Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa.
Että Cristoforo Colombo on Amerikan ensimäinen löytäjä, pysyi kauvan
järkähtämättömänä uskonkappaleena, ja niinpä opetetaan vielä tänä
päivänäkin kaikissa kouluissa. Jos pidetään silmällä löydön
käytännöllisiä tuloksia, onkin tämä oppi aivan oikea, sillä vasta tuon
mainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyväiseen
yhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myöhempi
tutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo
500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka tämä aikaisempi "löytö" tapahtui
vielä vähemmällä tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyllä joutui
kokonaan unohduksiin, jääden alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten
muistiin, ulkopuolelle "suuren mailman" tietopiiriä.
Silmäys maapallon karttaan osoittaa että Islannin puuton saari on koko
joukon lähempänä Pohjois-Amerikan vieläkin osaksi tuntemattomia
maan-ääriä kuin Euroopan mannerta, ja siltä saarelta nuo ensimäiset
löytöretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa pää-asiallisesti
Norjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen väestö oli hyvin
kärkäs pötkimään maastansa pois, kun asiat kotosalla eivät käyneet
itsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas
Harald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdistäen Norjan "fylkit" yhdeksi
valtakunnaksi; ja erittäinkin tämä tapaus sai suuret laumat
tyytymättömiä etsimään uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat
paraasta päästä tämmöistä hurjapäistä kansaa, jotka ennemmin pitivät
asuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa
vanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsepäisyys ja hurja seikkailuhalu
seurasi heitä yhä uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle jäänyt
taaskin pyrki etsimään uusia asuinsijoja.
Tämmöinen seikkailija-luonne oli nyt myöskin eräs Erkki Punainen (Erik
Röde) niminen mies, joka asuskeli Islannin länsirannikolla. Hän oli
isänsä kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa hän jonkun
ajan perästä joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin
pakenemaan tiehensä. Hän laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja lähti
purjehtimaan pois valtameren ulapalle. Hänen toisessa isänmaassaan,
jonka hän nyt oli jättänyt etsiäkseen kolmatta, kävi siihen aikaan
tarina eräästä Gunbjörn nimisestä miehestä, joka kerran tuulien
ajamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana lännessä ja siitä
vielä kauvempana nähnyt korkean, jäävuorten ympäröimän rannikkomaan,
huolimatta käydä tätä tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan päätti nyt Erik
Röde etsiä. Ja ainoastaan muutaman päivän purjehdittuansa saikin hän sen
näkyviin ja pääsi asettumaan sen rannalle. Maa oli Grönlanti, ja jos
-- kuten maantieteelliset kirjailijat tekevät -- tämä suuri maa, jonka
ulottuvaisuutta pohjoseen päin ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi
Erik Röde Amerikan ensimäinen löytäjä. Grönlanniksi (Vihantamaaksi)
nimitti sitä Erik itse -- niin kertovat asiakirjat --sentähden, että hän
arveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, "jos sillä oli hyvä nimi."
Ja ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden perästä -- "15 vuotta ennen
Kristinuskon istuttamista Islantiin", siis v. 985 -- on Grönlannin
länsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa
kasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yhtä
reipas tyttö. Vanhin poika Leif teki nyt kerran isältään saamallansa
laivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf
Tryggveson. Tämä käännätti Leifin ja hänen seurueensa Kristinuskoon ja
antoi hänelle, koska Leif sitä ennen oli yhtynyt kuninkaan
sotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grönlantiin ja istuttaa siellä
uutta uskontoa siirtolaisten sydämiin. Leif lähti, suostuen kuninkaan
pyyntöön, uudelleen merelle, mutta kotimatka kävi kovin myrskyiseksi, ja
tuulet ajoivat hänen laivansa yhä kauvemmas länteenpäin. Monta viikkoa
lakkapäillä laineilla harhailtuansa, näkivät matkustajat edessänsä aivan
tuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle.
"Siellä oli" -- kertovat ne aikakirjat, joihin tätä Amerikan-löytöä
perustetaan -- "omakylvöisiä (itsestään kasvaneita) vehnävainioita, ja
viiniköynnöksiä kasvoi siellä."
Harharetkeilijät purjehtivat nyt pohjoseen päin pitkin tämän onnellisen
maan rantoja ja pääsivät viimein Grönlantiin, jossa nuori siirtokunta
Leifin kehoituksesta kääntyi Kristin-uskoon.
Maa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt
Pohjois-Amerikan itäinen rantamaa. Bostonin kaupungissa on tälle
miehelle pystytetty komea muistopatsas. Löytö oli tapahtunut vuonna 1001
j.Kr.
Seuraavana vuonna tuli Islannista Grönlantiin kaksi laivaa, joista
toista päällikkönä johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy
jatkamaan Leifin löytöä, mentyään naimisiin tämän sisaren kanssa.
Saadaan aikaan 140 miestä pitävä retkikunta, joka -- myöskin paljon
naisia muassaan -- kolmella laivalla lähtee matkalle tuohon Leifin
löytämään uuteen maahan, jonne, jos kaikki käy hyvin, aiotaan asettua
asumaankin.
Tämän retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset
aikakirjat pää-asiassa seuraavaa:
Ensimäinen maa lännessä päin, jonka Thorfinn miehineen sai näkyviin, oli
kallioinen rantakaistale, jolle retkeläiset antoivat nimeksi Helluland
(Paasimaa). Siitä purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteensä
maan, jossa oli suurta metsää ja paljon villiä eläimiä. Sille annettiin
nimeksi Markland (Metsämaa), josta taaskin purjehdittiin rantoja
pitkin etelään päin etsimään tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif
oli löytänyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat
oivallisia juoksijoita. Nämä juoksivat, laivain ollessa ankkurissa,
muutaman päivän etelään päin ja palasivat sitten sukkelasti takaisin.
Toinen toi muassaan viinitertun, toinen itsestään kasvaneen vehnätähkän.
Nyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitkälle vuonolle, johon
purjehdittiin sisään ja käytiin maalle. Vuono sai nimekseen
Straumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen
asettuivat he talveksi, kärsien sen kuluessa kaikellaista puutetta.
Viimein lähti heistä kymmenen miestä Thorhall nimisen päällikön johdolla
purjehtimaan pohjoseen, etsiäksensä sitten lännempätä viinimaata,
Vinlandia; mutta nämä ajoi ankara länsituuli Irlantiin, jossa he
joutuivat kovan rääkkäyksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi.
Mutta Karlsefni enemmistön kanssa purjehti Straumfjordista pois
eteläänpäin, tuli muutaman joen suuhun ja laski siitä sisään. Astuttiin
rannalle erään järven kohdalla, jonka läpi joki juoksi, ja tavattiin
oivallinen maa. Siellä oli omakylvöisiä vehnävainioita kaikkialla
laaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viiniköynnös. Jokainen
puro oli täynnään kaloja ja metsissä vilisi syötävää riistaa. Täällä oli
hyvä olla. Muutaman viikon perästä läheni retkeläisten olopaikkaa
suuri joukko nahkaveneitä, joista seipäitä heilutettiin. Ja
seipäiden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehiä, rumat ja riettaat.
He katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten
tiehensä. Karlsefni väkineen vietti täällä talven, jonka kuluessa ei
lunta satanut, niin että elukat, joita heillä oli muassaan Grönlannista,
saattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kevään puoleen tulivat nahkaveneet
uudestaan, ja nyt syntyi näiden ja retkeläisten kesken vilkas
vaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkeläiset
hyviä nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen päässyt
vihainen sonni peljästytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon
päästä tulivat he jälleen, ja nyt syntyi tappelu. "Skrälingit" (sanasta
skral = heikko) -- niin nimittivät Karlsefnin miehet näitä ihmisiä --
"panivat pitkän tangon päähän pallonmuotoisen esineen, joka oli
lampaan-mahan suuruinen ja musta väriltään, ja lingoittivat sen
tangon-päästä ylös rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa
jyryä." Karlsefni miehineen peljästyi kovin ja juoksi pakoon, asettuen
kuitenkin puolustukseen, päästyänsä muutaman kallioryhmän suojaan.
Heidän paetessaan tapahtui että Erik Röden reipas tytär Freydis, joka
kovasti nuhteli pakenevia miehiä heidän pelkuruudestaan, jäi jälkeen --
raskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan perästä tapasi hän erään
kaatuneen ja kuolleen maamiehensä paljastetun miekan. Hän otti sen,
aikoen sillä puolustaa itseänsä ahdistavia skrälingejä vastaan. Näiden
lähetessä paljasti hän rintansa ja löi siihen miekan laakealla kyljellä.
Siitä peljästyivät skrälingit, riensivät alas veneillensä ja soutivat
tiehensä. Kaksi Karlsefnin miehistä ja suuri joukko skrälingejä oli
jäänyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydistä (kai hän oli
Amerikan ensimäinen emansipeerattu nainen!) kiittivät Karlsefni ja hänen
joukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta.
Vaikka heidän olopaikkansa oli kaikin puolin hyvä, päättivät he
kuitenkin, koska se ei luvannut mitään turvallisuutta skrälingejä
vastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis jälleen
pohjoseen päin, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa
skrälingiä ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin yltäkyllin mitä
tarvittiin. Sieltä tehtiin vielä retkiä ympäristöön ja saatiin kokea sen
seitsemän seikkailusta. Niinpä tapahtui kerran että Karlsefni miehineen
näki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla
metsässä. Tämä pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui
Thorvaldin, Erik Röden pojan, sisälmyksiin nuolen, jonka saattamasta
haavasta tämä pian heitti henkensä. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He
luulivat nähneensä Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen päin.
Eripuraisuus syntyi heidän keskensä sen johdosta, että "ne, joilla ei
ollut vaimoja, yrittivät ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siitä
tuli kova levottomuus."
Snorri, Karlsefnin poika, syntyi ensimäisenä syksynä, ja hän oli kolmen
vuoden vanha heidän lähtiessään Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin
Grönlantiin, jossa Karlsefni vielä vietti yhden talven, purjehtiakseen
sitten takaisin Islantiin. --
Niin kuuluu yleisimmissä piirteissään luotettavin tarina Viinimaan
löydöstä. Se puolestaan löydettiin eräästä vanhasta käsikirjoituksesta,
jonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat isänmaalliset islantilaiset
vetivät esiin pitkällisestä piilosta, jossa se ynnä muiden
islantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa levännyt.
Käsikirjoituskokoelma, jossa se löytyy, on saanut nimekseen
Hauk'in-kirja, ensimäisen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk
Erlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitetään siinä: Thorfinn
Karlsefnin satu, mutta sanotaan myöskin Erik Röde'n saduksi.
Toinen tarina -- säilytettynä Flatö-kirjassa, joka on saanut nimensä
sen saaren mukaan Islannin länsirannassa, jossa sitä monet sukupolvet
läpitsensä talletettiin -- jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu
Erik Röde'stä ja Pieni juttu Grönlantilaisista. Nämä pitävät
pääasiassa yhtä Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grönlannin ensimäisestä
asuttamisesta, mutta eroavat siitä siinä kohden, ett'ei se mies, joka
ensiksi näki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan
Bjarni Herjulfinpoika, ja että tämä tapahtui jo vuonna 985. Vasta
kuusitoista vuotta myöhemmin olisi, Flatö-kirjan mukaan, Leif
Eerikinpoika tehnyt varsinaisen löytöretken Viinimaahan. Flatö-kirja
näkyy kuitenkin, kaikesta päättäen, perustuvan hämärämpään muistoon kuin
Haukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea tälle.
Kummastakin käy yhtä hyvin selville että kohta 11:n vuosisadan alussa
muutamat Islantilaiset lännessäpäin Grönlannista löysivät siihen saakka
Euroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, että he oleskelivat siellä
vähintäinkin kolme talvea, mutta sitten "skrälingien" hyökkäysten
johdosta pakoitettiin lähtemään tiehensä. Siinäkin pitävät molemmat
kertomukset yhtä, että löytäjä nimitti näitä rannikkoja: Helluland,
Markland ja Vinland.
Että nämä maat olivat Pohjois-Amerikan itärantaa, sitä ei ole käynyt
epäilläkkään. Niinikään osoitti tutkimus varsin pian että Helluland oli
Labrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen
rannikko. Näiden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan täsmälleen
islantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sitä
vastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen.
Äskettäin on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa
varsin tukevilla perusteilla osoittanut että Vinland arvattavasti oli
Uuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siellä kasvaa viiniköynnös vielä tänä
päivänä itsestään ja vuorten notkoissa on pitkät kaistaleet villisti
kasvavaa riisiä, tarinan "omakylvöiset vehnävainiot."
Islantilaisten löytöretket Amerikaan eivät vaikuttaneet mitään
pysyväistä asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan jäivät pian kyllä
melkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja hänen seurueensa löytö
ei ollut aikaan saanut mitään käytännöllistä tulosta. Lystillisyyden
tähden sopii myöskin mainita että Islannissa uskottiin siihen aikaan,
kuin tarina kirjoitettiin, että Viinimaa oli yhdessä -- Afrikan kanssa,
johon luuloon antoi syytä juttu yksijalkaisesta miehestä? Keski-ajan
kansanluulojen mukaan oli, näet, Afrikassa olemassa ihmisiä, joilla muka
ei ollut muuta kuin yksi jalka.
Islantilaisten Amerikan löytö siten tapahtui vielä vähemmällä
tietoisuudella kuin sen miehen, jota syystä kyllä pidetään Amerikan
varsinaisena löytäjänä, vaikkapa hän arvelikin löytämäänsä maata
Aasiaksi ja suoritti suuren työnsä viisisataa vuotta myöhemmin kuin Leif
Eerikinpoika satunnaisen retkensä.