Se oli kolmas järjestyksessä. Voitte arvata, miten setä Samuli irvisti,
jos sattui tuon tiedonannon lukemaan, mikä on enemmän kuin luultavaa,
sillä hän tutki hyvin tarkkaan lehtien ilmoitusosaston.
Sirkkaa on jo vuoden sanottu tohtorinrouva Valtimoksi. Hän jatkaa
uutterasti lauluopintojaan ja esiintyy usein omissa konserteissa tai
avustajana monenlaisissa tilaisuuksissa. Tohtori Valtimo on etevä
amatööri, joka soittelee viulua ja säestää vaimoansa. Heidän onnestaan
ei puutu muuta kuin... Mutta kunhan aika tulee...
Viisastuneena katkerista kokemuksistani epäilin ryhtyä toistamiseen
vakinaisen kodin perustamiseen, mutta kun sain tietää eräästä
luotettavien henkilöiden muodostamasta asunto-osakeyhtiöstä, liityin
siihen kuitenkin osakkaaksi. Enkä ole kauppaani katunut. Tohtori
Valtimokin on yhtiömiehenä ja lähimpänä naapurinamme. Me muodostamme
yhteisen suuren perheen, joten meillä on joka päivä tilaisuus kuulla
Sirkan laulua ja hänellä leikkiä lastemme kanssa, joita hän niin paljon
rakastaa.
Teimme juuri muuttoa uuteen taloon. Saimme vielä kerran ahertaa oman
kodin rakentamispuuhissa; se oli rasittava tehtävä, mutta samalla
rakas ja toivoa herättävä. Huonekalut olivat jo järjestetyt, ja Katri
asetteli uutimia paikoilleen. Minä autoin häntä pitäen kiinni tuolia,
jolla hän seisoi. Ikkunastamme oli laaja, ihana näköala yli meren
rannattoman ulapan. Aurinko meni lännessä mailleen, ja illan varjot
alkoivat laskeutua yli meluavan kaupungin.
Tuntui kuin olisi joulu tai juhannus ovella.
Saatuaan työnsä valmiiksi hypähti Katri alas ja horjahtui putoamaan
syliini. Laskin hänet hellästi maahan.
Istuuduimme sohvalle ja katselimme ääneti toisiamme. Poveamme paisutti
onni niin syvä ja täyteläinen, että mitkään sanat eivät kykene sitä
ilmaisemaan. Vihdoinkin, vihdoinkin olivat murheen mustat pilvet
poistuneet ja riemun päivä paistoi täydeltä terältään.
"Minusta tuntuu kuin olisi onnemme tullut aivan odottamatta", puhkesi
Katri vihdoin puhumaan.
"Odottamatta, niin, mutta ei aivan ansiotta. Olemmehan ostaneet sen
vuosien pettymyksillä ja raskailla kärsimyksillä."
Hämärtyvässä huoneessa näin kyyneleen päilyvän Katrin silmänurkassa.
"Kun muistelen menneitä, raskaita aikoja, tuntuu minusta kuin kaikki
olisi pahaa unta tai kauhea painajainen."
"Samoin minustakin. Ja tuntuu lisäksi kuin ei meidän sopisi syyttää
ketään tai olla katkera kellekään. Kaikki on ollut meidän hyväksemme.
Sillä se, joka on kestänyt onnettomuuden, ymmärtää oikein käyttää
onneakin."
Katri nyökkäsi ääneti ja ymmärtävästi ja sanoi hiljaa:
"Oletko antanut anteeksi niille, jotka ovat olleet syyllisiä
kärsimyksiimme?"
Minä nyökkäsin vuorostani.
"Sillekin, joka istuu..."
Sen nimen paljas muisto riitti täyttämään minut kauhulla. Vastasin:
"Se kurja hylkiö oli tietämättään Sallimuksen kädessä välikappale,
jonka avulla uusi onnemme luotiin."
Me istuimme kauan. Sydämeni oli niin täysi, että oli vaikea olla
puhumatta.
"Miten olisi minun käynyt, ellet sinä olisi ollut minua tukemassa,
Katri! Sinua minun tulee kiittää kaikesta."
Hän vastasi:
"Muistatko hetkeä, jolloin päätimme mennä naimisiin ja puhelimme
toimeentulostamme? Sinä arvelit, että alussa tulisimme paljaalla
rakkaudella toimeen."
"Ja sinä vakuutit, että rakkaus auttaa meitä vaikeuksissa. Nyt huomaan,
miten oikeassa sinä olit. Rakkaus se antoi meille voimaa elämään
silloin kun kaikki olivat meidät hyljänneet ja velkojat, haastemiehet
ja ulosottajat olivat ainoat, jotka meitä käynnillään kunnioittivat."
Esikoisemme, joka jo käveli, vaikka mieluummin neljällä jalalla,
konttasi sisään ja alkoi kiskoa pöytäliinaa. "Katri kielsi, mutta
poikavekara ei ollut millänsäkään vaan raastoi kaikin voimin. Silloin
Katri torui:
"Jos ei Kullervo tottele, niin huijari tulee!"
Säikähtyneenä juoksi lapsi äitinsä luo, kätki päänsä helmaan ja jokelsi;
"Tulekot huijati nyt?"
"Ei, jos Kullervo on kiltti, niin huijari ei tule."
"Miksi olet ruvennut peloittelemaan lasta huijarista puhumalla?
Näethän, miten se vapisee", sanoin minä.
Hän silitti hellästi lapsen päätä ja sanoi:
"Minusta on mieletöntä säikyttää lapsia möröillä ja pöröillä, joita ei
ole olemassa. Huijari sitävastoin on todellinen, ja on hyödyllistä jo
lapsena oppia tuntemaan, että se on kauhea olento, joka tekee pahaa."
Sitte hän meni ja toi sylyksen puita ja latoi pesään. Olimme siksi
vanhanaikaisia, että pidimme runollista, räiskyvää takkavalkeata
kaikkia kehuttuja keskuslämmityslaitoksia parempana.
Pian leimusi pesässä iloinen tulennos. Aioin sytyttää lampun, mutta
Katri sanoi, että hämärässä istuminen oli rattoisaa, etenkin kun me
vietimme ensi iltaa kodissamme.
Nuorin lapsi heräsi. Hän otti pienokaisen syliinsä, siirsi tuolin takan
ääreen ja istui antaen loimottavan pystyvalkean lämmittää lasta.
Ilta oli pimennyt. Kadulla syttyi lyhty toisensa perästä. Meren pinta
välkehti iltaruskon sammuvassa hohteessa, ulapalla kynti laiva aaltoja
kymmenien tulien tuikkiessa.
Kun taas käännyin ja loin katseeni Katriin, joka istui lapsi sylissä
syrjittäin minuun, näin kuvan, joka monin verroin voitti edellisen.
Siinä oli jotakin niin tutunomaista, kodikasta, elettyä, että
minä aivan hätkähdin ja kysyin itseltäni, missä olin ennen nähnyt
samanlaista. Äkkiä, vaistomaisesti minulta pääsi huudahdus:
"Madonna!"
Katri katsoi minuun hymyillen:
"Joko sinä taas uneksit?"
"En, tämä on todellisuutta, ihanaa todellisuutta. Asetu niinkuin olit
äsken, niin olet ihan ilmetty... Kas niin! Nyt on arvoitus selvinnyt:
madonna olet sinä!"
Katri nauroi:
"Sädekehää vain vailla, — pyhyyden loistetta."
"Rakkauden ja uskollisuuden sädekehä ympäröi päätäsi. Pitäkööt
pyhimykset ja enkelit kruununsa, minun silmissäni sinulla on loisto,
jota ei mikään maallinen eikä taivaallinen kirkkaus himmennä."
Huone oli pimennyt. Vain hiilivalkean himmenevä hehku levitti
salamyhkäistä kimmellystään. Minä tunsin sillä hetkellä sielussani
jotain niin korkeata, suurta, pyhää, että tuntuisi loukkaukselta
yrittää pukea sitä sanoihin.
Nyt kuulin liikuntaa seinän takaa. Sirkka oli palannut kaupungiltapa
käveli huoneessa, hyräillen ihanalla äänellään. Sitte hän avasi
pianiinon. Muutaman valmistavan akordin jälkeen hän alkoi laulaa —
laulaa madonnalaulua. Kuulimme selvään:
"On ilta, päivä mailleen käy,
mut ystävääni ei vain näy.
Oi etkö helly itkustain!
Madonna, kuule huutoain!"
Ihmeellinen liikutus valtasi minut.
"Katri, kuulehan! Noin kauniisti hän ei ole ikänä madonnasta laulanut."
Katri nyökkäsi hiljaa. Taas soi laulu:
"Oot puhdas yli kaikkien,
mut minä kurja syntinen.
Ah, jospa pyhyytes ma sain!
Madonna, kuule huutoain!"
Kuului muutama vihlova sointu, mikä kohta suli vienoon, hyräilevään
pianissimoon, jonka kaiku etääntyi, kuoli pois kuin väsynyt laine
rannan ruohikossa...
Hiilloskin oli riutunut. Sen viimeinen hohde kajasti Katrin kasvoille
ja siitä lapseen.
"Nyt tiedän varmaan, että madonna tuottaa onnea", sanoin minä.
Hän vastasi hymyillen:
"Ehkä on niin. Sen minä ainakin tiedän, että madonna on itse
onnellinen, sillä se rakastaa."
Ja hän puristi lasta rintoihinsa niinkuin Jumalan äiti kuvassa.
"Sinä olet oikeassa: madonna rakastaa, siksi se on onnellinen", sanoin
minä. "Rakkaus yksin tekee onnelliseksi!"