Aamos söi, sillä hänellä oli aika nälkä. Mutta syödessään hän ajatteli
monenlaisia asioita. Ja aina kiertyivät ajatukset lopulta tähän
leiriin. Nyt oli täällä jännittävää olla. Ihan niinkuin kapinan aikana,
kun hän oli sananviejänä ja vihollisen kuulia vinkui. Saa nähdä, kuinka
käy. Ei siellä mitään pukkia ole; ei hän kummituksiin uskonut. Mutta
jotakin siellä oli. Ja äsken oli ammuttukin. Nyt hänen piti vartioida
leiriä.
Aamos söi vatsansa täyteen, korjasi ruoan tähteet pois, pesi keittiössä
astiansa ja veitsensä, asetti kaiken paikoilleen niinkuin partiolaisena
oli oppinut. Sitten hän kiersi leiripaikan. Kaikki oli kunnossa. Oli
kerrassaan kaunis iltapäivä. Tuuli vain sen verran, että pikku laineet
liplattivat rantaan ja leirilippu joskus laiskasti liehahti. Olisipa
ollut vapaa, niin olisi mennyt Akin kanootilla soutelemaan. Mutta
tänään ei ollut lepotuntia ollenkaan.
Tuossa korkealla rantakalliolla he olivat kerran alussa syöneet. Hän
oli pannut lakkinsa kalliolle. Tuulenpuuska oli pyyhkäissyt sen veteen.
Hän oli hypännyt suoraa päätä jäljessä leipäpala suussa ja puurolusikka
kädessä. Oli saanut toruja.
Tästä niemen kärjestä he olivat Reinon piekkarilla pommittaneet sorsaa.
Kaikki pitkät kuulat olivat menneet, penniläisiä vain jäänyt jäljelle.
Olivat saaneet moitteita. — Mutta missä se Reino viipyi?
Tuossa hän oli astunut kantapäänsä ruosteiseen naulaan. Hän oli
oikeastaan tehnyt Akille vähän kiusaa. Mutta Manski oli puhdistanut
haavan vetysuperoksidilla, sivellyt jodia ympärille ja sitonut sen.
Manski oli hyvä lääkäri. Mutta kyllä hän nyt jo osaisi itsekin sitoa.
Eilen hän oli suorittanut toisen luokan sairaanhoitovaatimukset ja
uinnin 50 metriä. Hän olisi uinut vaikka 100.
Mitäs kello nyt oli? Puoli viisi. Eikä Reino vielä ollut tullut
takaisin, vaikka hänen piti pian lähteä kaupunkiin. Missä ne pojat
viipyivät näin kauan? Odotus alkoi jo tuntua ikävältä ja pahalta. Ei
kuulunut niin hiiskausta mistään päin. Mitä pojat oikein hommailivat,
kun ei kukaan heistä tullut takaisin?
Aamos Kaino Kasperi kierteli yhä uudelleen leiripaikkaa. Tänä aamuna
oli heidän telttansa tarkastuksessa saanut kiittävän lausunnon. Kyllä
he olivat koettaneetkin. Jokaikinen aamu, ja vasta nyt saivat. Pitäisi
oikeastaan sytyttää tuli, jotta pojat voivat lämmittää soppaa. Se oli
jo aivan jäähtynyttä. — Mutta olivatko kaikki karanneet tiehensä, kun
ei kukaan palannut?
No, vihdoin viimeinkin, rannalta vuoren alta kuului rasahdus ja
askeleita. Kyllä se Reinokin tuli ihan viime tipassa. Oli tietysti
tahtonut olla mukana näkemässä eikä malttanut ennen lähteä.
Mutta ei. Ei se ollutkaan Reino. Askelet olivat raskaammat. Oli parasta
kysyä. Se läheni jo leirialueen rajaa.
— Halkiovuoren partioleiri! Kuka siellä?
Mitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät,
mutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.
— Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä
äänellään.
Mutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli.
Sen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.
Iso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun
ei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.
— Kuka olette? Ei saa tulla. Minä pamautan.
— Pitä kitas, penikka.
Paha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja
apua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen
aivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.
Hän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin
piilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia
miehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä
pamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi
etsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan
pussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille
nyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin,
mutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut
kaikki, mitä halusi?
Samassa räsähti kivääri. Mies oli ampunut, mutta mitä? Repivä kaiku
kiiriskeli pitkin kallioisia rantoja. Taas, luoti suhahti aivan hänen
läheltään ja iski kiviin, niin että sirpaleita sinkoili. Häntäkö se
pommitteli, tahtoi varmasti pelotella. Mutta ei hän tästä niin vähällä
lähtisi. Jos taas kurkistaisi, joko sillä oli meininki mennä. Ei, kohti
se tuli. Nyt hän panee hattunsa tuonne, jotta se luulisi hänen olevan
siellä, niinkuin intiaanikirjoista oli lukenut.
Aamos pujahti pitkin maata kuin kärppä rantapensaisiin vastakkaiselle
suunnalle, sieppasi kaksilapa-airon pensaikosta, työnsi äänettömästi
kanootin vesille ja hyppäsi siihen. Varovaisesti, mutta kaikki voimansa
pinnistäen hän alkoi meloa selälle päin. Kyllä hän varmasti ehtisi jo
aika pitkälle, ennenkuin se mies hoksaisi tulla rantaan.
Mutta poika oli tuskin päässyt kolmenkymmenen metrin päähän, kun hän
jo kuuli miehen kävelevän rantapensaikossa. Hän keikutteli vahvasti
kanoottia puoleen ja toiseen, mutta samassa pamahti laukaus ja kuula
iski kanootin perään räjähtäen, niin että kappaleet sinkoilivat. —
Saattoi se osuakin häneen, oli vielä liian lähellä.
Aamos kyyristyi mahdollisimman matalaksi. Kyllä hänen täytyi kaataa
kanootti, ehkä se sitten lakkaisi ampumasta. Kun uusi laukaus
pamahti ja luoti taas osui runkoon, teki Aamos tempun, jonka hän
monesti aikaisemmin leikkisotasilla oli suorittanut. Aivan samana
hetkenä, kun laukaus pamahti, pyörähti kanootti kumolleen ja Aamos
veteen. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kanootti ajelehti sivuttain
omia aikojaan kumollaan ja kääntyi sitten hiljalleen tuulessa. Mies
tarkasteli rannalta ammuntansa tulosta, laukaisi kuin varmuuden vuoksi
vielä kerran, odotti sitten pitkän aikaa, viisi, kymmenen minuuttia,
näkyisikö pojan päätä missään pintaan nousevaksi. Rantakalliolta oli
helppoa katsoa kanootin joka puolelle. Mutta kun ei pojasta näkynyt
minkäänlaista elonmerkkiä, heitti hän kiväärin selkäänsä ja lähti
astelemaan rannasta.
Neljännestunnin verran Aamos pysytteli näkymättömissä kanootin alla.
Kun kanootti kaatui kumolleen, oli sen istumalaatikko kuin tyhjä
vesilasi, joka suu edellä pistetään veteen: ilmaa jäi laatikkoon,
eikä se täyttynyt vedellä, oli helppo asia sukeltaa ja kohottaa pää
istumalaatikkoon, siinä oli ilmaa riittävästi vaikka puoleksi tunniksi,
eikä kukaan saattanut mistään nähdä, että siellä elävä olento piileksi
kanootin alla. Kuka poika hyvänsä voi kanootillaan tehdä saman tempun.
Vihdoin Aamos rohkeni sukeltaa päänsä esiin istumalaatikosta ja
vilkaista rantaan. Ketään ei näkynyt. Mies oli nähtävästi jo mennyt
menojaan. Aamos koetti kääntää kanootin pystyyn, mutta se ei
onnistunut; oli liian raskas. Hän ui lähellä kelluvan melan kiinni
ja nousi kahareisin kanootin selkään siten meloakseen maihin. Mutta
kymmenisen metrin päähän rannasta päästyään hän jäi taas kuuntelemaan.
Oli varmasti jälleen kuulunut askeleita, ja tuolta ison poukaman
rannalta oli selvästi vilahtanut jotain valkoista. Salamannopeasti
poika oli taas vedessä ja kanootin kätkössä. Nyt oli matka jo niin
lyhyt, että saattoi hyvin alta potkimalla kuljettaa kanootin rantaan,
jos tahtoi.
Aivan oikein, sieltä kuului nyt jo selvästi askeleita kanootin kankaan
ja istumalaatikonkin läpi. Mutta ne eivät olleet yhtä raskaita kuin
äsken. Jokohan pojat? Pelkästä tuon ajatuksen ilosta Aamos pujahdutti
päänsä näkyviin. Siellä se tulija jo oli niemellä telttojen luona. Nyt
vilahti taas valkoista. Siellä taisi olla useampiakin. Eivät ne poikia
olleet, kun noin valkoisia olivat. Oli parasta pysyä piilossa.
Mutta vähän ajan perästä hän kuuli naurahduksen ja puhetta ja sitten
rannalta sanat:
— Ei täällä ole kuin kanootti kumollaan. Kerrassaan kummallinen leiri!
Tytön nauru ja ääni! Kuin saukko Aamos pujahti esiin.
— Olen minä täällä, ja Aamos Kaino Kasperi kömpi kanootteineen maalle,
teki kunniaa ja katsoi silmät suurina kahta vaaleapukuista tyttöä,
jotka iloisesti nauraen ja käsiään taputellen ottivat hänet vastaan.
— Kuka sinä olet? kysyi toinen tytöistä. Koivulan Irjahan se taisi
olla, muisteli Aamos; oli hän sen ennen nähnyt.
— Aamos Kaino Kasperi Lax. Minä olen nyt leirinvartija Halkiovuoren
partioleirillä, vastasi Aamos, ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan,
puseroaan ja housujaan.