-- Mistä p--een ylempää? Mikä käsky? Minä olen ylin päällikkö tässä
kaupungissa! Häh? Missä se on tuo h--in helsinkiläinen?
Pällinkorva riuhtaisi oven äreästi auki Heikin virkahuoneeseen.
Hänen silmänsä verestivät, hänen tukkansa törrötti epäjärjestyksessä,
hänen ajamaton partansa pyrki joka suuntaan, kaikki hänen
kasvonpiirteensä olivat hujanhajan niinkuin kaikesta päättäen hänen
ajatuksensakin. Ei tarvinnut olla erikoinen elämäntuntija nähdäkseen,
että hän kuului niihin ihmisiin, jotka ovat kerran viikossa viikon
ryyppyreissulla.
Miliisit painoivat hänen jälestään oven kiinni. Hän pysähtyi kuin
naulattu kynnykselle.
Kuultuaan hänen äänensä oli Heikki vaistomaisesti temmannut esille
revolverinsa ja sen sanaa sanomatta pöytänsä takaa Pällinkorvan rintaa
kohden ojentanut.
Näin seisoivat he pari silmänräpäystä vastakkain.
Pällinkorva pyyhkäisi tukkaansa, siirsi jalkojansa, rykästeli ääntä
saadakseen ja vaikeni taas, vilkaisten välillä Heikkiin kahdella mitään
käsittämättömällä, kaatuvatautisella silmäparilla. Nähtävästi hän ei
oikein tiennyt, kumpi heistä oli viisas, kumpi hullu, ja koetti nyt
kaikin mokomin saada aikaan jotakin järjestystä aivokopassaan.
Vihdoin päästi hän lyhyen, väkinäisen naurunhekotuksen, jonka oli
tarkoitus olla samalla kertaa peloton, tuttavallinen ja välittävä.
-- Heheh, sanoi hän, sinä sinä... helsinkiläinen! Leikit siinä aseen
kanssa. Lähetit, heheh, noutamaan minua. Onko totta, että tänne sitten
on tullut käsky jostakin ylempää?
-- On, vastasi Heikki juhlallisesti. Hyvä, että tulitte, sillä käsky
on...
-- Mistä, jos saan luvan kysyä?
-- Jumalalta.
Taas seisoivat he pari sekuntia vaieten vastakkain.
Heikki ei silmää räpäyttänyt, oli kuin hän olisi tahtonut tunkea
katseellaan tuon miehen sydämeen ja munaskuihin. Pällinkorva taas
vilkaisi varovasti pari kertaa häneen ja otti sitten askeleen
eteenpäin, nyt jo kokojoukon selvinneenä.
-- Hehheh, sanoi hän katsahtaen ympärilleen. Pane pois ase! Sattuu
vielä laukeamaan. Leikillisiä miehiä te helsinkiläiset. Säikytätte
meitä maalaisia ihan iltiksenne.
-- Istukaa!
Heikki laski aseensa alas, mutta ei kuitenkaan jättänyt sitä kädestään.
Samalla istui hän itsekin virkatuoliinsa Pällinkorvaa vastapäätä häntä
kuitenkaan silmistään päästämättä.
Se saattoi olla hyväkin, sillä hän oli nähnyt Pällinkorvan käden
menevän kuin itsestään pari kertaa kohti housun takataskua. Nähdessään
Heikin oivaltavan hänen tarkoituksensa hän oli heti nopealla liikkeellä
jälleen korjannut asentoaan.
Huomattuaan, ettei leikistä sentään totta tullut, oli Pällinkorva
käynyt kuitenkin melkoista rohkeammaksi. Nyt hän veti leveästi
irvistäen viinapullon esille povitaskustaan ja asetti sen pöydälle.
-- Terve! hän sanoi, paino viimeisellä tavulla. Mitäs ne niistä
maallisista! Tahdotko ryypyn?
-- En, vastasi Heikki. Tämä huone ei ole mikään ryyppyhuone. Ja
toiseksi pyydän päästä kaikesta sinuttelemisesta.
Heikki huomasi, miten Pällinkorvan pienet, punaiset juoponsilmät
kävivät kapeiksi kuin viiva pelkästä pidätetystä vihasta ja
kostonhalusta. Mutta hän vain hymyili, sillä hän tiesi revolverin
kädessään merkitsevän arvovaltaa, jota kohtaan tuolla entisellä
kuritushuonevangillakin oli ehdotonta kunnioitusta.
-- Pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi, herra helsinkiläinen,
virkahti Pällinkorva kaikkein pistävimmällä, pahansuopaisimmalla
äänenpainollaan. Täytyy antaa anteeksi meille maalaisille. Eihän me
niitä kaikkia herraskaisten tapoja... Ajattelin, kun ollaan toverit ja
ikäänkuin virkaveljet kerta...
-- Se ei estä meitä noudattamasta ihmistapoja. Mutta asiaan! Pyydän
tietoja tuosta rankaisuretkikunnasta, jonka te joku päivä sitten olette
lähettänyt ympäröiviin pitäjiin.
-- Kuka pyytää?
-- Minä.
Heikin äänessä oli jotakin, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä.
Sitäpaitsi hänellä oli yhä kädessään tuo pieni taikakalu, joka vaati
vieläkin ehdottomampaa kuuliaisuutta.
Pällinkorva katsoi parhaaksi tällä kertaa alistua.
-- No niin, mitä tietoja te tahtoisitte sitten? hän kysyi.
-- Tahdon tarkan luettelon kaikista niistä murhista, ryöstöistä,
rääkkäyksistä ja muista väkivallantöistä, joihin lähettämänne
retkikunta on tehnyt itsensä syypääksi eri paikkakunnilla.
-- Luettelon? Mitä varten?
-- Antaakseni raportin siitä päämajaan. Tehän tiedätte: ne ovat
ankarasti kielletyt ylimmän johdon puolelta.
Pällinkorva veti suunsa leveään irvistykseen.
-- Eikö muun vuoksi! Ylin johto hyväksyy kaikki, minkä paikalliset
esikunnat määräävät...
-- Onko paikallinen esikunta siis määrännyt nuo murhat ja muut rikokset
toimeenpantaviksi?
-- E-ei, eipä siltä ja senvuoksi...
-- Siis te itse, herra Pällinkorva?
-- Minä? En suinkaan...
-- Mutta jonkunhan on täytynyt antaa määräys, ellette te tahdo väittää,
että on huono kuri teidän joukko-osastossanne.
Pällinkorva puhkesi jälleen lyhyeen, sovinnolliseen naurunhekotukseen.
-- Hehheh, pojat ovat tainneet olla siellä täällä vähän kovakouraisia,
vaikka kyllähän minä varoitin lähtiessä... Mutta kun ne pyysivät niin
innokkaasti sieltä apua ja pojat olivat yhtä innokkaita lähtemään...
-- Apua? Mikä hätä siellä?
-- Sanoivat, ett'eivät maapomot anna elintarpeita ja käyttäytyvät
muutenkin julkeasti... Niin että olisi hyvä käydä niitä täältä
kaupungista pitäen vähän niinkuin potuuttelemassa...
Heikki tiesi, että Pällinkorva puhui totta.
Noinhan se juuri tapahtui! Missä kylässä tai pitäjässä paikallinen
punakaarti itse ei katsonut jostakin syystä voivansa ruveta riehumaan
ja hävittämään, sinne lähetettiin apua etempää. Ja nämä, vieraiden
paikkakuntien pahin roskaväki, eivät säästäneet ketään eivätkä mitään.
Outoina ja tuntemattomina kauhuntuojina, jotka milloin hyvänsä
saattivat joko rintamalle tai toisiin maanääriin livahtaa, he katsoivat
olevansa kaiken mahdollisen vastaisenkin rangaistuksen ulkopuolella.
Näin näkyi myöskin tässä tapahtuneen.
Heikki sai raporttinsa.
Sen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia,
kidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä
kartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä
tapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista,
vaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen
olivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.
Ryöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen
sydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin
arvattavasti jättäneet.
Ei, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei
edes varhaisimmassa nuoruudessaan.
Mikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut
hämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan
masentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen
vapaaksi päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin
giljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle
alkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille
ja julkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai
pakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen
asettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin,
pimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri
olivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen,
kun tuho lähestyi.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin
sanoen.
Siksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän
katsoi Pällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä,
kokonaan unohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien
köyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera
pinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.
Jos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja
Heikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä
mieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.
Mutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen
intohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut
täyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään
ainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään
ja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina
päämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.
-- Jo riittää, sanoi Heikki.
He nousivat molemmat ylös.
Pällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt
oikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten
pisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.
Samalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä
jälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja
ilkavoimampaan irvistykseen suurenemaan.
-- Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu
erehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä
tappamatta... Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee...
Kun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:
-- Hyvä mies se Pekka Piilonen... Ja korea sillä on rouvakin, vaikka
vähän koppava luonnostaan... Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin
kotimiehenä, hehheh...
Heikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu.
Mutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.
-- Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty... Ei herra
helsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään... Samaarassa
kuuluu kaikki naiset natsionalisoidun...
-- Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.
-- Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!... Appi kuoli, jäihän
anoppi!... ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen
kotikannoillaan...
Viimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.
-- Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.
Mutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui
väsyneenä tuolilleen.
Niin pitkälle oli tultu siis!
Kuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi
siis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan,
pärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!
Mutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?
Ei, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän
rakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen
ajan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.
Tuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen
kävelemään.
Mitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse
riennettävä.
Epäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut
siksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?
Arvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista
hänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?
Se tulisi olemaan vaikein tehtävä Heikin elämässä.
Ja yhtä nopeasti kuin hän äsken oli lentänyt yli torin, yhtä hitaita
olivat hänen askeleensa nyt, kun hän Elinan kotia kohden taivaltaen
koetti virittää itseään ja ajatuksiaan edessäolevaa tuskallista
tapaamista varten mahdollisimman tarkoituksenmukaisiksi.