Rouva Tomasine Rendalen vei itse lapsensa kastettavaksi ja antoi
sille oman nimensä. Pikku Tomasin kehto oli hänen makuusijansa
vieressä, ja siinä huoneessa Tomasine oleskeli; siitä tuli hänen
luku- ja työhuoneensa, etuhuone oli tyhjä kuin kylmilleen jätettynä.
Hän sai ystävättäriltään Englannista, Ranskasta, Saksasta kasvatusta
käsitteleviä kirjoja kolmella kielellä! Mutta hän pani ne kuitenkin
pian syrjään liian epämääräisinä tai oikullisina. Sitten hän ryhtyi
laajentamaan tietojaan yleensä; hän tahtoi olla pojan opettajatar
kaikessa, hän eikä kukaan muu!
Mutta pojan päästessä puolen vuoden vanhaksi se työskentely kärsi
suuria häiriöitä, sillä hän oli levoton lapsi. Lääkäri vakuutti,
ettei pojalla hänen nähdäkseen ollut mitään vaivaa; hän ei
kirkunut kivusta. Mutta jos esimerkiksi ei ollut paikalla siinä
silmänräpäyksessä, kun poika avasi silmänsä, nimittäin se, jolla
oli ruoka, silloin ei hän kirkunut ainoastaan, kunnes äiti tuli --
siinä olisi voinut olla kohtuutta --, mutta sitten, kun hän oli
tullutkin ja nostanut lapsen rinnoilleen, kirkui tämä maidon valuessa
suupielistä. Imaisi taas muutamaan kertaan, hellitti ja parkui; hän
ei voinut unohtaa.
Kun oli tekeillä jotakin, mitä hän ei tahtonut, kirkui hän itsensä
siniseksi, sätki ja tekeysi kankeaksi; toisinaan Tomasinesta tuntui,
kuin hän ei olisikaan ihmistä helmassaan pidellyt, vaan vaihdokasta.
Lapsen ollessa yhdeksän kuukauden vanha täytyi hänen lakata antamasta
rintaa; se kiihtymys ja säikky, jossa lapsi häntä piti, vaikutti
maidon kautta takaisin lapseen. Taistelu, joka nyt nousi, oli julma.
Sitä kesti kokonaista kolme päivää ja yötä. Koko tänä aikana ei häntä
saatu maistamaan pisaraakaan vierasta ruokaa, paitsi mitä häneen
saatiin viekkaudella. Ja kun Tomasine liehui tuvassa tai käytävässä
kuunnellen noita käheitä kirkauksia, joiksi pojan ääni oli painunut,
eikä saanut näyttäytyä eikä auttaa, -- silloin hän muisti useammin
kuin kerran häpeäkseen, mitä oli ajatellut ja päättänyt, ennenkuin
lapsi syntyi. Poika itki sisäpuolella, ja äiti itki ulkopuolella;
kukaan ei saanut häntä poistumaan sieltä.
Ja tällä pojan ensimmäisellä suurella sodalla maailmassa, saada pitää
äidinmaito, ei ollut taistelulla terveellistä vaikutusta, sillä
siitä lähtien hän tahtoi vielä entistä pahemmin saada kirkumisella
itselleen kaikki. Tomasine oli voimakas, kärsivällinen ihminen, mutta
poika rasitti hänet sekä laihaksi että hermostuneeksi. Hän ajatteli
pulan korjautuvan lapsen tullessa isommaksi ja odotti, kunnes tämä
pääsi vuoden vanhaksi, ja jäi vielä sittenkin odottamaan; mutta mitä
enemmän poika vaurastui, sitä itsepintaisemmin hän itki.
Täytyi siis valita määrätty menettelytapa. Professorikirjat eivät
tähän riittäneet, tai hän ei ollut niitä ymmärtänyt. Hän kyseli
sitten kokeneilta ihmisiltä ja sai neuvoksi hauskutella häntä
lakkaamatta. Se auttoi tovin; lapsi vaikeni, kun näki jotakin uutta.
Mutta samaa ei hän tahtonut nähdä uudestaan enempää kuin enintään
kahdesti; jos äiti unohti sen, joutui poika niin raivoihinsa, ettei
edes mikään uuden uutukainen kyennyt häntä viihdyttämään.
Sitten joku toinen neuvoi häntä antamaan pienokaisen kirkua -- kirkua
niin paljon kuin mieli teki. Ikuiset vallat, sitä karjuntaa! Jos
hänet olisi valittu koko kaupungin kiusan ja vaivan edustajaksi,
ei hän olisi voinut hoitaa tointansa paremmin. Ei, ajatteli
Tomasine, tämä vain rääkkää hengen sekä pojalta että minulta. Hän
heittäysi sitten ihan päinvastaiseen; hän ryhtyi arvailemaan pojan
ajatuksia jo kauan ennen, kuin tämä niitä saisikaan ja oli hänen
mielikseen kaikessa. Se auttoi; -- mutta jos hän arvasi väärin, ei
hyödyttänyt edes oikea arvaaminen sitten. Äidillinen alamainen ja
orjatar joutui kuten monet ennen häntä niin pitkälle hädässään ja
epätoivossaan, että päätti nousta kapinaan. Pikku hirmuhallitsija
oli syöstävä valtaistuimelta. Vallankumous puhkesi 6 -- kuudella
-- läpsäyksellä hänen armonsa nimettömälle. Kaikki sisäisen sodan
kauhut osoittausivat oitis; mutta toiset kuusi, seitsemän, kahdeksan,
kahteentoista asti seurasivat perässä. Luopua iäkseen vallasta on
vaikeata vajaan kahdenkin vuoden vanhalle tyrannille, joten taistelu
oli kestänyt useita tunteja, ennenkuin -- hän antautui? ei, sitä hän
ei suinkaan tehnyt; mutta -- hän nukahti.
Niin menehtyneeksi oli Tomasine käynyt kuukausien rauhattomuudesta,
pelosta ja yövalvonnasta sekä nyt taistelusta, että hän värisi ja
hikosi. Hän nojausi nukkuvan yli kuten Davidin sanotaan seisseen
Saulin vuoteen yli kumartuneena; hänen kävi kukistunutta suuruutta
sääliksi. Hän kuuli tämän maatessaan nikottelevan avuttomuuttaan; hän
näki viimeisten kyynelten kuivuvan poskelle, nyrkkiin puristuneiden
käsien tempoilevan, ohuen päänahan aaltoilevan. Kuka olisi poikaa
kohtaan hyvä, ellei hän? Kuinka hän ikävöitsikään pojan heräämistä
saadakseen oikein näyttää hänelle kaikkein lempeimmän sävynsä,
kisaillakseen hänelle ja tehdäkseen hänen kanssaan kaikki ne pikku
temput, jotka hurmaavat jokaista äitiä. Erittäinkin hän toivoi
saavansa lapsen suipistamaan suunsa suutelolle. Sen tehdessään oli
poika vastustamaton.
Vihdoinkin hän alkoi liikahdella ja hieroa nenäänsä; äiti
kärsimättömyydessään pujotti kätensä hänen alleen ja painoi päänsä
hänen kasvojensa likelle, saadakseen niistä terveen elämän tuoksua.
Silloin pojan suu vääntyi parahdukseen; epätoivo nousi silmään,
musta, yhä mustempi, ja vihdoin hän puhkesi kirkumaan, --
kauhistuneeseen ja kauhistuttavaan kirkunaan, vääntäytyen äidin
luota käsillään, päällään, ruumiillaan!... Hänen täytyi kiireesti
päästää lapsi ja kutsua sisarensa. Tälle poika heti kohotti pienet
käsivartensa, tämän rintaa vasten hän painautui oikein ollakseen
turvassa.
Hylätty äiti seisoi tätä katsellen, ja samalla ajatteli hän
nyt ajautuneensa kompassin ympäri, nyt oli hän siinä, mistä
muutamia kuukausia aikaisemmin oli aloittanut. Ensin tuli surkean
voimattomuuden tunne, sitten syvän häpeän, ja äkkiä hän sieppasi
sisarelta pojan ja hoiteli hänet itse, tahtoipa tämä tai ei. Poika
kiljui kaiken aikaa täyttä kurkkua, ja kun hänet oli siistitty eikä
hän tahtonut ottaa ruokaa äidin kädestä, ropsahteli läpsäyksiä ja
sateli sanoja, eikä äiti herennyt, ennenkuin poika koetti koota
kaikki voimansa vaietakseen ja tosiaankin sai äänensä taukoamaan,
haukkoen ilmaa kuin läkähtymäisillään.
Vähitellen oli kapina peloiteltu hillityiksi hiiskahduksiksi
lukittujen ovien taakse; jos ne yhden ainoankaan kerran pyrkivät
ulos, -- oh, ne heristeltiin takaisin! Lopulta pienokainen koetti
säikähdyksissään vielä suipistaa suunsakin suutelolle, osoittaakseen
äidille, että ihan vastoin hänen tahtoaan nuo uppiniskaiset
yrittelivät tunkeutua esille. Se oli lystikkään liikuttavaa
yrittelyä. Sitten hänet pakotettiin syömään, ja sitten voitettu
laskettiin makuulle ja nukahti nikotellen. Äiti kävi hiukan
jaloittelemassa, tuli sitten vuoteen vierelle ja vartioitsi kuten
viimeksikin, ahdistuneena ajatellen heräämistä. Ja aivan oikein,
poikanen oli tuskin silmänsä avannut ja hänet nähnyt, kun tuo pitkä
jollotus purkausi ulos, mutta lapsi veti sen verkalleen ja pelokkaana
sisälle jälleen; niin, ojensipa kätensäkin ja antausi sille, joka
hymyili hänen ylitseen.
Monta on ollut onnellista voittajaa, sekä ennen että sen jälkeen,
kun rouva Tomasine Rendalen syöksi poikansa valtaistuimelta ja
itse asettui sille; päälle päätteeksi hänen onneaan häiritsi se
tietoisuus, että tämä olisi hänen pitänyt jo alussa tehdä, -- kauan,
kauan sitten. Mutta kuitenkin hän oli ihan yhtä iloinen myöhäisestä
voitostaan kuin mikään kenraali pikemmin saadustaan. Ja sinä iltana
laskeutuessaan levolle hän oli niin uupunut ja tyytyväinen, kuin
olisi vallannut kaupungin.
Poika oli kai silloin 1 3/4 vuoden ikäinen. Äiti ymmärsi hyvin, että
tämä taistelu ei ollut viimeinen; mutta hän ymmärsi myöskin, että nyt
oli lapsi oikkujensa epävakaisilla purjehduksilla vihdoinkin keksinyt
äitinsä, -- tästä lähtien oli äiti hänen mantereensa.
Äiti sai siitä pian näytteen. Voitonriemussako hän nyt alkoi
käyttää hilkkaa, vai oliko se kauan haudottu suunnitelma hiuksien
peittämiseksi, jotka olivat niin ärsyttäneet omistajatartaan,
tahtoiko hän nyt saada hiustensa sijalle jotakin selvemmin erottuvaa
-- joka tapauksessa hilkka ilmestyi juuri nyt. Se täytyi pojan
kaikin mokomin heti häätää pois. Hänen vuokseen oli äiti jo uhrannut
kakkulat, joita vastaan poika niin ikään oli sodan julistanut; mutta
hilkkaa hän ei tahtonut uhrata. Monihan voi tyytyä menettämään
valtansa todellisuuden, mutta ei sen vertauskuvia, ja tämä äitinsä
hiuksien ja pään hallitseminen oli ylpeä, ylväs vallan merkki, josta
poika ei tahtonut hellittää; ja niin syntyi siitä taistelu. Mutta
poika antautui jo ennen tulisimman temmellyksen alkuakaan. Hänen
kaksi pientä kättänsä lyötiin kerta kerran jälkeen takaisin, ja
joka kerta voimakkaammin hänen huudoistaan huolimatta, ja äkkiä hän
heittäysi äidin kaulaan, ja pikku sota päättyi siten sovintoon.
Pojan kaksivuotissyntymäpäivään Tomasine pääsi onnellisena äitinä.
Muuan englantilainen ystävätär, jonka kanssa hän oli ollut
säännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä asti, kun oli lopettanut
seurustelunsa kaupungilla, oli täksi suureksi päiväksi lähettänyt
hänelle Charles Dickensin _David Copperfieldin_, joka siihen aikaan
oli Englannin suosituin romaani. Kirja tuli päivää liian aikaisin;
hän luki sitä heti pitkän kappaleen, ja sen kaikki vilkkaat kuvat
keräysivät pikku Tomasin ympärille hänen huomispäiväkseen, jolloin
hän esiintyisi kiireestä kantapäähän asti uudessa asussa. Hän näki
unta pikku _Jipistä_ ja pikku Tomasista.
Hän heräsi syntymäpäivänä hiukan myöhemmin kuin Tomas, mutta tämä
makasi ihan hiljaisena. Koko yönä ei hän ollut häirinnyt äitiään;
kahteen kuukauteen oli hän sitä tuskin enää tehnyt. Onnellisena ja
ylpeänä tervehti häntä äiti.
Ensimmäiset tunnit kuluivat pelkässä riemussa. Kello 9 istui poika
lattialla uusissa vaatteissaan, kaikkien niiden lelujen keskessä,
joita äiti ja tämän omaiset olivat hänelle antaneet. Itse istui äiti
täysissä pukeissa ikkunan ääreen lukemaan _David Copperfieldiä_; hän
oli koettanut avata raittiin ilman vuoksi ikkunan, mutta kevätpäivä
oli kylmänlainen.
Silloin hänet kutsuttiin keittiöön. Poika ei koskaan pitänyt
siitä, että äiti poistui hänen luotansa, mutta nyt hän istui niin
syventyneenä omiin puuhiinsa, että hän kenties saattoi uskaltaa
sen; kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi meni ensin makuuhuoneeseen
ja sieltä sisäkäytävän kautta keittiöön. Hän jätti keittiön oven
auki siltä varalta, että poika pitkistyisi hänen poissaoloonsa ja
alkaisi huutaa. Mutta huutoa ei kuulunut, joten äiti toimitti työnsä
valmiiksi.
Arkihuoneessa oli hiljaista, epäiltävän hiljaista. Poika oli
nimittäin pannut tarkoin merkille kirjan, jota äiti luki, sillä
englantilaiseen tapaan se oli sidottu kirjaviin kuvallisiin kansiin.
Hän oli nähnyt äidin laskevan sen pöydälle. Hänenkin teki mieli
lukea sitä hiukan, milloin se kävi keskeytyksettä päinsä. Yksin
jäätyään hän heti jätti kaikki lelut, nousi, taapersi pöydän ääreen,
työnsi päällystetyn jakkaran alleen, kun ei muutoin saanut hyvää
otetta, raastoi kirjan syliinsä ja istuutui jälleen lattialle. Kesti
tovin aikaa, ennenkuin hän teki sen havainnon, jonka oli kirjoista
ennemminkin saanut, mutta aina taas unohtanut, nimittäin, että oli
hankala lukea monta lehteä kerrallaan; yksi tai kaksi kerrallaan
sitä vastoin -- se menetteli. Hän otti ne siis kirjasta; siten ne
olivat helpommat lukea. Parin ensimmäisen jälkeen hän otti useampia,
kaikkiaan kaksikymmentä, -- kunnes äiti saapui hätään.
Tästä lukemistavasta he paikalla joutuivat epäsopuun. Äiti menetti
malttinsa, tempasi kirjan häneltä pikaisesti ja muistutti hänelle
tuimasti, että tiesihän hän kirjojen olevan häneltä kiellettyjä.
Poika säikähti ensin, mutta tovin kuluttua hän ojenteli molempia
käsiään ja sanoi: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!" Toinen ei
tietysti ottanut kuullakseen; pienoinen tallusti lähemmäksi ja
aloitti taas mielistelevästi: "Mujje kijja, äiti, mujje kijja!"
"Ei!" vastasi toinen terävästi, sillä kirja oli surkeasti revitty
juuri siltä kohdalta, johon hän oli keskeyttänyt lukemisensa. Poika
odotti hiukan; mutta taaskin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!"
Äiti muisti, että nyt oli pojan syntymäpäivä, ja vastasi sävyisämmin,
tällä kertaa osoittamalla hänelle, millaisen vahingon hän oli tehnyt.
Poika kuunteli ja vastasi: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Äidillä
oli namusia; hän antoi pojalle hiukan, ja tämä söi ne pyydellen:
"Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"
Silloin hän laski kirjan kädestään, sieppasi pojan, tanssitti häntä
pitkin permantoa ja asetti hänet lelujensa keskelle. Itse hän palasi
järjestämään revittyjä lehtiä. Pian seisoi poika hänen vieressään
ja kurkotteli toisella kädellään ylös pöydälle, toisella pidellen
kiinni: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"
Taaskin hän laski sivulle kirjan ja etsi käsille pojan
päällysvaatteet mennäkseen ulos hänen kanssaan. Siihen ei tämä
tahtonut millään muotoa suostua, hän tekeysi kankeaksi kuin keppi;
mutta _äiti_ tahtoi, että he lähtisivät ulos. He olivat satamassa
tunnin ajan, ja poika leikki siellä. Äidin sitten arkihuoneessa
riisuessa päällysvaatteita hänen yltään hän ojensi vapaan kätensä
pöytään päin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" -- ja kaikkein
mielistelevimmällä äänellään ja sävyllään.
Toinen ajatteli parhaaksi lyöttäytyä kuuroksi ja ryhtyä leikkelemään
paperisuikaleita, joita kumilla liimasi revittyjen lehdensiekaleiden
yli; se oli hidasta työtä, ja sillä välin poika seisoi mankuen ja
kerjäten ja hypistellen ja kurkotellen: "Mujje kijja, äiti; mujje
kijja!" Kaipahan kerran taukoaa, ajatteli äiti; mutta hän pääsi
valmiiksi omasta puuhastaan, ja poika yhä jatkoi.
Äiti toivoi kovin pääsevänsä eroon hänen seurastaan ja takaisin
kirjan pariin; sehän oli verrattomasti hauskempi. Mutta vihastua hän
ei tahtonut, -- ja niinpä hän ryhtyi puhaltamaan huilua: hän liikutti
sormiaan kuin piccolohuilua käyt ellen ja vihelteli samalla; siinä
hän oli taitava. Poika nyki ja tempoi hänen hamettaan, ja hän vastasi
huilulla. Tässä hän kävi hilpeäksi, ja hilpeys yltyi, kun poika
vihastui ja huusi: "ei! ei!" huilunsoittoon ja itki ja löi häntä;
huilunsoiton vauhti vilkastui yhä enemmän. _Lapsi_ ei lopettanut,
_äiti_ ei lopettanut; Kurtien henget pälyivät kaikissa loukoissa ja
raoissa.
Sitten poika heittäysi selälleen permannolle, rummutti, rummutti
kantapäillään ja karjui. Toinen soitti vielä huilua, mutta heikommin,
sillä hän tunsi, että poika se lopultakin voittanut oli; nyt hän
istuutui tuijottamaan lasta. Hänellä oli taas edessään se vanha
taistelu. Huilunsoitto vaihtui yht'äkkiä itkuksi, lohduttomaksi,
hillittömäksi itkuksi. Poika, joka raivossaan oli pitänyt häntä
tarkoin silmällä, kummastui siinä määrin, että unohti kirkumisen.
Tomasinen oli vallannut hänen vanha pelkonsa, eikä hän nähnyt eikä
kuullut, ennenkuin hänen toinen kätensä tunsi jotakin lämmintä;
se riippui veltosti alas, samalla kuin hän epätoivoissaan oli
heittäytynyt taaksepäin ja nostanut toisen kätensä kasvoilleen.
Hän katsahti nyt kummastuneihin kasvoihin, oman punaisen poikansa
kyynelistä märkiin kasvoihin. Heti, kun poika näki äidin häneen
katsovan, koetti hänen suunsa suipistua suutelolle; nyt hän ojensi
kätensäkin. Ja niin nostettiin pieni litteä nenä ylös ison litteän
nenän viereen, ja äidin suu kujerteli ja kisaili ja suuteli hänen
koko kasvojansa ja päätänsä. Pojan kädet kietoutuivat hänen kaulaansa.
Äiti ei ottanut kirjaa, vaan hän piti pojan. Eikä poika edes
vilkaissut pöytään päin, jolla kirja oli.
Se oli heidän viimeinen suuri taistelunsa. Tuhansia pienempiä
sattui tietysti; mutta yksikään ei kestänyt kauempaa kuin muutamia
minuutteja.
2
"Vuorella"
Tomasine piti pojan aina omassa valvonnassaan; vilkas, lahjakas lapsi
tarvitsi peräti valpasta silmää, mutta kuitenkin hän pääsi pojan
nelivuotissyntymäpäivään hyvällä mielellä. Tänäkin päivänä tapahtui
jotakin määräävää.
Pojalla oli ollut muutamia leikkitovereita, ja hän, joka oli tottunut
olemaan yksinään, tahtoi kaikki käymään omalla tavallaan, joten hän
ei ollut käyttäytynyt laisinkaan kiltisti. Siksi hän sai neljä vuotta
täyttäessään muiden lahjojen mukana kirjan veljestä ja sisaresta,
ja siinä kerrottiin, kuinka veikko oli aina kiltti siskolle, voi,
niin sävyisä ja avulias! Se osoitettiin kynäpiirroksilla, joissa
pikku veli aina asteli pikku sisarta vetämässä. Tomas kuitenkin
otti kirjasta toisen opetuksen; hän kysyi, miks'ei hänelläkin ollut
sisarta, eikö hänkin saisi sisarta?
Tomasine Rendalen oli tosin useasti muistanut, että pojalla oli
sisar; mutta hän ei ollut muistanut sitä minään itseänsä koskevana
asiana. Sellaiselta ei se hänestä nytkään tuntunut; mutta niin kauan
kärtti poika, että hän viimein ajatteli asiaa hiukan vakavammin. Entä
jos pojan sisar nyt kärsi puutetta? Maatila oli John Kurtin, ja se
menestyi oivallisesti hänen oman suunnitelmansa ansiosta: kasvimaiden
kiskomisesta edemmäksi ylämäkeen, niiden laajentamisesta melkein
kaksin verroin. John Kurtin lapsilla piti olla riittävä elanto; siitä
ei saisi olla epäilystä.
Hän tiedusti siis lapsesta ja kuuli, että hänen pikku kaimansa
oli mummonsa, Marit Stöenin, hoidossa; "Stöan muori" oli jäänyt
leskeksi luotsista, joka oli sikäläisellä rannikolla hankkinut hyvän
nimen. Marit asui ylhäällä "vuorella", siis kartanosta vasemmalla,
ja Tomasine päätti etsiä lapsen näkyviinsä. Mutta mitään kiirettä
ei sillä ollut; hän tekisi sen jonakin sunnuntaina kauniin ilman
sattuessa. Mutta toisena sunnuntaina toisensa jälkeen osui olemaan
kehno sää, niin että ehdittiin jo täyteen kesään, ennenkuin tuli
sellainen pyhäpäivä, joka antoi hänelle halun lähteä; Andreas Berg
lyöttäysi mukaan.
Tie sinne oli sama, joka vei vasemmalle torilta uuden hautuumaan
ohi edelleen sisämaahan. Mutta poikettuaan "vuorelle" päin he
joutuivat pikemmin kaatopaikalle kuin tielle. Niihin aikoihin asti
oli kaupunkien pikkueläjien annettu rakennella ja asustaa mielensä
mukaan; juuri nyt siellä kuitenkin tehtiin oikeata tietä.
Alhaalla rannassa oli vene veneen vieressä niin tiheässä kuin
mahdollista, sillä täällä vuoren vasemmalla puolella ne olivat
suojassa. Veneissä ja näiden ympärillä hyöri epälukuinen liuta
lapsia, parhaasta päästä pieniä, metelöiden kuin tuhannesta kurkusta.
Tomasine aprikoitsi, oliko tuolla sekin, jota hän etsi; hän katsoi
jokaista villiintynyttä vastaantulijaa kasvoihin, nähdäkseen
tuttuja piirteitä; erittäin hauskaa se ei ollut. Pörröiset tenavat
kerääntyivät parveksi hänen ympärilleen, kun hän tiedusti Marit
Stöeniä, ja vähintään kaksikymmentä viittasi ylös, korkealle ylös;
mutta hänen oli mahdoton erottaa, mitä he kaikki yhteen suuhun
sanoivat. Pysähtyä ei hän myöskään tahtonut, vaan alkoi Andreas
Bergin kanssa nousta noita korkkiruuvin kierteitä ylös; mellakka
seurasi häntä herkeämättä takaa päin, mutta ei yksikään lapsista,
mistä hän päätti, ettei kenelläkään heistä ollut Marit Stöenin kanssa
mitään tekemistä.
Polku oli kulunut itse kiveen, paikoitellen paranneltuna askelmalla
tai parilla, toisin paikoin taas kallioon kiinnitetyillä portailla.
Tie kiersi oikealle ja vasemmalle, vasemmalle ja oikealle; ei ollut
neljääkään taloa samassa rivissä. Ja kuinka eriskummaisia olivatkaan
monet niistä! Niin, olipa joukossa sellaisiakin, jotka oikeastaan
olivat lautavajalla lisättyjä laivankeittiöitä. Monissa taloissa oli
toisen huonekerran portaat talon ulkopuolella, joissakin ne olivat
jälkeenpäin rakennetun kuistin katolla. Useat talot olivat siten
rakennetut, että alakerran ulko-ovi oli länsipuolella ja raitti
siellä oven tasalla, mutta yläkerran uloskäytävä itään päin, sillä
sielläkin oli tie oven tasalla.
Melkein kaikissa taloissa oli merkillisiä lisäkkeitä, enimmäkseen
poikki sahattuja veneitä pystyyn nostettuina; mutta oli kattoinakin
lautaseinien tai muurattujen alusien päälle kumolleen sovitettuja
veneitä. Pieniä kasvismaakaistaleita pujottelihe kaikkialla, usein
mitä mahdottomimmissa paikoissa, missä ne saattoivat olla tuskin
kahden kämmenenkään levyisiä. Kirpeä töryn haju, jota kuitenkin
miellyttävästi heikensi tervan katku, leijaili vuorella, ennenkuin
hajautuen nousi kuin hyötyisä uhrituoksu pyhätaivaalle, -- näillä
maailman kulmilla vallitsevan olosteluvapauden mukaisesti.
Alhaalla rannassa vilisevän lapsilauman kohu kaikui kuin tasainen
kellojen pauhu, jota silloin tällöin vihloi jokin kimakka ääni;
joku kukko kiekui, joku satamassa maleksiva laivakoira saattoi
luskuttaa ohitse soutavalle veneelle ja saada vastauksen toiselta
villaturkilta, joka kavahti koivilleen täällä ylhäällä. Muuten oli
aivan hiljaista; he kuulivat vain omien askeltensa rauskahtelevan
kivipinnalla ja ylemmäksi päästessään lisäksi kiukkuista lapsen
kirkunaa. Tomasine katseli saarten ja salmien yli aina ulapalle
asti, joka kaukana alhaalla päilyi kirkkaana kuvastimena. Kaupungin
kaduilla näyttäysi joku yksinäinen kävelijä ja toisin paikoin pieniä
lapsiryhmiä, mutta ne olivat niin etäällä, ettei mikään ääni voinut
sieltä tunkeutua tuon ihan alla kohisevan meurun läpi tänne ylös.
Oikealla näkyi kartano, joka juuri lähetti ensimmäisen haikunsa
keittiön savutorvesta. Täällä hänen ympärillään olivat kaikki
savutorvet jo aikaa tuprunneet; kaupungissakin elpyi vähitellen yksi
ja toinen toimintaan.
Päivä oli lämmin; he ponnistelivat ja hikoilivat vuoren kupeella, ja
hän ajatteli niitä, jotka raskaasta työstä joka ilta nousivat nämä
kaksikymmentä tai kolmekymmentä, ehkä viisikymmentäkin portaikkoa
ylös illalliselleen, puunhakkuuseensa ja vuoteellensa.
Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, mutta hän näki
joitakuita, enimmäkseen vanhoja ukkoja imeskelemässä piippuaan
kynnyksillä istuskellen; työmiehet kai nukkuivat ennen sunnuntain
puolipäivällistä, naisväki liesien ääressä askarteli. Siellä täällä
näkyi sentään joku joutilas tyttö istumassa portailla ja juttelemassa
toisen kanssa, joka oli kaiketi tullut illan hauskuttelusta sopimaan.
Tai joku nuori meripoika saattoi piippu suussa ja kädet taskuissa
nojailla seinustalla puhellen tytön kanssa, joka häveliäänä seisoi
hänen edessään. Hiukan yli puolitien päästyään hän tapasi joukon
tyttöjä ja poikia, enimmäkseen puolikasvuisia, lojumassa ja istumassa
ison paaden ympärillä. Ei mitään mellastusta, ei edes puhelua; hän
ei heistä tiennyt, ennenkuin oli ihan heidän lähellään. Pahimmassa
löyhkässä he siinä oleilivat, mutta se ei tuntunut heitä häiritsevän.
Mitä hommaa saattoikaan heillä olla? Mikään ei ilmaissut sitä.
Hän kysyi heiltä tietä. Jotkut kohottausivat hiukan; yksi ainoa
vanhempi vastasi, osoittaen punaista taloa, jossa oli valkoiset
ikkunalaudat. Tomasine oli juuri puhdistanut kakkulansa ja silmäili
nyt taloa; mutta hän näki myöskin selvästi kaikkien kasvojenilmeistä,
että jok'ainoa tunsi hänet, että jok'ainoa oivalsi, mitä hän Stöan
muorista tahtoi. Mutta yksikään ei hiiskunut mitään; kuitenkin hän
kuuli hiukan tirskunaa ja supattelua, kun oli ehtinyt edemmäksi.
Hän kysyi Bergiltä, mitä kummaa he saattoivat puuhata, kun olivat
noin hiljaisia, ja Berg arveli, että pojat pelasivat korttia ja
tytöt katselivat. Mutta oli juuri aamusaarnan aika, niin että he
piilottivat kortit silloin, kun vieraita meni ohitse. Tomasine
johtui ajattelemaan, mitä eroa oli pienen norjalaisen kaupungin
työkansan ja ulkomaisen suurkaupungin alhaison välillä, ja palautti
mieleensä monia muistoja. Mutta tämän ohella häntä ajattelutti jokin
muukin, jokin vastenmielinen; se ei tahtonut heittää rauhaan; --
hyväinen aika, mitä se oli? Niin, se oli tuo ylhäältä mäeltä kaikuva
kiukkuinen lapsen kirkuna. Nyt lähemmäksi tultuaan hän tunsi sen,
se toi tuskaa mukanaan; sehän oli hänen poikansa vanhaa jollotusta!
Niin, sitä se oli! Siinä määrin sama äänensointu, tahti, tarmo, että
se pisti ja vihloi; eihän toki pojan sisar siellä ulvonut häntä
vastaan?
Lämmin oli hänen ennestäänkin, ja nyt hän alkoi ihan kuin
hehkua. Vanhaa pelkoa tunkeusi häneen heti, sekavia ajatuksia
menneiltä päiviltä, taisteluista poikansa kanssa... "Mutta rouva,
tehän kävelette liian kovaa!" Andreas Berg sitä huusi alhaalta
mäenrinteeltä.
Hän tuskin näkikään Bergiä, kakkulat olivat täyttyneet; hän otti
ne nyt nenältään, kuivaili kasvojaan ja niitä, huohotti ja nauroi
väkisinkin. Berg tuli verkalleen ylös. Lapsenporu pysyi kuitenkin
ennallaan, mutta nyt järjilleen tultuaan hän älysi, että se tuli
ylempää, kun taas Marit Stöenin talo, punainen talo valkoisine
ikkunalautoineen, näkyi melkein hänen edessään mäessä _vasemmalla;_
se oli isoin täällä ylhäällä, ja olihan se osoitettu hänelle, hän
ei voinut erehtyä. Hän tunsi mielensä ihan keventyneeksi, kun lähti
astumaan sitä kohti.
He eivät päässeet sinne suoraan, vaan heidän piti tehdä kierros
ja tulla takaisin pitkin Marit Stöenin ryytimaan aitaa, joka oli
maalattu sekin, jos kohta jo jokseenkin kauan sitten. Talon kaksi
ikkunaa olivat merelle päin; täältä avautui suurenmoinen näköala.
Mutta ovi oli päätyseinässä vasemmalla; sen ulkopuolelle oli
rakennettu kuisti, johon johti pari porrasastuinta.
Ihan hiljaista sisällä ja ulkona, mutta lastenhälinä alhaalta ja
lapsenkiukku ylhäältä kohtasivat toisensa ilmassa. Kasvismaa,
jota myöten he kulkivat oli laajin, jonka he olivat vuorella
nähneet. Oikeastaan ei se eikä talo ollut sellainen, mitä
nimitetään "vauraaksi", mutta täällä oli siistiä, tai miksi
sitä sanoisi... Tomasine ei heti löytänyt oikeata määritelmää,
sillä nyt hän näki tummatukkaisen, vilkaskatseisen, ihmettelevän
lapsen, joka juuri nousi kynnykseltä helmassaan, jotakin minkä hän
hellitti livahtaakseen sisälle tupaan. Heti jälkeenpäin näyttäysi
vanhanpuoleinen, pitkä nainen, jolla oli vielä suorimaton tumma tukka
ja vielä pesemättömät kauniit, älykkäät kasvot. Vaimo tunsi paikalla
Tomasinen, joka nyt nousi ylös portaita kuistille. Vaimo hymyili.
"Tuleeko rouva siis meille?" sanoi hän.
Tomasinen piti taas puuhata ainaisten kakkulainsa kanssa. Ja hänen
asettaessaan niitä nenälleen oli vaimo järjestänyt tuvassa niin
paljon kuin oli voinut, sillä tyttönen riippui hänen liepeissään
molemmin käsin, aina pysytellen poissa vieraan näkyvistä, kiepahtipa
vaimo minne päin tahansa. Andreas Berg jäi ulkopuolelle.
Marit Stöen pyyteli anteeksi, että täällä oli niin siistimätöntä. Hän
teki sen miellyttävällä äänellä ja luontevasti. Olihan jo puolipäivä
lähenemässä, joten täällä pitäisi olla toisin, puheli hän, mutta
täällä oli edellisenä iltana ollut tanssihuvien tapaiset; "nekös
malttaisivat vähällä heittää". Ei hän voinut rouvaa kamariinkaan
pyytää, sillä _siellä_ oli vielä kehnompaa, hän nauroi. Hänellä ei
ollut aivan vähäisiä tuloja tuvasta ja kahvin myynnistä, hän lisäsi.
Tupa oli tilavin tällä vuoren kulmalla, ja "vuori on ikäänkuin kahtia
jaettu, sillä tämänpuolelaiset eivät tahdo olla missään tekemisissä
tuonpuolelaisten kanssa", hän naureskeli.
Tomasine Rendalen oli istuutunut, mutta kun hänen piti ryhtyä
silmäilemään ympärilleen tuvassa, huomasi hän kakkulain taaskin
tehneen tenän; hänen oli kai tullut lämpimämpi kuin hän tiesikään.
Näitä pyyhkiessään hän kysyi lapsen äitiä. Vaimo vastasi, että
"Petrea" oli naimisissa.
"Naimisissa?"
"Niin, perämies Aslaksenin kanssa." Hän oli perin kelpo poika,
vakuutti vaimo, "joka viimein tahtoi hänet". He eivät enää asuneet
täällä, hän kertoi ja selitti juurta jaksaen, millaisissa oloissa he
elivät; Aslaksen saisi pian laivan.
Lapsi pilkisti silloin tällöin mummon liepeiden takaa, ja joka
kerta Tomasine tarkasteli häntä. Hänellä oli tumma pörrötukka, ihan
kuin mummolla, ja hän oli muuten sekoitus John Kurtia ja sitä, joka
seisoi hänen edessään, -- sekoitus, joka vaikutti -- niin, hän ei
voinut sille mitään: se vaikutti vastenmielisesti. Ja kuitenkin
lapsi oli kaunis. Silmät olivat Kurtin tuimat silmät, siitä ei ollut
epäilystäkään, mutta silti niissä oli jotakin nauravaa.
"Lapsi jää siis sinun luoksesi?" kysyi Tomasine ja osoitti päivän
varjollaan sinne päin, mihin tämä oli kätkeytynyt.
"Niin, lapsesta on kylläkin huolta pidetty", vastasi mummo, saaden
käsiinsä pienokaisen pään. "Ensiksikin John Kurt maksoi Petrealle,
oitis kun hän onnettomuuteen joutui, ja toimitti niin prameat
ristiäiset, että ihan hävettää. Ja sitten hän antoi sille sadan
taalerin säästöpankkikirjan, ja isän kuoltua se sai samanlaisen
lisää, jossa oli toinen mokoma."
Ja Marit Stöen itki. Itki kiitollisuudesta, kun John Kurt oli omalle
lapselleen antanut kaksisataa taaleria. Tomasine ei tähän hetkeen
asti ollut aavistanutkaan sellaista asiaintilaa. "Onko teillä niistä
rahoista vielä jäljellä?"
"Onko meillä niistä rahoista vielä jäljellä?" nauroi Marit. "On toki!
Pikku pahainen ei toden totta olisi voinut niitä kaikkia kuluttaa,
eihän, lapsonen?" Hän nauroi, sai taas kiharapään käsiinsä ja veti
sen esille, mutta lapsi livahti jälleen heti taakse.
"Eikö lapsi ole kovin tiellä, kun sinä olet yksinäsi ja joudut
tekemään työtä?"
"Eipä vainkaan. Me emme pidä kovinkaan suuresti lukua, emme. No,
istukoonpa nyt siinä", hän sanoi ja kääntyi puolittain, hymyillen
katsellakseen takanaan kyyröttelevää lasta.
"Onko hän helppo vaalia? Eikö hän ole kiukkuinen?"
"Hoo, parahiksi", nauroi Marit; "on se muuten hauskakin, raukka". Nyt
hän veti lapsen väkisin esille, mutta pienokainen rimpuili vastaan.
"No, älähän nyt ole niin höperö!"
Mutta Tomasine ei välittänyt joutua lähempään kosketukseen lapsen
kanssa, vaan nousi sen vuoksi ja silmäili ympärilleen tuvassa.
Savuhormi oli perällä kamarinpuoleisessa nurkassa; ikkunan ääressä
oli pöytä ja sillä aamiaisen rippeitä, kahvikuppi ja puuronpalasia
sisältävä maitokulho. Vastapäisellä seinällä, siis savuhormin ja sen
seinän välillä, jossa ovi oli, riippui joitakin valokuvia ja kiinni
naulattuna pari maalausta. Valokuvat esittivät kai Aslaksenia ja
Petreaa -- rouva Rendalen astui katsomatta niiden ohi; maalauksista
toinen kuvasi isoa laivaa täysissä purjeissa, toinen Ranskan uutta
keisaria ja keisarinnaa. Jälkimmäisestä ei Tomasine vielä ollut
mitään kuvaa nähnyt, joten hän siirtyi sitä silmäilemään. Isonenäinen
keisari näytti olevan neljänkolmatta vuoden vaiheilla, hänen
puolisonsa oli puolialaston, mutta hän oli kuitenkin hyvin viaton
pikku tyttönen, tuskin kuudentoista vuoden iässä.
"Ne ovat sellaisia, joita käydään kaupalla", selitti Marit. "Minusta
tuntui hupaiselta saada keisarinna seinälle, sillä eihän hän
ikäänkuin ollut syntynyt sellaiseen. -- Niin, eikäpä keisarikaan."
Tomasine, joka nyt oli tullut avoimen oven kohdalle, kysäisi: "Mutta,
Herra armahda, kuka se on tuo lapsi, joka kirkuu lakkaamatta?"