin oli Eerikki kerennyt tupaan, kun pihalle
ajaa karautti kolme nuorta pulskaa poikaa, mustassa verassa kiireestä
kantapäähän asti. Musta ori se rinpoili ja riehui ajajansa käsissä,
niinkuin tulisien hiilien päällä. Nelipyöräiset, viisilinjaiset
"trillat" välkähtelivät niin, että olisi kuvaisensa nähnyt vaikka mistä
pihasta. Hevosen kapineissa oli hopia valtansa saanut jokapaikassa,
katsoi häntä miltäpuolelta hyvänsä... Piika Maija sattui olemaan
askareillaan pihalla juuri silloin, kun vieraat tulla rymähtivät.
Silloin hän kohta juoksujalassa tupaan sanomaan: "mistä porkaloista
hänessä nyt meille tulenoo." -- Silloin sitä Helka tuulena juoksi
perämaaikkunaan tunnustelemaan tulijoita. Kohtapa hän tunsikin tulijat.
Tunsi jo mustan oriinkin, joka kuopi ja päristeli aidan patsaasen
kiinni sidottuna. Isäntäkin vilkasi ulos ikkunasta ja sanoi: "Pullin
Simohan tuo on tuo yksi tuolla, mitä Jalkalan poikia lienevät nää kaksi
tässä portaiden edessä?"
Kuului kopinaa porstuassa ja vieraat perätysten astuivat tupaan. Siinä
sitä sitte kättälyötiin, ja kyseili se isäntä kuulumisiakin ja penkille
istumaan neuvoi vieraita. Tupakkaa toki ensiksi pantiin, ja sitte hän
se kielikin vasta alkoi paremmin puheesen kyetä... Paljonpa tuossa
haasteltiinkin, niinkuin hyvistä ja huonoista ilmoista, syyskynnöstä,
puimisista ja enimmäkseen kuitenkin Pietarista. Sen leveistä kaduista,
etenkin "Nevskin" kadusta. Ja niistä monista tuhansista isvossikoista
ja mahdottoman korkeista kivikartanoista ja siitä merkillisestä
"Liteenin" sillasta ja erinomaisesta tavaran paljoudesta, mitä kukin
oli siellä nähnyt. Pullin Simo se tuntui kaikista enimmän tuntevan
Pietarin elämää. Hän tiesi kertoa kauneista hotelleista, joissa yksi
viinaryyppy maksaa ruplan ja yökortteeri yhdelle hengelle viisi ruplaa.
Sanoi hän nähneensä eräässä "lyst'-tarhassa" hyvin kummallisia
eläimiäkin. Ja oikein toisia nauratti kuollakseen, kun hän jutteli
hulluja tarinoita Pietari-reisustaan. Hän jutteli miten yhdelle Suomen
puolen kauppamiehelle kävi, kun hän Pietarissa humalaan rupesi ja
kadulla kävi ryssälle konstia tekemään, kuinka siihen sitte hänen
ympärilleen ryssiä ja poliisia kerääntyi, kuin muurahaisia sokeripalan
ympärille. Kuka heistä lienee kauppiasta nyässyt nenästä, kuka
korvasta, kuka tukista, kuka parrasta, kuka taas syleskeli silmille.
Olivat ne muutamat muksineet polvillaan ja nyrkillään häntä selkäänkin
ja ties mitä he olisivat hänelle viimeinkin tehneet, jos ei olisi
keksinyt konstia pelastuksekseen. Kun vaan pisti punasen paperin
pääpoliisin kouraan, niin silloin ne ryssät hävisivät hänen
ympäriltään, niinkuin siivellä pyyhkien. Sanoi se Simo itsekin olleensa
vähällä joutua kiinni, kun vähän oli koittanut pettää ryssää
voikaupassa. Jo oli ryssä huutanut "kortavoita" ja ne olivat jo
lyöttäytyneet Simon käsikynkkään, vaan kun hän kanssa vaan oli
näyttänyt punaisia papereita, niin kaikki rauha. Oli se Simo sanonut
vielä nähneensä yhdessä makasiinissa niin paljon sokuria, että Simon
arvelun mukaan vaikka koko Suomi joisi viis' vuotta "tsaijuu"
yht'suoraa, niin kyllä sokuria, muka, riittäisi. Sanoi hän kerran
pettäneensä "Engelsmanninkin", kun vei hänen laivaansa muurahaisen
munia ja painon kartuttamiseksi oli pannut pieniä kiviä joltisestikin
niiden sekaan. Kiireen sanoi olleen laivasta pois tulla, kun sai vaan
rahat näppiinsä. -- Eipä ne Simon hauskat petosjutut olleetkaan
Eerikin mieleen. Ajatteli hän, miten ihminen voipi noin julkisesti
pettää lähimmäistään... Eiköhän tuommoisen ihmisen omatuntokaan enää
varoita moisista töistä?... Eiköhän tuolle ihmiselle kukaan ole
sanonut, että pettäminen on synti?... Eipä Eerikki malttanut olla
puhumatta ajatuksiaan, vaan sanoi vakaasti Simolle:
-- "Eikös ole synti tehdä vääryyttä ja petosta lähinmäiselleen."
-- "Kuka sitä joutaa ajattelemaan kauppaa tehdessään" ... sanoi Simo.
-- "Mutta jos olis' ajatella."
-- "Silloin ei kaupasta tulisikaan mitään, Silloin ne kaupat kohta
menisivätkin myttyyn, jos joka asiassa tarkkaan rupeaisi tutkimaan:
onkos tämä nyt syntiä vai ei. Ja venäläisen kanssa ei tule aikaan
mitenkään ilman pettämättä. Hän pettää joka asiassa, niin pitäähän
häntäkin välistä pettää vastaan päin jos mielii jäädä omilleen."
Niin se Simo sanoi petoksen olevan ihan välttämättömän, oikein tarpeen
vaatiman kauppamiehelle. -- Paljon hän kertoi vielä, mitä kaikkia
konstiaan hän oli Pietarissa tehnyt, ja ne kaikki olivat olleet aina
"lustia" niinkuin hän itse sanoi. Paljon hän jo ehti kertomaan
Pietarista ja ties mitä hän vielä olisi kertonut, kun olisi ollut
aikaa, vaan emäntä tuli käskemään vieraita toiseen tupaan. Sinne sitä
sitte mentiinkin ja siellä emäntä syötti ja juotti vieraita parhaansa
mukaan. -- Sitten sitä taas Simon kumppalit laativat, miten muka
Simolla on lehmiä ja hevosia paljon ja viljaa monet aitalliset, sekä
miten paljon hän aina voittaa Pietarireissuillaan. -- --
Siinäpä se vaan aika kului keskustellessa, että kohta jo iltakin alkoi
tulla ja vieraat alkoivat sanoa, että pitäisipä sitä alkaa kotiinkin
päin katsoa. Mutta katsomisella vielä todellakin tällä kertaa se lähtö
jäikin, ei siitä vielä tullut mitään. Näytti siltä, että vierailla oli
vielä jotain toimitettavaa ennen kotiin lähtöänsä. -- Ja niinpä niillä
todellakin olikin. -- Jo ryvähti parikertaa toinen mustempiverinen
Simon toveri ja nykäsi viis'piisellä hiuksiansa järjestykseen. Vielä
rykäsi raskaammin ja kävi pankon viereen sylkemässä ja vilkasi Simon
päälle. Se kohta asian ymmärsi ja lensi punaseksi kuin kukko, korvia
myöden, ja alkoi katsella maahan päin... Vielä yksi rykäys ja vähän
nenän nyyskytystä, niin alkoi puhemies viimeistä temppuaan suorittaa.
Hän sanoi: "tuota olisihan sitä meillä vähän ... tuota ... asiaakin." --
-- "Vai niin! mitä asiaa?" ... kysyi isäntä... "Sanokaa vaan pois!"
-- "Se on sen näköistä, ... että 'mie mies nuor', assiit vanhat, mie
uon narri naimateillä'... Sitävastenhan tämä Simo meitä käski
parvehensa, ... että niiku ... puhemieheksi"...
-- "Vai niin! vai semmoiset asiat teillä ovat."
-- "Niinhän sitä olisi ... e he he... Ja se olisi vähän meillä
meininki, että jos ... tuota ... asiasta tulisi niiku asiaa, niin sitte
vaikka ensisunnuntaina ... he ... hehee ... kuulutettais'... Niin, mitä
te sanotte siihen? Sopiikoo käydä lähtemään ja niin ... ja laittamaan
ja ... niin. Ja sopiikos niinku menopaikka ja ... nii ... heh
hehhehhee..."
-- "Niin mut' sepäs onkin asia, johon minä en osaa sanoa, nyt ainakaan,
mitään. Jos minä olisin läksijanä, niin sitte kyllä sanoisin, lähdenkö
vai en, vaan nyt sitä on minun vaikea sanoa. Jos pakoittaisin tyttäreni
menemään ja jos hänelle kävisikin pahoin, niin hän kohta sanoisikin,
että isähän hänelle sen onnettomuuden saattoi."
-- "Niihän se onkin" ... tuumasi myöskin valkoverinen puhemies isännän
kanssa.
-- "Ja jos taas" ... jatkoi isäntä ... "en häntä laskisi, niin hän ehkä
ikänsä kurnuttaisi, että isä on hänen onnensa vanginnut tähän yhteen
ikävään paikkaan... Mutta nyt hänellä on jo kyllä senverran mieltä,
että hän tietää, jotta jos hyvin tekee, niin itselleen parempi, tahi
jos pahoin, niin eestään löytää."
-- "Mikäs tälle Simolle on mennessäkin" ... haasteli mustempiverinen
puhemies ... "ei ole suinkaan ketään käden tiellä ... hehhehhee...
Höö ... mink ... ähhöö ... minkä tekee, niin se on tehty... On taas
kyllä ruista ja rahaa, hehhee... Puutosta ei suinkaan tule semmoisen
talon emäntä näkemään hehhehhehhee"...
-- "On sitä sentään naimiskaupassa muutakin varteen otettavaa, kuin
'ruista ja rahaa'" ... sanoi isäntä.
-- "Saattaahan sitä olla ... hehheh ... mutta sehän se on kuitenkin
pää-asia ... hehheh..."
-- "Jos sitä ei ole suosiota ja sovintoa pariskunnalla keskenään, niin
rukiit ... ja vieläpä rahatkin ovat silloin hyvin pieni arvoisia. Jos
taas sovinto ja rakkaus on pariskunnan keskuudessa, niin kuivanut
leipäkasakin veden kanssa on paras herkku. Ei sitä muuta silloin tiedä
kaihotakaan."
Kauvan ne kosiomiehet siinä vielä keskustelivat isännän, sekä äidinkin
kanssa. Viittaili se emäntä puheessaan siihen suuntaankin, että
kovinhan sitä Simoa kuulutaan juomariksi hoettavan. Minkälainen
avioliitto siitä muka tulisi, kun mies ei kirkkotielläkään jaksaisi
selvillä päin olla.
Pian se Simo huomasikin viittauksen ja rupesi pakinoille emännän kanssa
tästä asiasta.
-- "Kyllähän ne minuakin kuuluvat juomariksi huutavan" ... sanoi hän
emännälle ... "vaan turhaan ne kumminkin siitä suutansa soittavat. Ei
ole tippaakaan mennyt kielelleni sen jälkeen, kun tässä kerran se
pahuus teki minulle sen suuren ... 'promakkon'. Ei se sen perästä ole
minulle pientäkään hairinkoa tehnyt... Enkä luule sen enään tulevan
milloinkaan pelttaamaan asioitani".
-- "Hyvähän se olis', hyvähän se olis' ... kun vaan niin kävis'!"
huokaili emäntä.
Sillä aikaa, kun vieraat tarinoivat vanhuksien kanssa toisessa tuvassa,
kävivät Helka ja Maija katsomassa vieraiden kuopivaa ja päristeleivää
oritta. Sitä he olivat taputelleet ja kiitelleet omia hevosia
paremmaksi. Olivat he "trilloissa" peilailleetkin, ja olipa Helka
koittanut istuakin niissä. Ja hyvältäpä se oli tuntunutkin. Oli sanonut
Maijalle että kylläpä näissä pitäis ajaakin. Ja kyllä näissä eräs tyttö
saisi erään kerran "metkaa" kyytiä kirkolle, kun vaan pääsee Simolle
emännäksi... "Eipä niinkään 'metkaa'" ... oli Maija sanonut ... "jos
miehellä sattuu olemaan 'yläkamarissa', niin lyöpi ryysyksi
eukkonsakin, niinkuin tässä tuonoin itse rupesi olemaan hengestään
vainaa... Eipä siinä 'metkaa' olisi likelläkään" ... oli Maija vielä
lisännyt. -- Eipä Helka ollut siihen paljon sanonut mitään. Oli vaan
mennyt pois koko hevosen tiloilta ja pistäynyt hänkin vierastupaan.
Siellä kohta oli isä sanonut Helalle: "tässä on nyt niinku kosiomiehet,
vaan kun minusta ei ole läksijäksi, niin en ole osannut sanoa heille
'uutta enkä kystä.' Mitäs sinä Helka tästä asiasta sanoisit?"
Tämä kaikki tuli niin äkkiä Helalle, että hän ei osannut päästää
sanaakaan suustansa. Hän seisoi peränurkan ikkunan vieressä
liikahtamatta, kuin taideniekan veistämä kipsikuva, luoden silmänsä
lattiaan ja näpistellen punaista esiliinaansa.
Silloinpa rupesivat kosiomiehetkin virkansa toimitukseen ja alkoivat
ladella kaikenlaista makeaa, jota kuunnellessa olisi vesi suuhun tullut
kelle tahansa. -- Tämä kaikki alkoi Helastakin tuntua hyvin mukasalle,
ja se rupesi verta käyttämään paljon nopeammin hänen suonissaan. Sydän
tykytti kiivaasti, posket hehkuivat purppuranpunaisina, että vähän ajan
kuluttua olis luullut veren tekevän niistä itselleen tiensä vapaammalle
kulkuväylälle.
Sellaisia mestaria ne kosiomiehet olivat. Ne älysivät puheessaan
kosketella valloitettavan sydämmen arimpia kohtia, jotka tekivät
valtavan vaikutuksen valloittajain eduksi... Koreasti se Helan sydän
pamppaili. -- Mitä tämä on? Mitä olis tehdä?... Jos olis mennä? --
Nämä kysymykset ne vaikuttivat nyt kuumeen tavalla Helan aivoja.
Mutta siinä aprikoidessaan lensi hänen mieleensä salaman nopeudella
pappilan "Elli ryökkinän" puheet ... vapaudesta, naisen asemasta ja
tehtävistä yhteiskunnan palveluksessa, sekä heidän sortotilastaan,
etteivät edes omaa omaisuuttaankaan saa ominpäinsä hallita. Näistä
mietteistä oli Helka myöskin kuullut "Elli ryökkinältä", vaan ei
ensinkään ymmärtänyt. Häntä ei ollut kukaan sortanut, eikä hän liioin
muita. Ilman kaikitta huolitta hän oli oppinut elämään tähän asti.
Mutta nyt kun puhuttiin itsenäisestä emännästä ja talon hallinnosta,
niin lensi hänen päähänsä ajatus: "siellähän minäkin saisin vapaamman
alan, siellähän olisi minullakin valtaa sanoa ja tehdä mitä hyväksi
näen, saisin itse hoitaa asioitani, en tarvitsisi ikuisesti olla
vanhempieni holhottina... Niin, mutta Simo ... hän olisi isänsä ... no,
mutta hän käypi kauppaa..." Hän alkoi ymmärtää "Elli ryökkinän"
tarkoituksen. --
Helka oli kumminkin kansan lapsi, oppimatoin, niinkuin muutkin
aikalaisensa. Katkismuksensa hän oli osannut rippikoulussa ulkoapäin,
kannesta kanteen, niinkuin toisetkin tytöt. Mutta kun oli rikkaan
talon, ja vielä kirkkomiehen tytär, niin oli hän tullut tuntemaan
pappilan "Elli ryökkinän", kun oli isänsä kanssa usein kirkkotiellä
pistäynyt pappilassa. Kun "Elli ryökkinä" oli Helsingissä
koulunkäyntinsä lopettanut, niin oli hän kirkonkylään perustanut
käsityökoulun, missä opetti käsitöitä seudun tytöille ja piti
väliajoilla esitelmiä myöskin muistakin aineista. -- Hyvin se "Elli
ryökkinä" olikin innostunut asiaansa. Niin se oli puhua paukutellut
tytöille, monenlaisista asioista, kuin isänsä kirkossa. Keväällä hän
piti pienen juhlallisuuden koulunsa päättäjäisiksi, jota seudun
ylhäiset sekä alhaiset läsnäolollaan kunnioittivat. Siinä tilaisuudessa
oli hän pitänyt puheen, naisten alhaisesta asemasta yhteiskunnassa ja
heidän sortotilastaan, kehoittaen kaikkia järkeviä Suomen naisia
ryhtymään taisteluun tätä luonnotonta yhteiskunnallista järjestystä
vastaan, ja pontevan puheensa hän oli lopettanut innostusta hehkuvilla
runosäkeillä:
"Pää pystyyn vaan,
Sä olet nainen,
Et halpa mato maan!"
Helka oli myöskin ollut läsnä tässä juhlallisuudessa muiden mukana. Oli
hän koulussakin käynyt muutamia kertoja kuuntelemassa ja lainaamassa
"Elli ryökkinältä" hauskoja kirjoja luettavaksi jouto-aikoina.
Tätä tietä mittaili vähitellen Helan sydämmeen halu, päästä omin
neuvoin jotain maailmassa työskentelemään. Tämän halun olivat
kosiomiehet osanneet kiihdyttää suureksi vallan himoksi. Nyt kun
hänelle tarjottiin emännän paikkaa talossa, niin ei hän enään luullut
sen laveampaa vaikutus-alaa missään löytävänsä. Hän oli niin ihastunut
kosiomiesten kauneisin, paljon lupaaviin, lauseisiin, että hän
olisi ... kukaties ... vaikka paikalla mennyt heidän kanssaan.
Helka oli juuri kuin varpusen poika, joka pesän laidalla räpistelee
lentoon lähtemäisillään, vaikka eivät siivet vielä kannattaisikaan. Hän
ei voi mitenkään tyytyä enää emänsä komennon alle; se tahtoo itse
hallita itseään. Avarammalle alalle se tahtoo päästä, pois tuosta
ahtaasta pesästä. Senvuoksi se pyrähtääkin pesänlaidalta lentoon, mutta
kun siipensä ovat vielä heikot, niin se vähän aikaa räpiköityään vaipuu
maahan... Kissa tulee ja ... syöpi sen suuhunsa...
Tyytymättömyys oli Helankin sydämmeen päässyt. Häntäkin alkoi
ikävystyttää äitinsä neuvot ja isänsä käskyt. Vapaampaa toiminta-alaa
hän halusi. Itse hän tahtoi tietää asiansa. Käskettävästä hän halusi
käskijäksi. Sittenhän sitä vasta saisi nähdä mihin sitä kelpaa...
-- -- -- Päästä rikkaan talon emännäksi ... yksinvaltiaaksi, jota
kaikkien tulee totella ... se se oli jotakin Helan mielestä. Se se oli
se päämaali, jonka saavuttamista moni tyttö Helan paikkakunnalla toivoo
kaikesta sydämmestään. Sen saavuttamiseksi he tekevät parhaimmat
työnsä; näkevät parhaimmat unensa. Senvuoksi ei Helankaan miehelään
menoa mikään este voinut seisauttaa. -- Mennähän tämmöiseen paikkaan
pitää ... kävi muuten miten tahansa, kunhan vaan emännäksi pääsee.
Isä kumminkin ehdotti -- johon puhemiehetkin suostuivat -- että Helka
saisi perjantaisiin asti tuumata asiaa, ja jos hän ei meinaa tulla,
niin siinä tapauksessa tuodaan sulhasen merkit takaisin, vaan jos Helka
rupeaa läksiäksi, niin sitte ei tuoda merkkiä takaisin, vaan saapi
tulla ensi lauvantaina kuulutukselle viemään. Helan mielestä oli
tämmöinen viivytys ihan turha, vaan ei hän sentään ruvennut isänsä
ehdoitusta vastaan sotimaan.
Niin se asia sovittiin, ja sulhanen antoi Helalle "merkiksi" punasen
[kymmenen ruplaa], sekä sinisen [viisi ruplaa] paperin, niinkuin oli
rikkaiden tapa. Sitte kosiomiehet menivät kättä lyötyään matkoihinsa.
Hyvillään ne olivatkin asiansa onnistumisesta. Siitä he olivat olleet
vakuutetut ettei Helka "merkkejä" takaisin tuo "vaikka siihen
sihahtais'." -- Siinä ilon innossa ei sitä suoraan kotia kohden
maltettukaan kulkea, vaan Simo tahtoi vähän tarjota hyvitystä oiville
puhemiehilleen ja pyöräytti sentähden oriinsa Tarpeen torpan aidan taa.
Torpassa sitä sitte Simon onneksi "tsajua" juotiin ja pullosta
naukittiin ... -- laulettiin ... ja vieläpä hurrattiinkin ja oli se
yläkamari jo heilumaankin ruvennut. Puhemiehet ne kumpikin kilvan
ylvästelivät siitä, miten he osasivat tyttöä "mairotella". Siitäpä se
sitte riitakin syntyi, kumpi heistä muka oli ansiollisempi. Vaativat
Simoa sanomaan, kumpi heistä oli etevämpi ja ratkaisemaan siten riidan.
Simo kun oli maininnut toisen nimen, niin silloin, kehnommaksi jäänyt
alkoi huiskia Simoa korville. Toinen rupesi Simoa auttamaan ja kohta
olivat kaikki kolme miestä yhdessä vänikässä pitkällään torpan
lattialla. Siinä ne mylläköivät siihen asti, että jokaisen
verkavaatteita komeat hetuleluiskat ylt'yleensä kaunistivat. Mustia
sarvia ilmestyi useampia kunkin otsaan, ja verta juoksi suuri lammikko
Simon nenästä torpan lattialle. Vasta sitte erosivat he, kun torpan
emäntä viskasi ämpärillisen kylmää vettä mylläköivien päälle ja sanoi:
"vettä koirille väliin". -- Sitte vasta kelpasi kotiin lähteä
kosioretkeltä.