Täyttä vauhtia aaltoja halkonut moottorivene hiljensi kulkuaan ja
läheni varovasti Halkiovuoren rantaa. Saara hoiti konetta, Taavi
Korpela peräsintä.
Matkalla oli keskusteltu siitä merkillisestä ja taitamattomasti
lähetetystä sähkösanomasta, jonka Taavi oli kaupungissa vastaanottanut.
Hän oli ollut kovin ällistynyt ensin, mutta sitten kiiruhtanut aika
vauhtia kadulle, mennäkseen hakemaan apua toveriltaan Vesasen Laurilta,
jolla oli nopeakulkuinen moottorivene. Sillan korvassa hän kuitenkin
oli tavannut muutamia partiopukuisia kimiläsiä ja vähän kauempana
heidän johtajansa Saaran seurassa. Hän oli aikonut rientää heidän
ohitseen, mutta muuttanut sitten äkkiä aikomustansa ja kääntynyt
kimiläisten johtajan puoleen kertoen hänelle lyhyesti, mitä oli
tapahtunut.
Kimiläiset olivat olleet heti valmiita lähtemään. Heitä oli ollut
parikymmentä poikaa isolla moottoriveneellä kaupungissa, ja kymmenen
minuutin kuluttua kaikki olivat olleet rannassa koolla.
Aamos Kaino Kasperi Lax tuli ilmeisen ilomielin ja toimekkaana kuten
aina leirirantaan vastaanottamaan moottorivenettä. Hän selitti
tilanteen. Pojat olivat yhä poissa, Irja Koivula myös vuorella, Inkeri
Viljanen leirillä. Jotakin hyvin ikävää oli varmasti tapahtunut.
— Ketkä haluavat vapaaehtoisesti lähteä kanssani vuorelle? sanoi
Taavi. — Pelkään, ettemme voi ottaa mukaamme nuorimpia, koska tuntuu,
ettei retki ehkä ole aivan vaaraton.
Viisitoista suurinta, rotevaa poikaa valittiin. Kimiläisten
johtajalla, Saaralla ja Taavilla oli taskuaseet, muilla tavalliset
partiovarustuksensa.
Ketjussa varovaisesti, kiviä ja puita suojanaan käyttäen joukko eteni
Halkiovuorelle. Sen korkeinta pohjoiskohtaa lähestyessään he kuulivat
puhelua, ja lähellä avonaisena olevaa halkeamaa he näkivät liikettä
puiden välissä. Taavi hiipi kohti nopeasti ja näki pian siinä Mikon
ja kaikki kadoksissa olleet pojat ja Irjan, joka parhaillaan tarkasti
haavoittuneen Reinon jalkaa.
Hämmästyneet kimiläiset kohottivat iloisen eläköön-huudon nähdessään
toverinsa ja jännityksen yhtäkkiä lauetessa. Uupuneina ja kalpeina
halkiovuorelaiset siinä seisoivat, mutta tyytyväisyys ja ilo loisti
heidän silmistään kuitenkin.
— Mikä täällä oikein on ollut hätänä ja mitä merkillistä tapahtunut?
sai Taavi vihdoin kysytyksi.
— Isän kadonneet paperit, "Onnen arkku", josta sinäkin jo olet yhtä ja
toista kuullut, on löydetty, sanoi Mikko hymyillen ja osoitti maassa
olevaa avonaista punaista arkkua, jossa näkyi paperimytty.
— Entä ammunta, hätä, hengenvaara?
Mikko viittasi kädellään järvelle pohjoista kohti. Kaukana selällä
näkyi pieni piste.
— Paenneet, virkkoi hän yksikantaan. — On turha enää tällä kertaa
ajatella takaa-ajoa edes moottoriveneellä. Heitä on kolme hyvin
aseistettua miestä, ja heillä on meidän oiva veneemme. He soutavat
väkevästi ja ovat kohta Kolmanpohjan rannassa ja häviävät sen suuriin
metsiin.
— Me lähdemme heti, kuohahti Taavi, — me emme voi päästää heitä niin
vähällä. Heidät täytyy saada kiinni, muuten he ovat koko seutukunnan
kauhuna.
— Jätämme sen tehtävän toisille. Heillä on nyt neljän kilometrin
etumatka. Saatte tyytyä siihen, että pelastitte henkemme — parhain
kiitos siitä. He — Mikko viittasi taas järvelle päin — keskeyttivät
työnsä heti, kun näkivät teidän tulevan kaukana moottoriveneellä. Ja
rantaluolasta paeten he niemekkeen suojissa soutivat pois. Mutta niin
kiire heille tuli, että Onnen arkku ja muutakin tavaraa heiltä jäi
tänne heidän luolaansa. Tulkaa katsomaan.
Neljä kimiläistä valmisti heti lujat partiopaarit, joilla Reino Irjan
seuratessa mukana kannettiin leirille. Muut lähtivät Mikon matkaan.
— Katsokaa, mistä te pelastitte meidät. Me olimme rotkossa ahtaassa
Pirunkaukalossa, ja tuo riippui päämme päällä.
Ei voinut olla mitään epäilystä siitä, mitä siinä jo muutaman hetken
kuluttua olisi tapahtunut, jos tihumiehet olisivat saaneet jatkaa
työtään. Halkio oli siitä kummallinen, että siinä paikkapaikoin oli
suuria kivilohkareita jäänyt riippumaan kattona seinämien väliin.
Tuntemattomat miehet näyttivät olleen erittäin hyvin selvillä
Halkiovuoren kaikista salaisuuksista. Muutamia lujia puukankia oli
vielä paikoillaan, eikä ilmeisesti olisi vaatinut enää suurtakaan
työtä, ennenkuin jättiläismäinen lohkare olisi luisunut halkioon ja
työntänyt kaiken muun altaan, niinkuin toinen samanlainen oli tehnyt
itse käytävässä tukiten sen kokonaan.
Kauhistuneina ja päätään pudistellen pojat katselivat tuota loukkoa,
josta oli vähällä tulla heidän monen toverinsa hauta.
Mikko johti heidät sitten näkymättömiin häipyvää halkiouomaa pitkin
aina jyrkkään kalliorantaan saakka. Siinä oli jyrkänteessä aivan kapea
reunama, jota pitkin varovaisesti kiiveten he tulivat sankan pensaston
suojaaman onkalon suulle. Sisältä onkalo laajeni luolan tapaiseksi
rotkoksi, johon pojat olivat päässeet suoraan halkiostaan raivaamalla
rotkoa tukkineet kivet tieltään.
Luola näytti olleen pitkät ajat miesten asuntona.
— Pojat, Pusu ja Piksa, voisivat ehkä kertoa lisää paljonkin. Mutta
partiovala sitoo heidän kielensä. Minulla ei ole muuta kuin arveluja,
virkkoi Mikko. — Koska heillä oli Onnen arkku mukanaan, ovat he
varmasti kuuluneet samaan joukkoon, joka talvella ryöstäen tunkeutui
taloomme ja vei isän arkun. He ovat sitten paenneet tänne erämaihin
ja elelleet täällä pitkät ajat, kunnes meidän tänne tulomme häiritsi
heidän rauhaansa. He nähtävästi sattumalta yllättivät Pusun ja Piksan
ja säästivät heidän henkensä — ihmeellistä kyllä — sillä ehdolla,
että he vannoivat sen ankaran valan, jota he eivät nytkään millään
riko. Pojat koettivat kaikilla tavoin pelastaa meidät uhkaavasta
vaarasta, mutta Onnen arkun etsintä ja minun itsepintaisuuteni oli
syöstä meidät turmioon.
— Mutta, sanoi Manski miettiväisenä, — miten on selitettävissä, että
ryöstäjät ylipäänsä huolivat arkkua ollenkaan?
— Se oli minullekin arvoitus tähän päivään saakka. Mutta luulen
voivani selittää asian nyt, kun tarkastelin isän käsikirjoituksia.
Hänen tutkimuksiinsa liittyi myöskin paljon vierasmaalaisia
kansantieteellisiä esineitä, mm. rahallisesti arvottomia vanhoja
seteleitä, joita hän oli osaksi säilytellyt käsikirjoituksen välissä.
Arvelen, että ne olivat aiheuttaneet käsikirjoituksen viemisen
sellaisenaan. Mutta nyt on aika palata leirille, pojat.
Keventynein kiitollisin mielin pojat alkoivat kulkea leiriä kohti,
missä toiset jo olivat ryhtyneet keittopuuhiin. Heidän tullessaan alas
rinnettä antennin ohi Irja tuli iloisena ja hilpeänä heitä vastaan.
— Minun käsittääkseni Reinon haava on aivan vaaraton, ja ellei
häntä olisi lujasti kolhittu ja paiskeltu kovakouraisesti rotkoon
haavoittumisen jälkeen, luulisin hänen melkein jo kykenevän jaloilleen.
— Se on hauska tieto. Kiitos siitä ja kaikesta muusta avusta, Irja.
Sinä olet ollut oikea Halkiovuoren hyvä haltiatar — ja kun sinä meidän
luolasta tullessamme ilmestyit eteemme...
— No, no, Mikko, nyt sinun runoratsusi karkaa jo kasekseen, nauroi
Irja.
— Tuossa, viittasi Taavi, — on se antenni, jota loppujen lopuksi
saatte kiittää pelastuksestanne, ja Aamos Kaino Kasperia.
— Tuota... sanoi Aamos astuen esiin muitten takaa ja pannen suunsa
tavanmukaisesti torvelle, — kyllä, tuota, oikeastaan, Irja... tuota...
Koivulan neiti se hommasi sen sähköttämisen.
— Ja sinä näyttelit insinööriä, niin että kipinät naksi, Aamos Kaino
Kasperi Laksi, pisteli Akki.
Iloisesti hälisten joukko painui rinnettä alas. Mikko kantoi Onnen
arkun lennätinmajaan ja Irja odotti häntä hieman alempana polulla.
— No niin, sanoi Irja. — Sinun Onnen arkkusi löytyi kuin löytyikin.
— Niin, sanoi Mikko ilosta loistavin silmin.
— Se löytyi. Ja sen löytämisessä ei sinulla ole aivan pieni osuus,
sinä metsätyttö. Kuule. Nyt minä alan ymmärtää teitä nykyajan tyttöjä.
Sinä olet kuin entisaikojen aatelisneidot. Sinä vaadit jonkin
sankariteon. Minä lähden nyt maailmalle kolmen viikon perästä. Pitkät
ja ankarat työn vuodet odottavat minua. Sano, saanko tehdä työtä ja
ponnistella hänen voittamisekseen, joka minua Onnen arkunkin etsimiseen
innosti?
— Me nykyajan tytöt, sanoi Irja naurusuin, — emme ole vähääkään
aatelisneitojen kaltaisia, emmekä — hänen katseensa loisti, kun hän
loi silmänsä ylempänä seisovaan Mikkoon, — myöskään sillä tavoin
jalosyntyisiä, että meitä voisi millään uroteolla ostaa...
— Kuulkaa, te päähenkilöt siellä, kuului alhaalta Saaran huuto.
— Kimin kahvi on valmista. Tulkaa juomaan halkiovuorelaisten ja
kimiläisten sovinnonkahvit. Kimiläiset ovat päättäneet seisoa
halkiovuorelaisten rinnalla vanhassa liitossa. Saanko kaataa kuppeihin
jo...?