Kallionrotko, joka muistutti paremmin luolaa, oli miltei pilkkosen
pimeä. Synkkinä ja alakuloisina pojat istuivat tai lojuivat ahtaassa
vankilassaan. Rotkon perä oli särkyneiden kivien sulkema, edessä oli
kyllä aukko, mutta sen toisella puolella vaani varma kuolema. Sen he
nyt ymmärsivät. Mutta he ymmärsivät myöskin, ettei heillä ollut mitään
hyvää odotettavana luolassaankaan.
Mikko istui kyyryksissään, pää käsien nojassa. Hän soimaili ja syytti
itseään siitä, että oli laisinkaan ryhtynyt etsimään isänsä papereita
Halkiovuoren puolelta. Hän oli nyt saattanut turmioon koko joukon,
oman rakkaan vartionsa. Pusu ja Piksa olivat itsepäisen äänettömiä ja
raskasmielisiä. Manski oli rauhallisin ja tuntui harkitsevan syvästi
asiaa. Reino makasi jalka sidottuna nurkassa.
— Hyvät partioveljet, koetti Akki rohkaista, — ei tässä nyt ainakaan
sen kummemmin käy, kuin että heikko henki menee. Ehdotan, että
rynnätään lävestä läpi.
— Älä naljaile, sanoi Piksa hirvittävän vakavana. — Me koetimme
kaikkemme saadaksemme pidetyksi teidät täältä ja pelastetuiksi tältä
kohtalolta...
— Miksette puhuneet suutanne puhtaaksi, niin olisimme uskoneet. Olitte
niin olevinanne ja touhusitte ties mitä, penäsi Akki kiivastuen.
— Niin, virkkoi Pusu raskaasti. — Olkoon nyt vain sanottu, että
meidän oli pakko partiokunnian nimessä vannoa, ettemme puhuisi enempää
kuin nyt olemme puhuneet. Vieläkin vala sitoo meitä, vaikka tiedämme,
ettei mitään pelastusta enää ole. Te ette uskoneet meitä, ja nyt kaikki
on lopussa.
Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kuului luolan aukon puolelta
samassa kova rysäys, putoilevan soran ja pikku kivien ratinaa. Sitten
kolahti alas suurempiakin kiviä, ja lopuksi jyrähti ilmeisesti
iso kallionlohkare käytävään. Luolan suusta räiskähti sisään
kivensirpaleita ja kivensauhua.
Pojat heittäytyivät vaistomaisesti rotkon perälle. Mikko karkasi
kuitenkin heti pystyyn ja juoksi aukolle. Kaikki oli taas hiljaista
kuin haudassa. Näytti vain, kuin aukon pimeys olisi ollut entistäänkin
sankempi.
Mikko ryömi aukkoon puolen ruumiinsa verran. Mutta kun hän siinä ojensi
kätensä, tunsi hän kiviseinän vastassaan. Hän tutki sitä tarkoin joka
puolelta, mutta käytävä oli auttamattomasti ummessa.
— Pojat, sanoi hän vähän värähtävällä äänellä, kun hän taas oli tullut
toisten luo. — Meidät on haudattu tänne. Halkeaman kattona ollut suuri
kallionlohkare on pudotettu ylhäältä, ja se on sulkenut sen kokonaan.
— Sittenhän olemme pelastuneet, sanoi Manski reippaasti. — Turvassa
luodeilta. Pelkäsin paljon pahempaa. Ajattelin Viipurin lääninvankilaa
ja käsikranaatteja. Jonkin aikaa kestämme aina täällä haudassamme,
kunnes apua joutuu. Aamos vie varmasti sanan.
— En tiedä, ehkä niinkin, vastasi Mikko, — toivoa ainakin sopii.
Samassa Piksa tarttui häntä käteen ja kohotti sitä.
— Kuulkaa. Tuossa on meidän kohtalomme!
Ylhäältä oli alkanut rapista alas pikku kiviä.
Kylmä väristys kulki läpi Mikon kehon.
— Pojat, sanoi hän vavahtavalla äänellä, — kohta putoaa meidänkin
kivikattomme ja murskaa meidät. Reino — sinä olet nuorin ja
pienin. Ryömi aukkoon, siinä voit kyyryssä ehkä pelastua kahden
kallionlohkareen väliin. Te muut — pyydän teiltä anteeksi, että
olen saattanut teidät näin kauheaan kuolemaan. Olen ollut huono
partiojohtaja. Te olette olleet liian kelpo tovereita. — Vielä meidän
kuitenkin on koetettava viimeiseen saakka taistella henkemme puolesta.
Tänne perälle!
He vetäytyivät ahtaan rotkon takaosaan. Mikko alkoi nopeasti heitellä
syrjään irtokiviä. Kiihkeästi pojat kävivät häntä auttamaan. Joskus
tuntui jo, kuin olisi tullut kiinteä kallioseinä vastaan, mutta isotkin
lohkareet irtautuivat kuitenkin ponnistellessa. Katosta rapisi yhä
soraa, sitten alkoi suurempiakin kiviä putoilla.
Pojat tekivät töitä kuolemanhädässä. Ehtisivätkö he saada itselleen
kyllin suojapaikkaa, ennenkuin kattona oleva kallionlohkare putoaisi ja
hauta saisi kuolleensa.
Mikko repi kiviä sormet verissä. Samalla hänen mielessään kuitenkin
välkähti kaikenlaisia ajatuksia. Keitä nuo ihmispedot olivatkaan,
jotka täten tahtoivat murskata heidät kivien alle? Eikö se ollut liian
julmasti suunniteltua juonta. Oli kauheaa tuhota sillä tavoin niin
monta syytöntä ihmishenkeä. Mutta hänhän oli oikeastaan itse syypää
kaikkeen... ja... ehtisivätkö... ehtisivätkö he...
Muutamia suuria kiviä putoili vielä, mutta sitten yhtäkkiä taukosi
rapina ja kivien vierintä. Pojat keskeyttivät työnsä ja pysähtyivät
hetkeksi odottamaan. Kaikki oli aivan hiljaista.
— Kaivaudutaan joka tapauksessa rotkon perään, virkkoi Mikko. — Emme
tiedä, minä hetkenä he taas ryhtyvät työhön ja lohkare romahtaa.
Pojat kävivät uudelleen hurjasti käsiksi raivaustyöhön. Ihmeellistä
kyllä näytti rotko siltä, kuin se olisi ollut ennenkin auki sille
suunnalle, sillä kivi toisensa jälkeen irtautui, ja vähitellen he
saivat syntymään miehen mittaisen kapean onkalon, johon jo pari kolme
poikaa olisi sopinut varmaan turvaan. Mikko ponnisti etupäässä, ja
ketjussa pojat kuljettivat kiviä ulos onkalosta. Rotko oli kuin
kaadettu täyteen kivilohkareita, suurempia ja pienempiä.
Äkkiä tuntui Mikosta, kun hän kivellä sattui kolauttamaan edessä
pystysuorassa olevaan paateen, kuin se olisi kumahtanut ontolta. Hän
kopautti uudestaan, ja se antoi jälleen kumean, onton kaiun.
— Malttakaas, pojat, mitäs tämä on, hän huusi ja työnsi voimiensa
takaa paatta. Mutta se ei liikahtanut. Kahta kiihkeämmin hän koetti
irroitella kiviä kummaltakin puolen ja ylhäältä, saadakseen paatta
enemmän näkyviin. Se tuntui olevan kovin suuri ja oli sileä kuin seinä.
Nääntyneenä Mikon täytyi lopulta levähtää. Manski tuli etupäähän,
ja niin jatkettiin kivien raivaamista. Vihdoin saatiin onkalo niin
suureksi, että Mikko ja Manski rinnan saattoivat työntää laakeaa edessä
olevaa kiveä.
Se tuntui vihdoin antavan myöten ja kallistui yläpuoleltaan vitkaan
poispäin. Raitista kylmää ilmaa virtasi heitä vastaan, ja heikko
valonhämy näkyi aukosta. He rynnistivät uudelleen kiveä vastaan, ja
aukko suureni jonkin verran. Mikko tunki itsensä aukkoon ja ryömi
vaivalloisesti kiven yläreunan yli.
— Pojat, hän kuiskasi kiven takaa, — halkio väljentyy täällä, ja ehkä
tätä jatkuu ulkoilmaan saakka. Mutta hiljaa, älkää puhuko sanaakaan.
Hän hapuili hämyisessä luolassa eteenpäin ja kompastui johonkin
pohjalla olevaan kovaan esineeseen. Siinä oli laatikontapainen
jaloissa. Hän raapaisi tulta tulitikkuun ja näki tikun juuri sammuessa
sen punaiseksi maalatussa kannessa sanan _onni_. Se oli "Onnen arkku"
täynnä erilaista tavaraa. Ja sen vieressä luolan nurkassa virui
sekainen läjä papereita: isän kadonneet käsikirjoitukset.