Levitetyin siivin.
Riitta tädin ruokasalissa oli hyvin hauskaa ja kodikasta. Pesässä tuli
leimusi, levittäen punervaa hohdetta leppoiseen hämärään. Oli pidetty
suklaatipitoja, sillä tänään oli kaksinkertainen ilojuhla: Aimo ja
Helmi olivat vaihtaneet sormuksia, ja lääkäri oli julistanut Paavali
Kotkan täydellisesti terveeksi.
-- Nyt on ohitse Riitta tädin osa ohjelmasta, -- sanoi Hertta niiaten
kiitoksia. -- Eikö Helmi jatka?
-- Yhdessä, yhdessä, -- oikaisi Arvi. -- Aimo, noudappas viulusi.
Aimo katsoi Helmiin ja Helmi Aimoon.
-- Älkää nyt pahastuko -- mutta tämänpäiväisen soiton me tahtoisimme
säästää ihan vaan toisillemme...
-- Sitte Helmin huoneessa illalla, -- sanoi Aimo.
-- Silloin Helmi pakkaa.
-- Eipähän. Minä olen aikoja valmis. Pieni laukku vaan mukaan.
Katsokaas, setä ja täti siellä Lehtolassa eivät odota uusia pukuja,
vaan uutta pikku tyttöänsä... Emme me saa viipyä kauvan maalla,
tiedättehän sen. Muuten opettaja toruu.
-- Niin, niin, pidä huolta vaan, ettei sinua ajeta tiehesi opistosta...
Paavali Kotka oli vaitelias ja kalpea vielä. Vilkas puhelu näytti häntä
väsyttävän.
-- Emmekö nyt laulaisi jotain? "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi
kaikesta..."
-- Minä olen käheä kuin varis, -- sanoi Arvi. -- Eilen jalkani
kastuivat.
-- Eihän se estä, -- arveli Hertta vähän hämillään. Hän tiesi, ettei
Arvi ollut tottunut hengellisiin lauluihin.
-- Jätämmekö illaksi senkin? Mitä, Hertta? Ei -- Hertta kyllä
mielellään lauloi mukana.
Mutta saatuaan kirjan käteensä hän ajatteli, että siinä oli aivan liian
paljon ohdakkeista, rististä, pimeydestä ja muusta semmoisesta. Nythän
oli iloinen kihlajaispäivä. Ehkä laulu valittiinkin vaan Paavali Kotkan
tähden, joka juuri oli ollut sairaana.
"Kiitos sulle kirkkahista
keväisistä päivistä,
kiitos myöskin raskahista
syksyn synkän hetkistä..."
Varma kyllä oli, että Kotka sen lauloi syvimmästä kokemuksesta. Mutta
ei se kieli nuorille kihlatuillekaan outoa ollut. Tulen ja veden kautta
heidätkin oli kuljetettu.
-- Kuinka me nyt sitte jatkamme juhlaa? -- kysyi Helmi.
-- Lauletaanko vielä toinen laulu?
-- Minä luulen, että poikain herbaariot odottavat, -- sanoi Arvi
nousten paikaltansa. -- Ne ovat viruneet minun kostean konttoorini
hyllyllä jo toista viikkoa. Niihin voi tulla eurotium herbariorum.
Helmi, mikä se on? Osaatko sinä latinaa?
-- En osaa. Mutta ehkä minä kumminkin tiedän, että se on koi. Mistä se
juuri tänä iltapäivänä tulisi?
-- Vai koi? Eipähän, sieni...
-- Arvi lörpöttelee, -- arveli Hertta. -- En minä hänen sienistänsä
enkä koistansa välitä, mutta meidän täytyy käydä kaupoissa, ennenkuin
ne suljetaan. Äiti pyysi, että minä teidän mukananne lähettäisin
talvikankaan malleja, ja Arvin pitää valita isälle huopahattu. Ei sitä
ainakaan Aimo tee tänään.
Arvin naama kävi nolon ja onnettoman näköiseksi.
-- Isälle huopahattu? Miksi et sitä ennen sanonut? Kuinka minä sen
osaan ostaa, kun ei ole päätä, mihin koettaa? Ja se on ihan _totta_,
että kasvit pahenevat -- on se.
-- Sanotaan nyt sitte pian hyvästi, oikein pian. Mene sinä
herbaarioittesi luo, kyllä minä ostan vaikka hatunkin. Kiitoksia täti,
kiitos Helmi. Ja sinä, Aimo -- tietysti et tule illalliselle. Hyvästi,
Paavo. Tule nyt pian terveeksi ja iloiseksi.
-- Rauha on kalliimpi kuin ilo, -- ajatteli Paavali Kotka.
Arvin ja Hertan mentyä hänkin nousi.
-- Minä kyllä tiedän, kuinka juhlaa jatkan. Nyt siitä vihdoinkin täytyy
tulla tosi, kun voimani sen sallivat. Minä menen Rahkaselle.
-- Mikä kiire sinun sinne on? -- pahoitteli Riitta täti. -- Taas
paikalla rupeat itseäsi rasittamaan, tuskin sängystä nousseena. Minua
oikein äköittää se Rahkasen vaimo, juoksee täällä yhtenään ja itkee
vetistelee --
-- Heidän on hyvin vaikea olla kurjuudessa ja naapurien silmätikkuna.
Olen ajatellut, että heidät pitäisi toimittaa pois, jonnekin maalle.
Mutta en minä nyt siitä tällä kertaa, toisen asian tähden minä menen.
-- Menemmekö mekin, Aimo?
-- Minne? Rahkaselle?
-- Ei -- mutta jos mekin vähän "jatkaisimme juhlaa" -- entisillä
muistoilla... Arvaappas, koska minulle selveni, että sinua rakastin?
-- Mistäpä minä sen tiedän? Kerro, Helmi -- sehän on hauskaa!
-- Silloin kun sinä saatoit enon kanssa kolmea pikku orpoa
Pursimiehenkadulle, mutta minusta et huolinut mukaan.
Helmi sai suudelman palkaksi siitä ilmoituksesta.
-- Niinpä tule, tule siis.
-- Odota. -- Helmi keräsi pöydältä leipiä tötteröön. -- Heidän pitää
saada kihlajaisnamusia myöskin.
-- Ja enon me noudamme Rahkaselta. Sitte hän ei viivy liian kauvan.
-- -- --
Elli Rahkanen oli levittänyt sellaista tietoa, että pastori Kotka oli
saanut hulluuden puuskan.
-- Niin hurskas ja hyvä mies... Kuinka Jumalakin sallii?
Huhu kulki jo ympäri Helsinkiä. Talossa, missä Rahkaset asuivat,
jokainen uskoi siihen. Tosin Elli äskettäin oli käväissyt Hartikan
kyökissä ja kuullut Martalta, että pastori olikin vaan houraillut ja
kohta rupesi paranemaan; mutta eihän sitä voinut tietää -- ehkä se äreä
vanha neiti oli käskenyt puhua niin päin...
Sentähden päitä ilmestyi joka ikkunaan, kun Kotka astui sisään
Vilanterin talon portista. Lapset pihalla säikähtivät ja juoksivat
nurkkiin. Heidänkin korviinsa oli osunut jännittävä uutinen pastorista.
Kalle Rahkanen vaan ei ollut sekaantunut siihen kysymykseen. Hänellä
ei ollut työtä. Kaduilla ja pihalla hän näyttäytyi ainoastaan
pakosta; enimmäksensä hän istua murjotteli huoneessa synkkänä ja
välinpitämättömänä.
-- Ellei tässä muu tule neuvoksi, lähden minä juomaan, -- oli hän
Ellille sanonut juuri ennen kuin Kotka koputti ovea.
Elli kirkasi, ja Kallekin virkosi tylsyydestänsä. Pastori oli niin
oudon näköinen, kalpea ja mustat silmät syvällä päässä. Varjelkoon --
mitä hän nyt tulee tekemään?
Kotkaa hymyilytti, kun hän huomasi Ellin kauhun.
-- Älkää ensinkään hämmästykö, kyllä minä olen täydessä järjessä ja
terve kuumeesta myöskin, enkä minä teille mitään pahaa tee. Taisin
viime kerralla kokonaan säikyttää teidät.
-- Eikö... eikö se sitte ollutkaan totta? -- pääsi Elliltä.
-- Sekö, että minä olen murhaaja? Rakkaat ystävät, siitä minä juuri
tulinkin teille puhumaan...
He istuivat pöydän ääreen, joka nyt oli siisti ja pyyhitty. Sekä miehen
että vaimon katse oli jännityksellä kiinnitetty häneen.
-- Minä en tietänyt mitä puhuin, ja kuitenkin se oli totta. Olen
pitänyt itseäni jonakin, enkä mitään ole. En ole murhaajaa parempi,
sillä kerran oli minulla nuori morsian, ja hän kuoli surusta minun
tähteni, kun lähdin papiksi Ameriikkaan. Sitä minä vaan tahdoin sanoa,
Kalle, että me olemme kaikki yhtäläisiä syntisiä, minä niinkuin
sinäkin. Älä anna rohkeutesi vaipua, Herra nostaa sinut, niinkuin minä
totisesti uskon, että hän minuakin vaivaista armahtaa...
Elli, joka aina itki, kun "rakas pastori" puhui, ei tänä iltana
itkenyt. Hän oli vaiti, mutta ainoatakaan sanaa hän ei voinut unohtaa.
_Toinen_ itki nyt, mies joka vuosiin ei ollut kyyneltä vuodattanut. Ja
Kotka tunsi kiitollisella ihmetyksellä, että "kun minä heikko olin,
silloin minä väkeväkin olin." Talven valta oli taittunut, ja routa suli
kevään siunatuiksi pisaroiksi.
Vielä kevään raikas tuulahdus -- Aimo ja Helmi.
-- Joko tulet, eno? Meillä on ollut kovin hauskaa. Olemme laulaneet
lasten kanssa jäniksestä ja myllystä ja viimeiseksi Herran Jeesuksen
pienistä lampaista. Makeiset herättivät riemun -- tietysti...
-- Sitte me olemme ajatelleet näitä sinun ystäviäsi, Paavo. Kuinka sen
maalle muuton laita on? Oletteko päässeet päätökseen?
Ei, ei siitä ollut edes puhuttukaan vielä. Vaan kun ehdotus nyt tuli,
oli se kuin taivaan sanoma Rahkasille.
-- Jos pääsisikin täältä...
-- Mutta kuka meistä huolisi, kun ei ole puhtaat paperit...
-- Minä lähden huomenna morsiameni kanssa isäni huvilaan maalle.
Olen siellä kaikkialla tuttu ja voin vaikuttaa hyviin ihmisiin.
Tahtoisitteko muuttaa sinne?
Siitä syntyi ilo ja innostus. Mutta lujimman ja lämpöisimmän
kädenpuristuksen Aimo sai Paavali Kotkalta.
-- Aimo veljeni -- kiitos!
* * * * *
-- -- Soikaa, soikaa, säveleet, soikaa! Nuori sydän sykkii riemusta, ja
rakkaitten sydämet väräjävät vastakaikuna.
Sali on kirkkaasti valaistu. Se on täynnä tuolirivejä ja tuolirivit
täynnä ihmisiä. Siellä myöskin Aimo ja Kotka istuvat vieretysten.
Helmi astuu korokkeelle ja asettuu flyygelin ääreen. Aimon sormus
kiiltää hänen sormessansa. Hänellä on yllään muistojen valkea puku,
mutta ei punaisia neilikoita, ainoastaan vihkonen kainoja narsisseja,
vilukukkasen siskoja.
Kaikki silmät katsovat häneen. Hän ei katso kehenkään. Hän uneksii.
Hänen sielunsa on täynnä säveleitä, pyhiä ja suloisia.
Beethoven, Sonate Ciss-moll, on merkitty ohjelmaan. Tavallinen yleisö
tuntee sen nimellä kuutamosonaatti. Se on viimeisenä musiikki-illan
ohjelmassa, sillä Helmi on oppilaista etevin. --
Vanha opettaja on ylpeä ja onnellinen jo ennakolta. Ellei tämä ole
yksilöllistä taidetta, silloin ei mikään. Se on hänen kunniansa, että
hän ei ole kaavoihin pakottanut oppilastansa. Kunhan tyttö nyt vaan ei
pelkäisi. Naiset ovat semmoisia -- eivät uskalla olla rohkeita, eivät
antaudu, vaan pidättävät kaikkein parhaat sävelensä -- itselleenkö?
niin, itselleen tai lemmitylleen -- kuka ne tietää? Ja tämäkin on
kihloissa. Saa nähdä, tekeekö hän poikkeuksen, uskaltaako hän kaikkien
kuullen olla oma itsensä, niinkuin hän on ollut vanhan, jörön ukon
oppitunneilla. Hän on kai ajatellut, ettei siellä ole väliä, voi kyllä
kaiken sanoa välittömällä vapaudella, sillä vanha ukko ei ymmärrä
mitään tunteista ja lemmestä ja askeleista kuutamossa...
Nyt, nyt hän alkaa. Ensimmäiset säveleet helähtävät ilman pelkoa, ilman
pidättymistä.
-- -- --
Adagio sostenuto.
Minä näen hänet, joka käsivartensa ojentaa yli äitini kuvan. Hän
ojentaa ne minulle ja koko kärsivälle, huokaavalle ihmiskunnalle.
"Tulkaa minun tyköni kaikki." On haavoja, jotka värisevät hellästäkin
kosketuksesta, mutta sydän ei pelkää, on turvallista hänen luonansa.
Kun hänen silmiinsä katson, on viihdytys ja lepo täydellinen.
Allegretto.
Minä kiitän, minä kiitän sinua, uuden elämän antajaa! "Kun sinä minulla
olet, en taivaasta enkä maasta tottele." Elämän pauhina ympärilläni
ei ulotu sielun syvyyksiin. Siellä soi se suuri, pyhä, sanomattoman
ihana, jonka hiljainen kuiskekin on kaikkea ympäröivää todellisuutta
todellisempi...
Presto agitato.
Ah, mistä olenkaan pelastunut! Kuilun äärellä minä seisoin, vaipunut
minä olisin, mutta hän valmisti taatun turvapaikan. Kuohu, ylistys,
hohda, riemu, menneen kauhun tummaa taustaa vasten! Minun pelastajani,
sinun käteesi minä tartun ja sinun kanssasi tahdon kulkea. "Sieluni
on päässyt kuin lintu pyytäjän paulasta. Paula on särjetty, lintu on
vapaa!"
Kotkan lennossa, levitetyin siivin kohti kirkasta korkeutta!
-- -- --
Vanha opettaja melkein sulkee hänet syliinsä kuulijoiden ihastusmyrskyn
pauhatessa.
-- Kuinka vienosti ja runollisesti hän kuvasi kuutamoa!
-- Onpa sillä tyttösellä tunteitten tulta. Lemmenkohtaus oli aivan
verraton.
Mutta Helmi hymyilee Aimolle ja Kotkalle. He tietävät, mitä hän on
tarkoittanut.
-- Mistä, mistä sinä Helmi olet saanut sellaisia säveleitä?
-- Häneltä, joka loi kotkan siivet ja antoi "laulavan tähden"...
-- Moni on saanut paljon, mutta ei ole oppinut sitä käyttämään Jumalan
kunniaksi ja muiden iloksi.
-- Eno rakas, moni ei näe tähteä, ja monelta siivet katkotaan. Minä
tiedän, kuka minulle tähdet näytti... ja kuka toinen suojeli siipiäni!
-- Me pyrimme ja erehdymme, -- sanoi Paavali Kotka. -- Me hapuilemme
hämärissä, pilvet päämme päällä. Valkeus kuuluu hänelle, joka on
korkein.
Hiljaa he kulkivat juhlaillasta kotiin. Tähtitaivas kaartui ylhäällä
suurena ja ihanana. Kolmen sydämen syvyyksissä soi eri värähdyksin sama
sävel: -- Soli Deo gloria -- Jumalalle ainoalle kunnia.