Siitä on jo kulunut kauvan aikaa, kun Härkäjoen kylässä eli rikas
talonpoika, Eerikki Korpela. Eerikin kartano oli ollut rakennettuna
korkealle kunnaalle Härkäjoen kylän pohjoisimpaan päähän. Asuinrakennus
oli ollut pyöreistä hirsistä rakennettu ja varustettuna neliruutuisilla
suurilla ikkunoilla. Yksinkertaisena, vaan juhlallisena sen pystykatto
halkasi kylmiä pohjantuulia. Samallainen yksinkertaisuus, vaan puhdas
ja raitis järjestys, vallitsi seinien sisälläkin. Ei mitään
ylellisyyttä. Kaikki tarvittavat kalut olivat paraastaan kotitekoa, jos
ei ota lukuun tuota nahkakansista raamattua, testamenttia ja
virsikirjaa, jotka olivat saaneet sijansa pöydän nurkassa olevalla
nurkkahyllyllä, ja almanakkaa, sekä kuittikirjoja ulosteoista, jotka
uskollisesti pitivät edellisille seuraa. Olipa talossa taiteilijankin
alku, joka oli ottanut pitääkseen huolta talon avaran pirtin
kaunistelemisesta. Renki Matti oli näet iltapuhteilla vuoleksinut
"raakalinnun" kuvan ja sitte aneliinissa värjännyt ja ripustanut sen
pöydän kohdalle nauhasta riippumaan, joten se näytti olevan alituisessa
lentämisen touhussa. Kun mainitsee vielä konstikkaasti tehdyn
olkiruunun, joka riippui kurkihirrestä keskellä tupaa, niin siinäpä ne
Korpelan huonekoristukset tulevatkin mainituiksi.
Uhkeina piirittivät talon muut rakennukset tasaista, pisteaidalla
kahdeksi jaettua pihamaata. Avaroina levenivät kaltevat pellot ympäri
kartanon aina tuonne jylhän korpimetsän reunoille asti, jättäen
kumminkin vihreille niityille tarpeeksi tilaa. -- Ahkeralla työllä ja
säästäväisyydellä oli Korpela hankkinut itselleen talon, jonka jokainen
soppi uhkui hyvinvointia. Puutoksen hän oli onnistunut karkoittamaan
kuulumattomiin. Nerokkaana ja uutterana maanviljelijänä, sekä hyvänä
ihmisystävänä oli hän monessa kohden saavuttanut kansalaistensa
luottamuksen ja kohonnut siten aikalaisiaan korkeammalle.
Elämän taisteluissa auttoi häntä uskollinen vaimonsa. Yhtä kunnollinen
oli tämä perheen emäntänä, kuin hänen miehensä isäntänä. Yksi tytär,
Helka, heillä oli, josta he toivoivat harmaille hapsillensa iloa
hautansa partaalle asti. Hänestä he näkivät parhaimmat unensa; hänelle
he tekivät parhaimmat työnsä; hän se oli isän ilo ja äidin lohdutus ...
hän oli heille kaikki kaikissa.
* * * * *
Eräänä lämpöisenä kesäiltana, joka oli lauvantai-ilta elokuun
alkupuolella, istui Eerikki tapansa mukaan taas aittojen takaisella
kalliolla, vasta saunasta tulleena, uuden uutukainen palttinapaita
päällä. Renki Matti kömpi vasta saunan rinnettä ylös, niinikään
valkeassa paidassa, housut käsivarrella.
-- "Oh hoh! oikeinpa rupesi väsyttämään se kylpy", ... sanoi Matti ja
rupesi istumaan kalliolle isännän viereen.
-- "Väsyttäähän se, mutta kyllä se kuitenkin on oikein virvoittava
lääke viikon työstä kangistuneille jäsenille" ... vastasi isäntä...
-- "Kyllä se niin on ... tuskin sitä ilman saunatta toimeenkaan
tulisi"...
-- "Eihän ne muutamat pese silmiäänkään ja toimeenpahan tulevat" ...
virkkoi isäntä leikillisesti.
-- "Onhan niitä semmoisiakin. Minä kun olin renkinä, ennen teille
tuloani, tuolla Vaittisissa sillä Korpin Sakarilla, sillä
hevosparisniekalla, niin se isäntä ei pessyt silmiään paljon koskaan.
Hän sanoikin, että: 'mitä niistä silmistä aina kalttailee, kunhan vaan
pesee huttupäivinä ja kylälukuun lähtiessä'. Se talo oli muutenkin
hyvin huonosiivoinen. Siinä kun oli naisillakin paidat päällä, niin ei
niitä tahtonut eroittaa paraimmista sysisäkkilöistä. Pyhinä niillä oli
sentään puhtaat paiat, hienosta 'kalenkuorista'"...
-- "On niitä tässä meidän omassa kylässäkin semmoisia", ... tuumaili
isäntä. "Mene tuohon Karvolan Mikolle milloin tahansa, niin aina sen
tuvan lattialla saapi kaalaa polvia myöten rikoissa ja tomussa.
Lapsetkin ovat kuin mitkä peloitukset; silmät noessa, että
silmämunuaisissa vaan vähän valkeaa leimahtelee. Paitaviitat niin
pitkät päällä, että varpaisiin ulottuvat ja niin mustat, kuin kattilan
kylki. Aikaihmisetkin ovat melkein samanlaisessa tilassa. Kylällä
kävelemiseltään eivät raukat jouda edes lattiaansa lakasemaan. Rappujen
edus -- se olkoonkin sanomatta. Se haiseekin niin, että luulisi hevosen
raatoja siihen haudatuksi".
-- "Ovathan rappujen edukset täällä yleensä muissakin taloissa
huonosiivoiset mutta se on sen vuoksi, että Venäjän tapaan
karjakartanot rakennetaan yhteen asuinhuoneiden kanssa. Karja kun siten
pääsee eteiseen asti tekemään huonoa siivoa, jota ihmiset sitte
lisäävät".
Nyt keskustelu taukosi vähäksi aikaa. Isäntä puristeli pois vettä
märistä hiuksistaan. Renki Matti nojaantui lepäämään käsivarttansa
vastaan. Piika Maija tuli viimeiseksi saunasta; hänen isäntä käski
tuomaan juotavata. Maija toikin kapallisen vaahtoavaa olutta. Sitä
isäntä joi ensin ja ojensi sitte kapan Matille.
Keskustelu alkoi taas uudelleen. Isäntä sanoi Matille ... paidan
hihalla suutaan pyyhkäistyään: "kyllä nyt on oikein sorja ilma. Ihan
lämpymiä ja hyvänhajuisia aaltoja yht'suoraa löyhähtelee vasten silmiä.
Kyllä se Jumala muistaa aina meitä, vaikka emme sitä ansaitsisikaan.
Ajallansa se tulee aina kesä, niinkuin talvikin. Paljon Hän on meidän
haltuumme uskonut kaikenlaista tavaratakin. Muistaneeko vaan monikaan
häntä siitä kiittää?"
-- "Vieläkös mitä" ... sanoi Matti ... "sitähän se kuka oikein joutaa
ajattelemaan; kunhan sitä vaan mennä reijataan eteenpäin. Ei sitä moni
taida muistaa noita hevosraukkojakaan Jumalan luomiksi eläimiksi. --
Tässä keskiviikkoaamuna, kun minä tulin myllystä, niin tuli tuossa
Polvelan rinteessä vastaan minulle 'saksa' Mikkeli, Se oli tulossa
Pietarista ja oli kärrillä suuri kuorma Venäjän sianlihaa ...
kokonaisia sikoja. Hevosella ei ollut setolkkaa ensinkään, länget
olivat ilman toplinkia ja hakanneet sentähden hevosen olkapäät kaikki
mäsäksi. Hevonen ei mitenkään tahtonut saattaa vetää kuormaa Polvelan
rinteestä ylös; mutta hän se vaan humalapäissään kirosi ja melusi ja
hakkasi piiskallaan, eitä hevosraukka oli siihen nääntymäisillään".
-- "Olisit mennyt ja antanut piiskalla itseään korville .. mokomaa
hevosen kurittajaa".
-- "Jo ajattelin itsekin sitä ... kovin pisteli vihaksi hänen pelinsä.
En kumminkaan muuta tehnyt kuin sanoin vaan hänelle: 'kuinka kauvan
vaan Jumala kärsinee sinun tämmöistä peliäsi luontokappalten kanssa.' --
Mutta mitäs sille humalikkaalle lähtee laatimisesta".
Sillä aikaa kun isäntä ja Matti keskustelivat pihalla, oli emäntä
tuvassa laittanut illallisen pöydälle, jonka ympärille talonväki
kokoontui. Helka kävi käskemässä isäänsä ja Mattia yht'aikaa toisten
kanssa illalliselle ja toi tullessansa aidasta puulautasella kolme isoa
"seltiä", jotka hän ensin huuhteli kylmällä vedellä, leikkeli Matin
pärepuukolla pienemmiksi ja vei sitte pöydälle.
-- "Kun te läksitte taanoin" ... alkoi emäntä puhella ... "pois
lounailta, niin tuli tähän 'saksa' Mikkelin Riitta paipattelemaan
pahojaan"...
-- "No mitä paipattelemista hänellä oli, vai jo kahvit ovat vähenemään
päin?" ... kysyi isäntä.
-- "Voi veikkonen! ... ei se ollut kahvin asiakaan ... et tiedäkkään
mitä paipattamista hänellä on ... kun viskaalit ovat ottaneet
Mikkeliltä Pietarista tullessaan hevosen ja kuorman pois kaikkine
kampsuineen".
-- "No minkätähden?"
-- "No, sanoppas nyt muuta!"
-- "Varmaan hänellä on ollut taas kontrapanttia kärrillä... Ei suinkaan
ilman olisi hevosta otettu. Sanoithan sinä, Matti, nähneesi hänet
myllystä tullessasi, etkö sinä huomannut mitä hänellä oli kärrillä?"
-- "Läskiä minä luulin olleen kuormassa ... ainakin näkyvissä oli
kokonaisia sikoja, mutta hyvin raskaalta se kuorma muuten tuntui...
Olihan tuolla sentään korkeat reslat, jos hänellä lienee niissä mitä
ollut".
-- "Onhan sillä ollut, sanoihan se Riitta minulle. Voi, voi, sentään!
Se kirkonkylän kauppamieshän se on oikein se viimeinen peijuoni. Hän
on, kuuluu, yllyttänyt Mikkelin panemaan sokuripäät tyhjien sikojen
sisään ja tuomaan siten läskinä rajan yli hänelle, sitte hän vasta
ostaisi ja maksaisi muka hyvät voittorahat Mikkelille. -- Sitä
keinoahan ne ovat, kuuluu, käyttäneet jo kauvan aikaa".
-- "No miten ne vahtimestarit päästävät heitä sitte rajan yli?"
-- "Mistäs he tietävät? Kun kerran sikoja oli Mikkelilläkin kärrillä,
niin mitäs siinä oli epäilemistä".
-- "Mistäs ne nyt sen ovat tulleet huomaamaan?"
-- "Sitähän se Riitta kaaritti, että heidän vihamiehensä ovat käyneet
viskaaleille kielimässä. Ne vartavasten laskivat ensin rajan yli ja
sitte tulivat jälestä ja ottivat kaikki pois".
-- "Menepäs Helka ottamaan maitoa lisäksi" ... sanoi isäntä ja jatkoi
hetken ääneti oltuaan: "lieneekö ne sokurit olleet ostettu kauppamiehen
varoilla?"
-- Vieläkös mitä! Etkös sinä kuullut, johan taanoin laajin siitä
asiasta... Sehän se rahansa panisi semmoiseen vaaraan. Narraa ja peijaa
näitä hölmöjä, niin kyllähän ne hänelle tavaraa völjäävät. Mikkelikin
vei näet kuorman parkkia Pietariin ja sen hinnalla osti sokuria ja
olisi tuonut ne kauppamiehelle, saadakseen suurta voittoa.
-- "No nyt on hänellä voitto kädessä! Kyllä se olis aina parempi pyy
pivossa, kuin kaksi oksalla, hänelläkin oli vielä tuo pahanpäiväinen
hevoskaakki, niin nyt hänen piti menettää sekin" ... tuumaili isäntä.
-- "Tekis työtä eikä aina kulkehtis Pietarin väliä, niin pysyisi
paremmin leivässä" ... sanoi Matti.
-- "Kyllä olis leipää tarvis nytkin" ... jatkoi emäntä... "Ei sanonut
heillä olleen leivän palaa, kun odottivat lapsien kanssa Mikkeliä
kotiin. Jussin Kaisalta sanoi saaneensa vähän jauhoja, niistä sanoi
keittäneensä vähän velliä mitä lappavat lapsineen. Nyt minä annoin
hänelle kaksi leipää ja puolenkymmentä seltiä".
-- "Voi sentään sitä Riitta raukkaa" ... sanoi piika Maija... "Kun vaan
lumelta rupesi pääsemään, niin jo alkoi juosta pitkin metsää parkkien
perään ja siihen se nyt meni. -- Ei edes saanut rievun ripakkoa
päähänsä; ei yhtä paitavaatetta eräälle lapselleen".
-- "Kenenkä syy?" ... kysyi Matti... "Varmaankin se hänelle sallittiin?
tietysti Jumala salli hänelle sen vahingon. Eiköhän tuohon omaa syytä
heillä liene ollut ensinkään?"
-- "Mikäs muu, kuin sallimus" ... väitti Maija ... "kun juuri
viskaalien silloin piti huomata se sokurin tuomisen konsti, kun Mikkel
tuli Pietarista. Onpas ne muut vetäneet kuorma kuormalta, eikä ole
tullut mitään, kun ei ole sallittu."
-- "Oliko se sitte Mikkelillä ensimmäinen kerta! Ikäpäivänsähän on hän
sitä rahtia pitänyt. Tuskin on mies elämässä päivääkään kovaa työtä
tehnyt. Oliko se sitte sallimusta, kun hän vartavasten, ihan tietensä,
rupeaa lakia ja esimiesten tahtoa rikkomaan ja saattaa siten itsensä
ja, niinkuin nyi näkyy, perheensäkin suuren puutteeseen" ... tuumaili
Matti.
Samaa mieltä oli isäntäkin sanoen: "Olis mennyt siksi aikaa
päiväläiseksi johonkin taloon ja tehnyt työtä rehellisesti, niin olis
saanut leipää itselleen ja perheelleen, eikä suinkaan silloin hänelle
tämmöistä sallimusta olisi tapahtunut"...
-- "Ei ne muuten siitä kontrapantin vedosta lakkaa, ennenkuin olisi
laatia semmoinen kielto, joka niitä vähän peloittaisi. Ei ne tästä
kiellosta välitä mitään" ... sanoi Matti.
-- "Minkälaisenhan kiellon sinä panisit, kun pääsisit lakia
laatimaan?" ... kysyi Maija, äkeissään moisista asetuksista.
-- "Minä panisinkin semmoisen uhkan, että kuka vaan rikkoisi kieltoa
vastaan, niin sille paikalla raudat jalkaan ja viimeistä tietä. Sen
minä tekisin. Ja saisittepahan nähdä, ettei yksikään mies uskaltaisi
lähteä sokurikuormaa rajan yli saattamaan. Kyllä niiden työllään
täytyisi sitte henkeänsä elättää".
-- "Hyvä on tosi, jottei puskevalle lehmälle ole luotu sarvia" ...
intti vaan yhä Maija,
Kaikki olivat herenneet syömästä. Naiset alkoivat korjata ruoka-aineita
pois pöydältä; isäntä ja Matti ottivat uunilta päreen, josta kumpikin
repivät hampaillaan tikun, ruveten sitten kaivelemaan hampaitaan.
-- "Et olisi sinä Matti mieleistä meistä kontrapantsikoille, kun sinä
niin kovaa luet heille" .... sanoi isäntä.
-- "Oli mitä tahansa" ... tuumaili vaan Matti ... "mutta se auttaisi.
Ei niin moni silloin turhan tautta lakia rikkoisi ja hevosiaan
menettäisi, kuin nyt. Nyt on meidänkin pitäjässä melkein jokainen mies
salatavaran kuljettaja. Joka toista miestä melkeen siitä on sakotettu.
Mitä se sakko on nyt auttanut. Ei niitä sakotettuja miehiä pidetä
halvempana kuin muitakaan. Sanotaan vaan, etteivät he ole mitään
vääryyttä ja pahaa tehneet, ovat vaan tienanneet rahoja, mitä jokainen
ihminen tekee. Heille se nyt vaan sattui semmoinen vahinko, että
nähtiin, ei muuta mitään, Se oli vaan heille sallittu muka sellainen
vahinko, niinkuin Maijakin vast'ikään tuumasi. Mutta kunhan joku
passitettaisi Siperiaan, niin kylläpä toinen ajattelis, että 'ahaa!
enpäs panekaan sokuria rekeeni, viedään Siperiaan.'"
Isäntä ja Matti juttelivat vielä monenmoisista asioista. Sillä aikaa
olivat Helka ja Maija laittaneet vuoteet valmiiksi. Kun kaikki askareet
olivat toimitetut, niin meni isäntä pöydän päähän ja otti sieltä
nurkkahyllyltä virsikirjan, josta vähän aikaa selailtuaan alkoi laulaa
matatalla, vähän väräjävällä äänellä: "Käy nyt sielun kaikell' mielell'
Herrall' kunniaa kantamaan, j.n.e." Kohta yhtyivät siihen lauluun
toisetkin, jotta värssyn lopulla kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta,
kieputellen sen kaunista säveltä tuhansiin mutkiin. Kun tulivat
yhdeksänteen värssyyn, jossa lauletaan: "Koska silmän kiinni taipuu,
Unehen myös raukeevat j.n.e." niin alkoi emäntä Katrin silmistä
herahdella vesiherneitä, jotka pyörivät poskia myöten ja tipahtelivat
avatun virsikirjan alareunaan. Helka kun huomasi tämän, niin hänenkin
tunteensa kohosivat äyräittensä yli ja hetkeksi kehkeytyi tuo heleästi
kuuluva lauluääni. Sitte hän nosti kirjan suunsa eteen ja pureksi sen
yläreunaa ja kohta hän taas otti osaa lauluun entisellä heleällä ja
sointuvalla äänellään. Virren loputtua luki isäntä ehtoosiunauksen
lauvantaina ja rukouksen valmistuksesta sapatin viettämiseen. Sen
jälkeen he lauloivat vielä muutaman värssyn, jonka perästä kaikki
menivät levolle. Isäntä ja emäntä menivät nukkumaan tuvan peränurkassa
olevaan sänkyyn. Helka ja Maija olivat tehneet itselleen vuoteen tuvan
lattialle, haavan lehdille. Matti otti pitkän nuttunsa hartioilleen ja
meni nukkumaan tallin ylisille; sinne hän oli laatinut vuoteensa
heinillä täytettyyn ajorekeen.
Hetken kuluttua oli Korpelassa aivan hiljaisuus. Kaikki nukkuvat
sikeässä unessa, päivän työnsä väsyttämänä. Luontokin näytti ikäänkuin
väsyneenä vaipuvan unettaren pehmeille patjoille. Auringon säteitten
kuumentava vaikutus oli poistunut. Vieno tuulen löyhke, joka päivällä
oli nyökytellyt kuusien latvoja pellon takana, oli myöskin asettunut
nukkumaan yöuntansa. Synkkä kuusimetsä seisoi hiljaisena, lehväänsäkään
väräyttämättä. Haavan lehdet, jotka mielellään pitävät, muiden
nukkuessa, hiljaista kahinaa, riippuivat nyt pitkistä kantimistaan
laitaansakaan liikauttamatta. Rukiin tähkätkin olivat kumartaneet
päänsä maata kohden. Hiilikkikin oli lopettanut märehtimisensä ja
ojensi päänsä pitkin pihaa, silmät ummessa. Sitä esimerkkiä olivat
monet sen kumppanitkin noudattaneet. Kaikki oli tyyntä ja hiljaista.
Vähän vaan kuului Härkäjoen lorinaa, kun se saunan sivulla olevien
kalliolokkeroiden välitse kiirehti tietänsä pitkin. Tätä lorinaa säesti
Matti kuorsaamisellaan tallin parvelta ja heinäsirkat yksitoikkoisella
äänellään aittojen takaiselta pientareelta. Korven kaiuttamana kuului
Latonurmelta vanhan tamman römiä ääninen rautakello, josta tiedettiin,
ettei tamma vielä ollut iltaseltaan herennyt.
Peltojen ohi kulkevaa maantietä astui kiiruusti kaksi miestä,
kummallakin harava ja viikate evässäkin kanssa olalla. Ne tulivat
päivätyöltä hovista. Miehet hiukan aikaa lepäsivät Härkäsillan
käsipuilla ja sitte läksivät nousemaan pienoista rinnettä ylös
Tetr'kankaalle. Kohta olivat miehet kadonneet tuuheiden puiden varjoon.
Jo lakkasi tamman kellokin kuulumasta. Heinäsirkatkin olivat väsyneinä
lopettaneet laulunsa. Rauhallinen hiljaisuus ympäröi nyt Korpelan uneen
vaipunutta perhettä.